Rasti jota kannan

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Istun hammaslääkärin vastaanottotiskillä. Ystävällinen hoitaja ojentaa esitietolomakkeen: ''Edellisen täyttämisestä on jo sen verran aikaa että voisit täyttää tällaisen tossa odotellessas.''

Siirryn odotusaulan kovalle sohvalle ja alan täyttää paperia kellertävässä valossa. Täällä minä taas olen. Olen ollut viimeisen kuuden vuoden aikana monet kerrat. Noiden ovien takana - kuvattavana, vivuttavana ja kursittavana. Näitä käytäviä olen kävellyt vasta eronneena, juuri rakastuneena ja jossain siltä väliltä.

Täytän lomakkeeseen etunimen, sukunimen ja syntymäajan. Tupakoitko, en. Huumeita käytä en. Viiniä silloin tällöin, mutta sitä ei lasketa.

Oletko sairastanut/sairastatko jotain seuraavista: Anemia, kyllä. Diabetes, ei. Korkea verenpaine, ei. Keliakia, kyllä. Ei, ei, ei.

Masennus. Kyllä.

Vilkaisen vastapäätä istuvaa tyttöä vaivihkaa. Tajuan, että viimeksi täällä ollessani minulla ei vielä ollut tätä kuulakärkikynällä piirrettyä rastia. Sekunnin ajan mielessäni viivähtää häpeä - sellainen tunne, että pitääkö tätä nyt jotenkin selitellä. Että ei tässä nyt mitään hätää ole. En minä ihmisiä pelkää, kilju yksinäni kadulla tai heijaa itseäni uneen. Että kyllä minä olen ihan toimintakykyinen yksilö tässä yhteiskunnassa.

''Tähkävuori''

Nousen ja kävelen lappu ojossa huoneeseen. Teeskentelen reipasta ja hymyilen vinosti. Tuttu hammaslääkäri lukee paperin tarkkaan, pysähtyy sen loppuosaan - juuri siihen kohtaan missä tuorein rastini seisoo. Asettelee sanojaan sekunnin ja tarkentaa vielä: ''Niin sullako ei ole mitään jatkuvaa lääkitystä?'' Ei ole. Ei ole ollutkaan. Pudistan päätäni.

Lääkärin kasvot eivät ole vääntyneet; ne ovat ihan samanlaiset kuin viimeksikin. Ääni puhuu ihan samoilla painoilla kuin pari vuotta sitten. Se ei ole säälin painama tai kiusallisen tikuttava. Ei, vaikka se papereissa lukeekin. Se, että olen ollut masentunut ja mieleni on ollut karkuteillä. Hän katsoo suuhuni ja puhuu minulle niin kuin ihmiselle puhutaan. Ilman ymmärtämättömyyden tai ennakkoluulojen luomaa kerrosta.

Se on siinä. Otan tavarani ja lupaamme palata asiaan. Hyvästeissä ei ole mitään kohtalokasta tai erityisen kannustavaa - vain yksi tuiki tavallinen näkemiin. Suljen oven ja hymyilen. Olen ihan tavallinen ihminen. Monesti murtunut mutta aivan normaali.

Tulen elämäni loppuun asti olemaan ihminen joka täyttää esitietolomakkeisiin tämän rastin. Koska se on ollut. Se on aikoinaan nielaissut elämästäni kokonaisen vuoden ja monia yksittäisiä kuukausia.

Sillä sellainen ihminen on. Hauras, naurava ja helposti syttyvä. Spagettia syövä, syyttelevä ja joskus selittämättömän surullinen. Tavallinen ihminen.

 

 

Laura

 

 

 

Share

Kommentit

Helmi K
sivulauseita

Rutistus senkin ihana taitava tunteva näkevä sinä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Rutistus sulle.

Blueberry hair

Voi, ihana teksti. Ihana sinä!

