Pienet surut eivät ole lasten etuoikeus

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

Olen saanut paljon helpottuneita sanoja siitä, että kirjoitan silloinkin kun kaikki ei ole hyvin.

Elämässä ei ole kyse melankolian sivuun auraamisesta tai optimaalisen ilokokemuksen metsästämisestä. Suurten tunteiden väliin mahtuu paljon epämääräistä. Sitä mietin tänään, kun kävelin lääkäristä kotiin. Minua oksetti, kengissäni oli hiekoitussoraa ja kadunkulmassa heikompaansa kiusaavia koululaisia. Ärähdin pikkupojille, läksytin vähän ja kävelin kotiin.

Siinä kävellessäni olin puhtaasti onnellinen. Tajusin että kaikki tämä kuuluu olevaksi. Jokainen saavuttamaton haave, kipu tai henkinen mahalankku kuuluvat olennaisesti systeemiin nimeltä elämä ja oleminen. Kaikki ne pienet, kivuliaat asiat ovat niitä jotka synnyttävät elämän tunnun.

Self helpin kultakaudella puhutaan joustavasta mielestä, omien vahvuuksien löytämisestä ja kirkkaammaksi tulemisesta. Kaiken voimaantumisen keskellä alkaa vaikuttaa siltä, ettei syvä ja selittämätön melankolia kuulu normaalin ihmisen tunneskaalaan. Kaikelle on oltava hyvä perustelu, seurauksille pätevä syy. Surusta puhuttaessa on oltava vakava ja tosissaan.

Mutta ei, suru ei aina ole terävärajaisen tapahtumaketjun hedelmä. Eikä se toden totta ole aina suuri. Joskus on vaikeita kuukausia vailla hyviä perusteluita. Tai sitten on yksi hengen salpaava torstai keskellä puhtaan valkeita viikkoja. Eikä sillä ole mitään merkitystä, löytyykö papereista paljon puhuva b vaiko ihan vain alhainen hemoglobiini.

Olen aina ollut kova tyttö itkemään ja suremaan.

Olisi hupsua keskittyä aina pelkästään iloon ja lysteihin - niin paljon muutakin on. Uskaltaisin jopa väittää, että elämässä on loppupeleissä enemmän juuri sitä muuta kuin puhdasta iloa. Eikä se tee tästä hetkestä yhtään sen synkempää tai kamalempaa.

Jotain olennaista ilon suosimisesta kertoo sanonta, jossa kehotetaan iloitsemaan pienistä asioista. Noh. Koska en ole kuullut kenenkään koskaan suosittelevan suremaan pieniä asioita, aion nyt tehdä sen:

ON IHAN OK ITKEÄ KUOLLEEN HIIREN TAKIA.

Noin. Nyt se on sanottu.

Keskitymme niin usein sysäämään pienet pahat pois, leimaamaan murheen turhaksi. Mutta mitä jos. Mitä jos antaisimme asioiden olla ja myöntäisimme, että joskus bussista myöhästyminen itkettää. Tai se kun kompastuu näyttävästi keskellä katua. Silloin tällöin kaipaan takaisin niihin päiviin kun itkuaan ei tarvinnut tyrehdyttää tai kyyneleitään nieleskellä. Lapsena kukaan ei tule kyselemään että onko sun nyt pakko ja mitä sää ny pienistä. Ja katsokaa nyt heitä: toisena hetkenä he kyynelehtivät vuolaasti jäämäen laskujärjestyksen vääryyttä, ja seuraavassa hetkessä jo juoksevat silmäripset jäätyneinä ylätasanteelle.

Maailman lapset, olette muusiani (ei peruna-).

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Raato
Whine ei lopu

Kiitos synninpäästöstä. Tällä hetkellä minua harmittaa vallan vietävästi, kun pesin pyykkiä äsken eritoten viikonloppua varten. Äsken sitten huomasin vaatteita kuivumaan tuodessani, että olin unohtanut sen ykköspestävän, maailman parhaimman ja tunnearvoltaan naurettavan mittaamattoman hupparini tuolin selkänojalle. Olin vielä kaivanut parit paidat sen alta, enkä tajunnut ottaa sitä mukaan. Olin varannut sen varaan tarkenemiseni tsädin tuulissa, eikä minulla tietenkään ole mitään yhtä lämmintä ja mukavaa vaatekappaletta.

Nyt sanojesi jälkeen minua ei itse asiassa harmita enää ollenkaan niin paljoa. Ainahan minä voin ottaa lakanat sängystä ja pestä sen kirotun hupparin niiden kanssa. Saan samalla puhtaat lakanatkin sänkyyn, jess. (Ihan sama, että edellisestä vaihdosta on vasta viikko.)

Laura T.
Missä olet Laura?

Ole hyvä Raato! Tiedätkö: mulle käy tosi usein noin! Varaan pyykkivuoron pestäkseni jonkin tärkeän vaatteen, ja unohdan sen jonnekin lojumaan. Eilen unohdin rannalle toisen urheilusukan ja molemmat urheiluliivit. Ja kyllä: se harmittaa joka kerta.

Ja sanoit juuri sen mitä koko hommalla hain: kun antaa tunteiden tulla heti ja aidosti, ne myös laantuvat varsin nopsakkaa. Tämä havainto ansaitsisi kyllä jonkun Nobelin.

Ps. Huomasin että olet tehnyt jo ensiaskeleen Lilyyn, wohoo!

