Pieniä kaupunkeja

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Jäimme auton takia yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi pohjoisempaan. Olin siitä salaa tosi onnellinen.

Usein en kaipaa kuumeisesti takaisin kaupunkiin. En ole ihminen joka istuu puolikkaalla pakaralla ja nukkuu huonosti kotiin jääneiden töiden takia. Tai päivittelee tulevansa hulluksi kaikesta tekemättömyydestä. Tässäpä yksi syy minkä takia tunnen olevani kotona pienemmissä kaupungeissa: ilmasta tuntuu puuttuvan yksi kerros turhaa yrittämistä.

Mitä etelämpään pisteemme kartalla siirtyy, sitä harkitummiksi asiat käyvät. Niiden ympärille kiertyy kierros kierrokselta lisää merkityksiä ja hiljaista tietoa. Laskelmoitua etäisyyttä ja graafisia linjoja.

Pienissä pitäjissä kenelläkään ei ole mielipiteitä legginsseistä tai Samae Koskisesta. Ei tarvitse olla. Asioista puhuttaessa ihmisten välille ei synny paksua tulkinnanvaraisuuden peittoa - ei ole olemassa typeriä itsestäänselvyyksiä. Kirpputorin radiosta soivassa Aikakoneessa ei ole sen enempää korniutta kuin strassifarkuissa tai huoltoasemakahvissakaan.

Näissä kylissä autioon saareen soutaminen, kodassa grillaaminen ja oma kasvihuone ovat arkitodellisuutta, eivät ilmiöitä.

Eikä kahviloissa todellakaan tarjoilla mitään soijamaitoja. Tavalliseen on tyytyminen. Ja juuri sitä nämä paikat tarjoavat; mahdollisuuden unohtaa sen mitä sitä mahdollisesti voisi ja haluaisi olla. Kunhan on. (Jää muuten jännästi enemmän aikaa kaikkeen muuhun kuin oman itseyden rakentamiseen.)

Pizzerian vitriinissä makaa hikoilevia americanan palasia, ja päällä seisoo yksinäinen pokaali. Vuoden nousija 2002. Näissä taajamissa ei ole kiirettä mitätöidä menneitä keräämällä lisää ja enemmän. Samasta ilosta riittää pidemmäksikin aikaa, kun vaan antaa itselleen siihen luvan. Hetkessä voi elää vaikka se olisi jo mennyt. Täällä tulevat kunniat eivät peitä alleen sitä mitä jo on.

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Blue Peony (Ei varmistettu)

Kiteytit taas kerran paljon - juuri näistä syistä viihdyn äidinpuoleisen sukuni kotikylässä, jossa kesäpaikkamme on. En varmaan pystyisi jatkuvasti elämään niin pienissä kuvioissa, mutta silti minulla on aina ollut tarve käydä imemässä itseeni sitä kaikkea. Asioissa on lohdullinen jatkumo, tiedän voivani aina palata takaisin ja kaikki on edelleen samoin. Viime syksynä itkin, kun sukulaismies ilmoitti pistävänsä pellot pakettiin. Sukumme on viljellyt niitä lähes 500 vuotta. Luopuminen on suuri loppu. Mietin, kuinka pian pellot alkavat puskea pöpelikköä ja miten ikivanhaa rautakautista tietä reunustava maisema muuttuu. Suren myös sitä, että nyt halutaan oikaista sen ikivanhan tien viimeinen kilometri. Oikaista siksi, että voittaisimme ehkä minuutin. Niin turhaa ja tehtyä kiirettä. En koskaan osaa ajatella, että minuutilla tulisi olemaan merkitystä matkalla paikkaan, jossa olemisella on hitaampi, ikioma temponsa.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Blue Peony.

Onpa jotenkin surullinen tarina. Miten jokin niin pitkäikäinen muuttuu verrattain lyhyessä ajassa tunnistamattomaksi. Se on riipivää ja usein liian väistämätöntä.