Mä oon aina koittanut kohdata masentuneet ihmiset just tarkalleen noin. Mutkattomasti mutta vähättelemättä, ehkä jopa järjen kautta. En ole koskaan osannut jotenkin erityisemmin "suhtautua" masennukseen. Ihmisellä voi olla masennus siinä missä mikä tahansa muukin sairaus, mutta ihminen ei ole yhtä kuin sairautensa. Diagnoosi, mitäs noista. Tärkeintä on koettaa pärjätä ja mennä eteenpäin. Tukea ja ymmärtää toisiamme. Kyllä paremmat ajat on aina edessä, vaikkei joskus siltä tunnu, eikä sen sanominen ääneen auta. Siihen asti pitää vaan olla rinnalla siinä taistelussa, vaikka sitten ihan hiljaa jos sanat on loppu.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Lipsi!

Enpä voi muuta sanoa kuin että toivoisin kaikkien ajattelevan niin kuin sinä ajattelet. Että ihminen voi olla rikki mutta ehjä ja toimiva. Vaikka se kuulostaa vähän oudolta.

Että joku ihminen joka on joskus nähnyt harhoja, kuullut ääniä ja kuvitellut olemattomia, voi olla ihan tavallinen jamppa. Mieli se vaan melskaa, milloin kenelläkin.

Kiitos vielä, tämä oli kovin kauniisti kirjoitettu.

Nuuh beibe!

<3 näin jälkeenpäin, ajattelen oman rastini merkkinä myös parantuneesta empatiakyvystä, että voi nyt varmemmin sanoa toiselle surulliselle, että ihan tavallista tuo, olet rohkea, kyllä se siitä vielä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Juuri näin. Että se voi olla ihan tavallista, tähän maailmaan ja ihmisyyteen kuuluuvaa. Kaikki pelottava ja syväkin. Kiitos Vasilisa, sydän sinne.

Nuuh beibe!

Sydän vastaanotettu! :)

Ja realistisesti ajateluna, on enemmän kuin todennäköistä, maailman ollessa niin monimutkainen kuin on, että jossain elämänvaiheessa tulee vastaan tilanne, joka menee yli ymmärryksen ja niiden elämänhallintataitojen, mitä itsellä on. Silloin mieli ottaa oman aikalisänsä masennuksena. 

 

Laura T.
Missä olet Laura?

Näin just minäkin näen asian. Se on yleistä, mutta jokin siirrä sairaus-sanassa saa kaikumaan pelottavasti. Siksi siitä on puhuttava arjessa.

Toinen haudutus

Sun teksteissä pitäisi olla terveysvaroitus itkuherkille ihmisille. Asteikolla nollasta kolmeen kuinka todennäköistä on, että kyynelkanavan kontrolli pettää. 0 = kaikilla on kivaa, 1 = herkimmät henkäisevät syvään, 2 = oliko niitä nenäliinoja, 3 = no nyt ne pillittää kaikki. (Tai sitten se oon vaan minä. Myönnetään - asteikon kalibrointi olisi huomattavan vaikeaa.) Niin sitten hoksais että "luenpa vasta illalla itsekseni peiton alla".  Esitä tässä nyt tasapainoista aikuista ventovieraille...

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Kannatan tätä asteikkoa. Nyt ei ollu ihan kauheeeeeen paha (ehkä 1,5) mutta aina välillä on kyllä saanut pyyhkiä räkää kyyneleitä hihaan.

Laura T.
Missä olet Laura?

Aahahhah, te olette ihania. Saitte mut nauramaan ääneen, vaikka puhutte itkemisestä. Kiitos että kommentoitte, kiitos kun kerrotte miltä teksti tuntuu. Se on suuren suuri kunnia. Halaukset molemmille!

ikkiam
LUOMA

Mulle on kehittynyt jo erityinen taito räpytellä silmiä niin lujaa, että töissä ei huomata että itken  luen blog.... eikun siis.

Laura T.
Missä olet Laura?

Opeta mullekin! Tänään taas itkin yliopiston liikuntavarastossa. Ihan tuli puskista, ei auttanut räpyttely. Vollattava oli.

ikkiam
LUOMA

Räpyttely toimii vaan asteikolla noin numeroon 1,5 asti. :''''D

Mutta pidetään koulutus kun tuun taas vähän etelämmäs!