Raato
Whine ei lopu

Hihi, en kuitenkaan päässyt nimimerkin luontia pidemmälle. Viihdyn ilmeisesti liikaa omalla tontilla.

Nyt on muuten puhtaat lakanat sängyssä ja huppari kuivumassa, jee!

Gigi
Olipahan taas..

Laura hei, oot niin fiksu ja ihku! Ei mulla muuta:)

Laura T.
Missä olet Laura?

Gigi hei, sää kans! Kiitos!

Saapukka
Toivomuspuu

Ajatuksia herättävä kirjoitus, taas :)

Mulle ehdottomasti vaikeinta on sen muistaminen, että maailma ei kaatunut, vaikka tekisi mieli itkeä pikkuharmistusta. Menen siihen tunnekuohuun mukaan _hieman_ liikaa :D

Meillä ei kyllä lapsenakaan ollut suotavaa itkeä turhasta tai ylipäänsä mistään. Ehkä siksi tämä tunteidenhallinta on mulle jatkuva oppimisprosessi, ensin opin näyttämään tunteeni, sitten olisi aika oppia vähän suodattamaan ja hallitsemaan. Oppia ikä kaikki! 

Ihanaa perjantaita <3

Laura T.
Missä olet Laura?

Jep, pikkuharmien edessä on aina välillä niin vaikeaa muistaa, että maailman kaatuminen ei juuri sillä nimenomaisella hetkellä ole mitenkään liitoksissa omaan minikonkurssiin. Käytän pikkuitkujen tukahduttamiseen aina kehäpäätelmää: olen länsimaisessa hyvinvointivaltiossa elävä ihminen, minulla ei ole oikeutta itkeä tällaista.

On muuten melko raskas päätelmä. Johtaa siihen että kenelläkään ei ole oikeutta itkeä mitään. Ei näissä olosuhteissa.

Tunteiden hallinta on varmasti elämän mittainen oppitunti. Eikä käy muuten tylsäksi. Ihanaa viikonloppua!

Saapukka
Toivomuspuu

Ei ole järkeä ajatella, ettei saisi olla surullinen sen takia, että jollain muulla menee vielä huonommin.. Samalla logiikalla ei saisi olla onnellinen, koska joku muu voi olla vielä onnellisempi ;)

Laura T.
Missä olet Laura?

Hyvä pointti. Itse ajattelen sen niin, että pienille suruille tilaa tulla ja lähteä. Mutta jos itken vielä kahden päivän kuluttua kauppaan unohtunutta hunajamelonia, pitää muistutella mittasuhteista. Kertaakaan ei ole vielä tarvinnut.

Karuselli

Mua välillä ärsyttää ja vähän suututtaakin joidenkin ihmisten (ja selkeästi tässä ajassa vallalla oleva) tapa mitätöidä kaikki suru, murhe, uupumus ja kiukku sillä, että joillakuilla toisilla on asiat vielä huonommin. Omansa ja toisten.

Tavallaanhan se on yleensä totta. Ja ehkä sellainen ajattelu joskus antaa kaivattua tervettä perspektiiviä, joo. Mutta hyvänen aika, eihän omaa elämäänsä, tätä yhtä ja ihka-ainoaa, voi elää niin, että vertaa koko ajan omia, ainutkertaisia kokemuksiaan johonkin muuhun - ja sitten päätyy aina vähättelemään sitä omaa tunnettaan.

Saati sitten, että ottaa asiakseen verrata jonkun TOISEN henkilön tunteita Biafran nälkäänäkeviin tms. ja sillä perusteella kehottaa masentunutta, uupunutta, murheellista tai vihaista reipastumaan.

Laura T.
Missä olet Laura?

Ääh tämä kommentti oli jostain syystä mennyt multa ihan ohi.

Tämä on niin kimurantti juttu. Miten surra oikeassa mittapuussa? Minulla on taipumus silloin tällöin (okei, varsin usein) laittaa kaikki lopulta suureen mittakaavaan. Mutta se vaatii aikaa. Niin kuin sanoit, en minäkään juuri sillä pahimmalla pimeyden hetkellä kaipaa ketään muistuttamaan kuinka viturallaan muun maailman asiat oikeasti ovat.

roonis (Ei varmistettu)

Ah, sä kirjotat hyvin. Joka kerta kun tuun tänne blogiin huomaan huokailevani, että "toi on niiiiiiiin totta". Joka kerta. Ihan sama, että mistä on kyse. Joka kerta. Kiitos siitä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi kiitos roonis sulle. Näiden sanojen edessä menee aina puolimykäksi. Mitä voin tehdä muuta kuin kiittää syvään kumartaen. Vallan hienoa on kun jaksatte kommentoida ja että olette täällä.

Workingonit
McINFJ

Niiiin hieno teksti jälleen. Kiitos Laura! Ja repesin viimeiselle lauseelle ääneen.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiiiiiitos. Kiitos sulle.

Workingonit
McINFJ

Kiitos. Eikun ole hyvä :)

Henkka (Ei varmistettu)

Sulla on kyllä mahtavat taidot pukea ajatukset sanoiksi.
Vau.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Henkka, kiitos oikein paljon. Mukavaa että luet.

Karuselli

Kiitos Laura. Suru ja melankolia totisesti kaipaavat puolestapuhujia.

Laura T.
Missä olet Laura?

Niin, ja kiitos vielä tästä. Arkihuolesi kaikki heitä (blogiin)!

Kommentoi

Ladataan...