Puolituttu peilikuva

Missä olet Laura?

 

 

Kevään mittaan olen hokenut kuinka ihan pian istun alas ja mietin mitä elämälläni haluan tehdä. Ihan pian - ehkä jo huomenna -  jaksan, ehdin ja pystyn katsomaan kuukautta kauemmas.

Tuli flunssa ja viikko sängynpohjalla. Sen mukana hitaampi kävelytahti (hen-gäs-tyt-tää) ja pohdintapaussit päiväunien väleissä. Ja lopulta rauha. Sellainen kaukaisesti tuttu luottamus siihen että kaikki on - kliseistä kyllä - mahdollista. Kuin kättelisi lakkiaispäivänä rehtoriaan ja halaisi silkkipaperiseksi muuttuneita isovanhempiaan; Kalevala-korujen, persikkaisten ruusujen ja onnittelusanojen takana kumisi yhdeksän vuotta sitten vahva usko siitä, että kaikki on vielä edessä. Paras on tulemaisillaan. Tuolloin päivät olivat arvoituksellisia ja jokainen kesä käänteentekevä.

Sen saman tunteen olen tavoittanut menneellä viikolla.

 

 

 

Olen tehnyt isoja päätöksiä ja keskikokoisia sellaisia. Mitä haluan tehdä puolen vuoden päästä, mitä vuoden? Kirjoittaa, tietysti, mutta mitä muuta? Muutakin on.

Tarkkarajaiset suunnitelmat eivät ole heiniäni, vaikka joskus toivoisin että ne olisivat. Olen aina ihmetellyt (kunnioituksen ja säälin sekaisin tuntein) ihmisiä, joilla on selkeä päämäärä jota kohti mennä vuodesta toiseen, kuukaudesta seuraavaan. Miten he pystyvät siihen? Näkemään niin pitkälle, merkkaamaan itsensä nuppineulalla sinne jonnekin mitä ei ehkä ole vielä edes olemassa? Itse kuljeskelen omaa horisontaalista siksakkiani, poikkean sisäpihoille ja aika usein jään sinne.

Flunssaviikko kirkasti sen, että ihminen ei voi ajatella jos hänellä ei ole aikaa ajatella. Kun niistää sohvalla hiljaisuudessa kolmatta päivää, huomaa kuinka paljon aivolohkojen välissä pyöriikään kaikenlaista sälää; kesken jääneitä ajatuksia ja suunnitelmia, sellaisia joille on kiireessä huitaissut kättään ja todennut että ei nyt. Ja pian sitä huomaa hokeneensa samaa vuoden verran.

Niinpä tein pienen mielikuvaharjoituksen ja kysyin että miksi ei. Miksi ei sitä, miten niin ei tätä? Ja pian huomasin että jos haluan tunnistaa itseni peilistä vielä vuodenkin päästä, on ein sijaan sanottava tosi monta joota - silläkin uhalla että siinä ei ole mitään järkeä.

 

 

Laura

 

 

 

Share

Kommentit

Boris (Ei varmistettu)

Miten onnistuitkaan laittamaan paperille mun viikko viikolta kasvavat fiilikset? Ettei oo aikaa ajatella ja että aika kulkee koko ajan nopeammin ja nopeammin ja että kontrolli karkaa käsistä koko ajan kauemmas. Ja että unelmat luisuu passiivisesti jonnekin kaapin perälle pölyttymään.

Laura T.
Missä olet Laura?

Moi Boris, kiva kuulla sinusta!

Taitaa olla ilmassa sitä. Kiire kasvaa huomaamatta, muokkaantuu putkiloksi jota ei aina edes huomaa ennen kuin pääsee hetkeksi ulkopuolelle katselemaan.

Unelmista saa taas kiinni kun raivaa niille tilaa tulla. Tiedän tarkalleen mistä puhut.

Karuselli

Hyvä että sulle järjestyi (flunssan myötä, mikä ei kyllä ole kiva juttu) aikaa ajatella.

Mä tarvitsisin tuollaista nyt. On vain lyhyitä, sirpaleisia hetkiä; tunti jonakin iltana, puolitoista jollakin junamatkalla, pieni tovi ehkä yhtenä aamuna...ja ne hetket menevät aina samantien ohi. En koskaan ehdi pysähtyä ajattelemaan. Pitäisi olla enemmän väljyyttä siinä kaiken ympärillä. Enemmän hiljaisuutta. Mitä kaikkea kadonnutta ja keskeneräistä löytäisinkään, jos vain voisin joskus istua alas ja antaa ajatusten tulla.