Ja kyllä minäkin; vessassa, porrakäytävässä, sisäpihan suojissa. Mitä näitä nyt on <3

Mia K.

itse tunnustin myös aikoinani, pitkän häpeilykauden jälkee.. ja, se oli hyvä päätös! :)

tunnistin nihkeän kelmeän naamion, joka venyi sitä mukaa, kun jatkoin sen ehdoilla elämää. Nyt vain kiitän. 

Sun tekstissä soi värit :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Sydän Mia K.! Kiittänyt olen minäkin - vaikka elämästä jonkin verran jo aiemmin tiesin, nyt ymmärrän sitä vielä paremmin.

Kiitos sanoistasi.

HennaK (Ei varmistettu)

Tammikuussa olin polvileikkauksessa. Sairaalahuoneessa päivysti hullu häiriköijämummo. Pyysin unilääkettä päästäkseni "pois" tuntien piinasta. En saanut, sillä " täällä ei ole mitään merkintää että sulla olis noita lääkkeitä". Otin käsilaukusta omia unilääkkeitä. Tämä siksi, etten ole koskaan kehdannut tunnustaa, että mulla on rasti ruudussa masennus. Ja ajoittain joudun katkaisemaan viikkojen valvomisen diapamilla, nukahtamislääkkeillä tai unilääkkeillä. En kehtaa. Koska häpeä. Miksi?

Mia K.

Häpeä ei ole sinä. Se on vain joutavanpäiväinen tunne.

Anna sille lupa mennä. Mulla auttoi tuollaiset huomiot. Monelle masennus sanana on kovin negatiivinen, vaikka sekin vain on kertomassa jonkin huomion ihmisessä itsessään. 

Mä taisin masentua myös tuosta, että häpesin joka tilanteessa itseäni. Pitkä oli tie :)

Kun kysyy itseltään, takuulla saa vastauksen ♡

Tämä kirjoitus oli kyllä lempeä kertomus kovasta sanasta. Ja, sen sanankin mä jossain vaiheessa pilkoin palasiksi ;)

Kaikki on nyt hyvin

Laura T.
Missä olet Laura?

Ohhoh. Pistää hiljaiseksi. Leiman pelko on tiukassa, kunpa uskaltaisimme puhua ja kuunnella avoimesti. Ettei tarvitsisi miettiä mitä joku saattaa mahdollisesti meistä ajatella.

Häpeä on aihe josta joskus haluaisin kirjoittaa. Kiitos kun kerroit oman tarinasi HennaK.

Tove Janssonin tytär

Hienosti kuvattu meidän monien kokema juttu ♡

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos. Sydän sulle, sydän meille.

stella maria

Ensinnäkin. Kiitos tästä kirjoituksesta. 

Toiseksi tulee sitten varmaan vähän epäselvempi osuus. Minusta on tärkeää että tällaisia tekstejä kirjoitetaan. Tarkkanäköisiä ja tuntevia. Tekstejä, jossa näkyy ihmisyys ja todellisuus samaan aikaan. Näin asioiden pitäisikin mennä. 

Nykyään kannan tätä ns. omaa rastiani ihan yhtälailla kun niitä muitakin. Ja välillä, ei aina mutta silti välillä joudun kohtaamaan ihmisiä, jotka selkeästi vaivaantuvat/kiusaantuvat/menevät sanattomaksi/tms. kun mainitsen mistä vain mielenterveyteen liittyvästä. Yleensä tällaiset ihmiset ovat tuttuja tai puolituttuja, mutta myös mielenterveysalan ammattilaisia. Kerran esimerkiksi eräs psykiatrinen sairaanhoitaja jäi suu auki sanattomaksi noin minuutiksi (siinä tilanteessa se tuntui vähintään 10 min.) kun satuin vaan puhumaan asioista suoraan ja siten miltä itsestäni tuntui. 