Eikö ole muuten hauskaa, että puhumme ajan voittamisesta? Vaikka ei siinä ole kyse mistään sellaisesta. En osaisi sitä paremmin sanoa niin kuin sinä sen kuvailit: tehty kiire.

tiia_

Tämäpä pisti ajattelemaan. Olen asunut maalla pikkupaikkakunnalla vasta vajaat kolme vuotta, ja tunnistan jo nyt ajattelun, josta puhut, mutta vähän toisesta näkökulmasta. Kesällä kaupungista saavutaan tänne maalle, auto pakattuna grillivehkeitä ja telttailutarvikkeita, ruokakassit pursuilevat safkaa lähimmän isomman kaupungin marketista. Lompsitaan onget olalla numeron yhteiselle laiturille kalaan, timoteit suupielessä, illalla mökillä pauhaa Leevi and the Leavings. Kaupunkilaiset hoilaavat kuorossa Pohjois-Karjalaa ja ovat kosketuksissa omaan maalaisuuteensa. Koska täällä kaikki on vähän yksinkertaisempaa. Paitsi ettei ole. Se numeron yhteinen laituri pitäisi kunnostaa, mutta kylällä ei ole enää talkooväkeä, isännät ovat kuolemassa pois. Kylän ainoan kaupan elinehto on se, että kaupunkilaiset ostaisivat viikonloppusapuskansa täältä, eivätkä siitä isomman kaupungin marketista. Ketään ei kiinnosta leggingsit, koska elämä maalla on loppujen lopuksi aika vakavaa. Moni tekee kahta tai kolmea työtä. Pellot pakettiin, lehmät teuraalle, perheyritykselle ei ole jatkajaa, koska kaikki nuoret muuttavat pois ja EU-direktiivit tekevät pientilallisten elämästä yhtä helvettiä. Soijamaitoa ei ole kahvilassa, koska se ei kannata taloudellisesti. Tavalliseen tyydytään, koska muusta ei oikeastaan uskalleta unelmoida, kunhan jotenkin selvitään. Ja se yksinäinen pokaali vuodelta 2002: se on merkki siitä, että joskus edes tehtiin jotain oikein. Silloin vielä Virtasellakin oli lehmiä, muistatteko, voi se oli aikaa se.

Tämä ei tietysti yhtään vähennä kaupunkilaisen kokemusta maaseudun elämän yksinkertaisuudesta, ja siinä piilevää hiljaista arvokkuutta. Asiat vain näyttävät täältä käsin tosi erilaisilta, ja sehän on tietysti rikkaus. :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos tiia_ kun kommentoit.

Ei se yksinkertaista olekaan, ei yhtään. Mutta ehkä suhtautuminen asioihin on jotenkin virtaviivaisempaa, koska ei ole niitä paljon alleviivattuja vaihtoehtoja. Tai ehkä olisi, mutta ne eivät tunnu oikeilta.

Juuri se hiljainen selvitymistaistelu tiputtaa turhan säätämisen pois. Sitä minä arvostan.

Jos maalla käy kerran kesässä kastautumassa, eipä sellaista oikeaa kuvaa saaakaan. Eipä tarvitse paljoa ajatella miten käy yksin asuvan vanhuksen jonka talo saartuu lumella. Vanhus joka asuu 15 km kaupoista eikä omista autoa tai korttia. Naapurit auttavat silloin kun me emme ole siellä. Eikä siinä tarvitse käyttää hashtagiä #yhteisöllisyys, se on ihan vaan tapa toimia. On ollut aina. Pelottavaa on, etten tiedä kuinka kauan sellainen ajatusmalli säilyy.