Kerran ajoin kahden päivän aikana autolla kauaksi Koillis-Suomeen ja vielä takaisin. Yksin. Se oli aivan kreisiä. Ensimmäiset pari kolme tuntia kaikki keskeneräiset ja sivuun tuupatut ajatukset risteilivät päässäni kuin mitkäkin ohjukset ja olin aivan kauhuissani. Miksi olin laskenut ne valloilleen!! Mutta sitten ne alkoivat rauhoittua ja mieleen alkoi putkahdella jäsentyneitä, eheitä, kokonaisia kuvioita. Moni murhekin siinä hellitti, ja kotiin päästyä mieli oli selkeämpi kuin ikiaikoihin.

Laura T.
Missä olet Laura?

Ooh. Voin kuvitella. Hatunnosto kaikille jotka pystyvät pitämään kuuppansa kasassa perheen pyörityksessä, kyl sää tiedät.

Olen lapsesta saakka rakastanut ajaa isäni kanssa Kainuuseen. Seitsemän tuntia jaettua hiljaisuutta ja lyhyitä keskusteluita. Parasta mitä tiedän.

Mia K.
Voi taivas

ISO JJOOO :))

Naislaif
Naislaif

Omaat onnekkasti ajatuksen. että kaikki paras on vasta edessä. Ihanaa! Niinminäkin ajattelen ja sekös vasta tuokin vatsanpohjalle perhosia ja vie turhat murheet kauas pois. Kuinka kihelmöivää onkaan tieto, että jokin ihana odottaa. 

Ja silloin kun ei jaksa olla liiallisen toiveikas ja elämän mukanaan tuoma varovaisuus istuu vieressä sohvalla, niin slloin teen itselleni aikarajoja. Ensiviikolla on paremmin ja isommassa kuvassa, niin vaatiessa, ensi kesänä tai muutaman vuoden päästä

Tiedän elämän rajallisuuden, mutta silti väistämättä tukeudun ajatukseen, että onneksi on vielä aikaa ja onneksi on aina huominen.

Tarvitsen näiden ajatusten oikeaan mittasuhteisiin laittamiseen aikaa, hiljaista aikaa ja valitettavasti jokin sairaus sen usein mahdollistaa. Olkaamme siis kiitollisia esim. flunssasta.

Laura T.
Missä olet Laura?

Se on tasapainoilua. Kuinka elää tässä, muistaa eilinen ja antaa painoarvoa myös huomiselle. Liiaksi ei voi tulevassa elää - muutenhan onni ei ole koskaan kohdalla

Minäkin tarvitsin aikarajan, vaikka en olisi koskaan uskonut että se auttaisi kaltaistani maalailijaa. Mutta kun asetin sen - muutaman kuukauden päähän - asioita alkoi tapahtua. Joskus vaaditaan rajoja.

Nurkkaruusu (Ei varmistettu)

Hei, aivan mahtavaa, miten löydät flunssastakin sen hyvän puolen...aikaa ajatuksille!
Se on totta että monen asian kanssa usein käy niin, että ne vaan painaa taka-alalle ja ajattelee "no sitten joskus kun on aikaa".
Tässä elämässä on todellakin niin ettei koskaan tiedä mitä huominen tuo tullessaan...Joo vaan kaikkeen ja avoimin mielin joka päivään, vaikka kukkahattutätiteemalta kuulostaakin..

Laura T.
Missä olet Laura?

Kyllä: huomisesta ei koskaan tiedä. Samaan aikaan pelottava ja rohkaiseva ajatus se on. Mutta kaikkea kohti on mentävä, vaikka sitten pelko persiissä.

Paulita
Vähä hyvä

Oi, samanlaisia ajatuksia on pyörinyt päässäni, mutta en ole ehtinyt ajatella niitä loppuun :) Kaksivuotiaan kanssa ajatukset pyörivät ruoka-uni-duplo-elämäntark...-ruoka-uni-duplo -kehää. Viikonloppuna aloin haaveilla yhdestä päivästä, jolloin en menisi töihin, mutta veisin lapsen silti hoitoon. Ajattelin käyttää päivän siivoamiseen, mutta ehkä se kannattaisikin käyttää ajatteluun :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Ooh, päiväsuunnitelmasi kuulostaa täydelliseltä. Älä missään nimessä käytä sitä siivoamiseen; sen ehtii kyllä myöhemminkin.

Kiitos kun kommentoit!

Kommentoi