Tällaisten tilanteiden takia tämä sinun kirjoituksesi tuntui jotenkin tosi hyvältä ja raikkaalta lukea, siispä kiitos. Ja kevennykseksi vielä että tämä oli kyllä kaunein kuvaus hammaslääkärillä käynnistä, mitä on koskaan tullut luettua/kuultua. 

:------)

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi stella maria, kiitos! Olipa kauniita sanoja, kumarran syvään.

Ehkä se on jotenkin niin, että vaikka kuinka työskentelee ammatikseen asioiden parissa, kun masennus tai mielinterveysongelmat tulevat tarpeeksi likelle, sitä ei pystykään reagoimaan yhtä objektiivisesti. Ehkä ihmisyyttä siis tämäkin - tuntea niin syvästi että menee sanattomaksi ja avuttomaksi. Mutta onneksi puhut. Niin kaikkien pitäisi tehdä että tabut saataisiin rikki - puhua suoraan ja rehellisesti.

Hehee, mulla on myös yksi tosi herkkä hammaslääkäritarina tulossa joskus. Pysy kuulolla!

Ilana

En ollut tullut ajatelleeksi, että minullakin on nyt sitten (aina ja ikuisesti, aamen) tuollainen rasti lomakkeissa. Tuleekohan asia tulemaan vielä useinkin vastaan? Mullahan tilanne on vielä se, että kun vaihdan taas maata, niin tiedot jäävät taakse, eikä kukaan ainakaan automaattisesti näe, että ahaa, sulla on otettu hampaista röntgenit viimeksi tuolloin ja että ahaa, sait masennusdiagnoosin tällöin.

Stella Marian kommentista tuli mieleeni, kun tuttuni kertoi, ettei halua (uskalla) mennä työterveyslääkärille, vaikka nuppia kiristää ihan hulluna. Hän on nimittäin töissä terveydenhoitoalalla ja sanoi, että jo monen vuoden takainen masennus otetaan aina vain uudelleen esiin työhöntulotarkastuksissa ja muissa (pätkää kun vain on tarjolla, niin näitähän riittää). Ja aina sellaiseen epäilevään sävyyn, että vieläkö sulla viiraa päässä. Hän päätti lopulta sitten mennä yksityiselle, että onneksi saa nyt apua, mutta tämä tilanne on minusta kyllä jotain ihan käsittämätöntä. Luulisi, että nimenomaan hoitoalan ihmiset ymmärtäisivät, miten yleinen sairaus on kyseessä, ja ennen kaikkea, että ihan tavallinen ihminen se (ex-)masentunutkin on.

Laura T.
Missä olet Laura?

En minäkään sitä ollut ennen miettinyt, ennen kuin ystävälleni kävi juuri noin niin kuin tutullesi. Työhöntulotarkastuksessa rasti ruutuun ''Olen sairastanut'' ja kovaan syyniin: onko sinust todella tähän työhön, kestääkö mielenterveytesi. Ymmärrän huolen ja arvostan että ihmisistä välitetään, mutta tässäkin tapauksessa masennuksesta oli jo kymmenen vuotta aikaa.

Siksi on puhuttava ääneen, näytettävä naamansa. Ja sen takia kirjoitan masennuksesta: jotta ihmiset näkisivät miltä tavallinen, masentunut ihminen näyttää. Tehdäkseni siitä arkisempaa.

Ilana

Juuri näin minäkin ajattelen. Siksi olen kertonut asiasta ihan suoraan, kun on kysytty, mitä kuuluu. Ajattelen myös, että kun itse puhun asiasta kiertelemättä ja normaalisti, toisten on helpompi tehdä samoin eikä tilanne ole heillekään (niin) kiusallinen (kuin ehkä voisi olla).

Laura T.
Missä olet Laura?

Just niin! Minäkin juuri eilen kerroin avoimesti miksi minua ei ole paljoa lähivuosina näkynyt tutulla salibandy-vuorolla. Kerroin suoraan että sairastuin, ja että nyt on jo hyvä. Eikä mitään ihmeellistä tapahtunut!

kao kao
Kao Kao

Olin tänään hyvin ylpeä masennuksestani ja siitä että olen saanut hyvää hoitoa siihen.