 

tiia_

Joo, ehkä vaihtoehdottomuus on omalla tavallaan... kaunistakin. Näin maalla asuvana en jotenkin vaan pysty romantisoimaan maaseudun hiljaisuutta. En pysty myöskään hehkuttamaan Detroitin rapistuneista ja tyhjistä tehdashalleista otettuja taidekuvia, koska kuvien rajauksen ulkopuolella on valtava määrä ihmisiä, joilla ei ole enää töitä. Ehkä kylänraitin rapistuminen on minua liian lähellä, kun asun täällä ja työssäni seuraan väkiluvun hiljaista romahtamista. Olen asunut maalla kaksi ja puoli vuotta, ja asuinkuntani väkiluku on tippunut siinä ajassa parilla sadalla. Se on paljon 3000 asukkaan kunnassa. Joten vaikka olen kanssasi ihan samaa mieltä, että hashtagittömyydessä on tietynlaista arvokkuutta ja maaseudun suoraviivaisuudessa on ripaus monelle kaupunkilaiselle kadoksissa olevaa "aidompaa" elämisen meininkiä, niin enemmän silti toivoisin tänne niitä hashtagejä, ihmisiä, uutta yritteliäisyyttä, uusia toimintatapoja ja ehkä vähän tulta persiin alle. Koska tällä vauhdilla maalla ei kohta asu enää ketään.

Ja vielä loppuun kiitän sinua hyvästä blogista. Pistät aina ajattelemaan; tämänkin postauksen aihe on pyörinyt päässäni koko päivän. Jokaisen postauksesi luen suurella mielenkiinnolla, vaikka kommentoinkin ihan liian vähän. :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi tiia_ sinä se osaat kirjoittaa asioista. Ihan totta.

Pisti ajattelemaan - minäkin nimittäin mietin sanojasi pitkin päivää. Että mitä sanoa. Enkä tiedä mitä. Kiitos tästä.

 

Mia K.

Ihanaa tekstiä! Todellista.

Olen maalla syntynyt, ja maalle jäi sydän tälläkin kertaa.. 14 vuoden jälkeen oli pakko tulla hetkeksi Tampereelle, kun siellä, missä kotini on, ei ole julkisia, ja työt on viety suuryrityksille. Siellä aika ei katoa minnekään, ja se oma aitous on pinnalla :) siellä saa vain olla! Kaikki totta, mitä kirjoitit! Kumppareilla ns kesät talvet, ja kaikki turha karisee pois. Mielestä, ja elämästä. Opin olemaan alaston lapsen lailla ;)

Kiitos ♡

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Mia K.! Minä se olen Tampereen lähiössä pääosin kasvanut, mutta pienestä asti Kainuun kodikseni mieltänyt. Se on outo mutta kovin vahva tunne.

Odotan kauhulla ja jännityksellä miten käy periferian ja pienten kylien. Kunpa eivät kuolisi.

Saapukka
Toivomuspuu

Amen to that! Ja sydänsilmäemoji! Mulla on ihan sama fiilis maaseudusta, joskaan en koskaan olisi osannut sitä sanoiksi pukea.. :)

Kaupungissa päivitetään cv:tä ja pyyhitään yli kaksi vuotta vanhat suosittelijat ja suositukset. "Ei se kuitenkaan enää muista".. Ihmisen kertakäyttökulttuuria parhaimmillaan..

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitti Saapukka! Hyvin kiteytetty tuo kaupungin tahti. Ei tietenkään aina ja kaikkialla, mutta tunnistan ajattelun (itsestänikin) hyvin. Vähempikin riittäisi!

Em-e (Ei varmistettu)

Tää oli hyvä! Mä just mietin yksi päivä miten isoissa kaupungeissa, joissa on "monimerkityksellinen" kulttuuri ei saa olla edes aidosti juntti..jos on kaksraitaverkkarit päällä niin sekin on jotenkin harkitun ironista ja hipsteriä. Ärsyttävää. Lähiöissä ehkä pystyy vielä ;)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos kommentistasi Em-e!

Ollakseni rehellinen, en oikeastaan edes usko junttiuteen - erilaisiin katsantokantoihin kylläkin.

Ilmapiiri ilman ironiaa on puhdistavaa. Silloin huomaa kaikki ne piilovitsit ja nyökyttelyt joita kaupunkikulttuuri sisällään pitää.

Kommentoi

Ladataan...