Tajusin että olen ehjempi, toimivampi ja terveempi ihminen nyt, kuin ennen diagnoosia ja vuosien terapiaa. Osaan suhtautua asioihin. Mun ei tarvi kiusata muita pahan oloni takia, vaan mulla on siihen selviytymiskeinot ja tukiverkot. En ole yksin. Osaan hakea apua kun en selviä. 

Siitä en ole ylpeä, etten vain kestä sitä kun sairauttani käytetään hyväksi mua vastaan. Aikuiset ihmiset. Mut koetan ymmärtää, että niillä on tosi paha olo ja koetan vain kävellä ystävällisesti ohitse. Toivoa että joskus ne ymmärtäisi..

Laura T.
Missä olet Laura?

Juuri näin: ihminen on toimivampi kun myöntää ettei asiat ole ok, hakee apua ja ehjenee. En tiedä perustuuko stigma osittain sille, että jos rasti on ruudussa, se on osoitus siitä että on joskus myöntänyt olevansa heikko. Ei ole sisu riittänyt, on pokka pettänyt ja kamelinselkä katkennut. Että sitä ei nähdä sen kautta että useimmiten se on avain sille että ihmisestä tulee todellakin toimivampi yksilö.

Sillä ei saisi koskaan, ikinä lyödä. Olet teräksinen tyyppi kao kao.

Hertta
Lilou's Crush

Voi Laura. Tiedänpä yhden henkilön, joka todella sinusta pitäisi. Kun tavataan, tutustutan sinut häneen, niinkuin minä muistan, ja eräs toinen voi jatkaa siitä omilla muistoillaan. Tai on luultavasti jo ennättänyt ennen minua <3

Laura T.
Missä olet Laura?

Hauskaa kyllä, mietin häntä usein vaikken koskaan tavannutkaan. Olen kysellyt paljon hänestä, ja eräs onkin minulle sanonut ihan samaa; että olisimme tulleet varsin hyvin juttuun.

Mutta nähdään, jutellaan ja jaetaan. Se olisi vallan parasta.

Helmi K
sivulauseita

Tämä teidän kahden lyhytsanainen ajatustenvaihto on kiehtovinta mitä olen hetkeen lukenut. En ymmärrä siitä mitään ja silti luulen että ymmärrän.

Tätä ei tosiaan tarvitse avata jos ei siltä tunnu mutta jos niin... ;)

Laura T.
Missä olet Laura?

Heh, en ajatellutkaan sitä mystisestä näkökulmasta käsin ollenkaan! Nyt kun sitä lukee niin onhan se vähän kryptistä.

Olisin halunnut tuntea anoppini, kuulemani mukaan hän oli sydämellinen nainen. Saattoi maailmaan niinkin ihania ja sydämellisiä lapsia kuin esimerkiksi tuon herttaisen Hertan.

Helmi K
sivulauseita

No enpä minä sitten mitään ymmärtänytkään :) on tämä maailma aika pieni, niin paljon taustoja ja tarinoita ihmisten välillä.

Hertta
Lilou's Crush

Aikamoista salakieltä toden totta naputeltiin :) on tämä maailma tosiaan aikamoinen. Saattaa yhteen ja erottaa ihan yllättäen, ja siinä sivussa toisinaan yllättää iloisesti :)

Jenniii
Pupulandia

En ole itse koskaan salaillut historiaani masennuksen parissa, oikeastaan olen ollut siitä melko avoinkin. Tätä tekstiä lukiessani tajusin, etten ole kaiketi koskaan osannut ajatella sitä leimana. Tai oikeastaan ehkä olenkin, mutta kaikkien masentuneiden puolesta olen nimenomaan halunnut kertoa asiasta ääneen ja avoimesti juuri sitä leimaa vastaan taistellakseni. Että tässä sitä ollaan, katsokaa ja ihmetelkää. Ihan normaali ja toimiva ihminen, vaikka joskus olen ollut jotain muutakin. Että ei se masennus minua loppuelämääni määritä, ainakaan kokonaan. Siitäkään huolimatta, että se lymyilee varmaan ikuisesti jossain pimeän nurkan takana valmiina heittämään varjonsa ylleni.

En muista, että olisin joutunut koskaan missään joutunut täyttämään lomaketta, johon olisi tuo rasti pitänyt piirtää. Voi olla, että taistelijan asenne murenisi, jos tulevan työnantajan papereihin pitäisi ruksia merkintä masennuksesta - lääkärin pakeilla se tuntuisi kentis helpommalta. Että kaipa sitten kuitenkin pelkään sitä leimaa jollain tapaa itsekin, kun oikein mietin. Vaikken itse leimaakaan.

Koskettava ja ajatuksia herättävä teksti, kiitos Laura. Taas. :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Jenni kun jaoit tarinasi, en ole tiennyt. Jännää ettet ole joutunut täyttämään ruutuja! Tuntuu että itse olen ruksinut paikassa jos toisessakin. Ja sitten tekee mieli töhertää kuulakärkikynän päällä sihen viereen ''Kaikki on OK.''

Sillä joku siinä leimassa pelottaa. Jotenkin haluaisin uudistaa kuvaa masennuksesta - siitä mitä se on ja miten se ilmenee. Ehkä perustan oman pr-toimiston pölyttyneille käsitteille!

Jenniii
Pupulandia

Minulle tuo masennuksen ruksiminen oli ihan uusi juttu. Ehkä sitä vain itsenäisenä yrittäjänä, freelancerina ja tosi pienille työantajille työskennelleenä ei ole sellaisessa joukossa, jossa tällaisia lappuja joutuisi ylipäänsä täyttelemään? Jonkinlaisia terveystilanteen ja -historian kartoituksia olen kyllä joutunut 10 vuoden aikana antamaan, mutta muistelen, että niissä on kyselty pääasiassa fyysisistä toimenpiteistä ja sairauksista. Onpa mystistä nyt tämä!

Ymmärrän silti erinomaisen hyvin fiiliksen, että tekisi mieli raapustaa marginaaliin sivuhuomautuksia sen masennus-merkinnän viereen, koska se tuppaa aiheuttamaan monille heti sellaisen pienen huolestuneen Sibelius-rypyn kulmien väliin. Että mahtaakohan tuo nyt pärjätä. 

On muuten aika kummallista sinänsä, että Suomessa, missä masennus on jo liki kansantaudiksi luokiteltava sairaus, se on samanaikaisesti jotenkin ikävä leima. Se kertoo minusta koko yhteiskunnan arvoista aika surullista viestiä. Samaa kuin tämä Nyt-liitteen kolumni muutaman päivän takaa: http://nyt.fi/a1305939232812

Pölyttyneitä käsitteitä ja käsityksiä tuulettavalle PR-toimistolle olisi ehdottomasti tilausta. Keksin saman tien pari muutakin termiä, jotka kaipaisivat pöllytystä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Joo, yrittäjänä homma onkin ihan eri kun keskitytään yhteen hommaan kerrallaan. Muualla rastien ruksiminen on varsin yleistä - mutta onnekseni olen pelkästään tämänkin tekstin kommenttiboksin perusteella huomannut että meitä tavallisia, masentuneita ihmisiä on paperit pullollaan. Ja että me pärjäämme hyvin rasteista huolimatta.

Täyttä asiaa tuo Nyt:in juttu. Toivon ja luulenkin, että asia toivottavasti muuttuu kun siitä pidetään tarpeeksi paljon melua. Että voi olla erakko mutta tehokas, hitaampi mutta tarkka. Kiitos vielä Jenni, pus!

 

Laura T.
Missä olet Laura?

On varppina pelottava. Mutta onneksi näissäkin asioissa on muutama eri vaihtoehto - luopuminen kun ei tarkoita sitä etteikö voisi palata vaikka heti takaisin jos siltä tuntuu. Pää ja fiilis sen sanelevat.

Vierailija (Ei varmistettu)

Toivottavasti sinulla on myös tilanteesi tunteva lääkäri pohdintaa auttamassa? Lopetusvaiheen haittojen minimoimiseksi ja seurantatarpeen arvioimiseksi uskon ja toivon hänen olevan kiinnostunut ajatuksistasi ja vastuun jakaminen voi auttaa pelottavuudessakin!

Laura T.
Missä olet Laura?

S y d ä n. Ja halaus!

Piia Pauliina
Piia Pauliina

Hieno, aito teksti taas kerran.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Piia Pauliina.

Rae (Ei varmistettu)

Kiitos niin paljon tästä tekstistä! Se oli rohkaiseva, kaunis ja lohduttava. &lt;3
Yksi parhaista ystävistäni on masentunut ja olen aina pyrkinyt suhtautumaan häneen täysin normaalisti. Minä en näe syytä sille, että ystäväni tarvitsisi hävetä tai piilotella. Hän on yhtä kaunis ja arvokas kuin meistä kuka vain. On hienoa, että hän voi puhua asiasta meille avoimesti.

Tsemppiä sinulle tulevaisuuteen! Tästä tekstistä jo näen, että pärjäät kyllä :) Aurinkoa kevääseesi!

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos sinulle Rae! Luin tämänkin kommentin moneen otteeseen ja totean vain: jokaisella tulisi olla kaltaisesi ystävä. Olet selvästikin aika kaunis tyyppi. Aurinkoa sinne!

MinEna
Kasvukäyrillä

Upea kirjoitus Laura, olet hienosti osannut oukea ajatukset ja tunteen taas kerran sanoiksi! Jännä, miten noinkin yleinen juttu, kuin masennus, voi hetkittäin tuntua niin  nololta. Itsekin rastin uhrina aina vähän jännitän kun se rasti sieltä luetaan ja vastaan samoihin kysymyksiin samoilla sanoilla, kauniisti hymyllä siivitettynä, esittäen niinkuin ei tuntuisi missään.

<3

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos MinEna! Nolous tulee aina jotenkin puskista näissä tilanteissa, mutta sitten on vaan katsottava peiliin ja todettava että jos ei itse tuomitse niin ei kukaan muukaan voi. Olemma ihmisiä. Halaus!

pilkahduksia

Kiitos, taas. <3

Pahinta on juuri ne muiden reaktiot. Että jos nyt laitan rastin tähän/mainitsen keskustelussa paniikkihäiriö- ja masennustaustastani, niin mitä muut sanoo. Etenkin se, kuinka ne etsivät sanojaan ja äänensävyään ja ilmettään.

Tai se, kuinka ei oikein itsekään ole ihan ok tämän kanssa. Mieluummin on hiljaa ja jättää vaikka sen kohdan rastittamatta kuin kohtelisi masennusta kuin mitä tahansa sairautta.

Pr-toimistoa tai jonkunlaista masennuksen kuvan uudelleenmuotoilua tarvitaan, kyllä. Oon mielissäni bongannut muutamia kamppiksia, kuten Vasemmistonuorten Hoidon tarpeessa ja Mad Pride -kulkue siellä Tampereella (kuka järjestäisi mun kanssa vastaavan Helsinkiin?). Mutta aika aluillaan tämä on. Mä haaveilen jostain mahtavasta kampanjasta, esim. useiden järjestöjen yhteistyönä, jossa näytettäisiin eri kuvia siitä, millaista on olla masentunut ja mihin asioihin masennus usein kietoutuu. Ehkä mukana olisi myös taiteilijoita, esim. teoksia masennuksesta ja sen eri vaiheista käsin.

Saa nähdä. Mutta se, että yhä useampi puhuu aiheesta, vieläpä omalla nimellään ja kasvoillaan, on mahtavaa. Kiitos, kun kirjoitat ja olet rohkea ja auki.

Pages

Kommentoi

Ladataan...