Rauhoittumisesta ja sen vaikeudesta

Ladataan...
Missä olet Laura?

Elin pitkän aikaa keinotekoisessa kiireessä. Luulin, että todellisen elämän kuuluu koostua toisiinsa sovitetuista menoista, lenkeistä ja salitreeneistä. Ajattelin, että elämä on nimenomaan rakennettava, ja että sen pyörimisvoima on täysin sidoksissa siihen, kuinka kovaa yrittää. Että tätä tämä sitten on. Tetris-arki.

Silloin tällöin sain itseni kiinni ajattelemasta, että kunpa elämällä olisi tarjottavanaan jotain muutakin kuin nettikaupat ja kaupunkikahvilat. Että on oltava jotain muuta.

Tuli stoppi. Perushomma, klassinen asetelma: monta vuotta liian tiukkaa ruokavaliota, kellotettuja tapaamisia ja personal trainerin laatimia listoja. Askelkyykkyjä, shoppailupäiviä ja kynsihuoltoja. Kuusisataa facebook-kaveria, ja tuhat turhaa päivitystä. Some-seinäni mukaan elämäni täyttyi menoista, mietteistä ja syvällisistä hetkistä. Totuus oli, etten sunnuntaina muistanut mitä torstaina oli tapahtunut. Tai tiistaina.

Tullessani kotiin, laitoin ensitöikseni päälle radion tai television. Hiljaisuus kun teki minusta levottoman. Sen tyhjä syli sai minut huomaamaan, etten osannut olla enää kotona ilman, että huoneet täyttyivät tasaisesta puheensorinasta tai viikon soitetuimpien listasta. Sitten törmäsin artikkeliin, jossa kerrottiin, että pieni taustahäly helpottaa joidenkin ihmisten keskittymistä. Muistan ajatelleeni että jes, olen varmaankin yksi heistä.

 

Pysähdys ei tullut kertarysäyksellä, se muistutti enemmänkin moottorijarrutusta. Aloin kiinnittämään huomiota pieniin asioihin. Punnitsin tarpeitani ja totesin ne suurilta osin keinotekoisiksi. Oikeiden, syvältä kumpuavien tarpeiden tunnistaminen ei todellakaan ollut helppoa, niin paljon päälleliimattuja asioita ja turhia tuttavuuksia olin vuosien saatossa ympärilleni varastoinut.

Meillä on lukemattomia mahdollisuuksia täyttää tyhjä tilamme. Ja me teemme sen, huomaamattamme. Tilkitsemme hiljaisuuden, ja väitämme ettemme kaipaa sitä.

Muistan, kun lähdin ensimmäistä kertaa lenkkipolulle ulkoiluttamaan uutta, zen-hakuista ajattelutapaani. Vedin päälle lenkkikamat sykemittareineen, korviin hyvää musiikkia ja tukan kiepautin reippaalle ponnarille. Päästessäni lenkkipolulle, olin jo unohtanut syyn miksi olin siellä. Keskityin sykerajoihin, ja täytin päänsisäistä to-do-listaani. Katselin kauniina viliseviä maisemia, mutten malttanut pysähtyä juoksun rullatessa mallikkaasti. Juoksin, vaikka olisin halunnut kävellä. Kuuntelin musiikkia, vaikka olisin halunnut olla ilman.

Kotiin päästyäni olin turhautunut. Tajusin, että tämä koko rauhoittumishomma vaati harjoittelua.

Tätä haluankin korostaa. Olen monet kerrat kuullut saman selityksen ''Mä en jotenkin osaa mennä ilman musiikkia, se on mun tapa rentoutua.'' Olen kuullut sen myös omasta suustani. Uskallan väittää, että et ole kokeillut tarpeeksi montaa kertaa. Emme osaa olla hiljaisuudessa, sillä meillä on mahdollisuus täyttää se. Emme osaa kävellä rauhassa, koska aivomme tunnistavat, että senkin ajan voisi käyttää rasvanpolton kannalta tehokkaaammin. Ja tämän tilaisuuden käytämme häikäilemättä hyväksemme, sillä se helpottaa meitä. Antaa meille syyn olla.

Uskon vahvasti muutamaan elämää kannattelevaan perusvoimaan. Yksi niistä on luonto. Metsä ei tuomitse, ei huokaile pettyneenä. Se vain on, ja ottaa vastaan jokaisen sellaisena kuin satumme sinne saapumaan.

Suosittelenkin kokeilemaan rauhan etsimistä ihan klassisin keinoin. Laskutavasta riippuen askeleita on yhdestä kolmeen. Kas näin:

 

 

Mene metsäpolulle. Yksin, ilman musiikkia tai lenkkikaveria. Jätä puhelin kotiin. (Jos kuitenkin otat puhelimen mukaasi (koskee lähinnä perheellisiä), ota se vain hätätapauksia varten. Älä ota sitä esille, vaikka tiellesi osuisi kuinka huikea Instagram-momentti. Pysähdy, ja tallenna se silmilläsi.)

 

Kävele, älä juokse. Kuuntele.

 

Toista.

 

 

Ensimmäisen kerran jälkeen koko homma saattaa tuntua työläältä. Siltä, ettei se ole sinua varten. Mutta minulla on teoria. Kun menet luontoon, ja alat kuunnella sitä, huomaat että maailma pyörii ilman sinuakin. Oman arjen vastoinkäymiset ja ainainen kujanjuoksu saavat uuden, minimalistisen mittakaavansa. Sillä kaikki ympärillä muuttuu ja elää, olit sitten näkemässä tai et. Linnut ottavat siivet alleen ja lähtevät, lenkkeilijöiden kesäshortsit vaihtuvat tuulihousujen kahinaan. Metsän tuoksu muuttuu, ja järvi tummenee. Kaikki tämä tapahtuu ilman, että sinä teet yhtikäs mitään. Saat vain katsella.

Pointtina kaikessa tässä on se, että oletamme rauhoittumisen olevan jotain mikä tapahtuu itsestään. Että se on meihin sisäänrakennettu tarve, joka nostaa päätään, kun sen aika on. Sanomme rentoutuvamme kahvikupin ja blogien ääressä, pitkän kaavan shoppailukierroksilla, tai crossfit-salilla. Mutta rentoutumisen ja rauhoittumisen välillä on hienoinen ero. Rauhoittumista kun ei voi mitata, se on särkyvää. Sen taika häviää siinä hetkessä, kun kirjaat tuloksia Heiaheiaan, tai valitset Instagramista hetkeen sopivaa filtteriä. Mutta eräs yhdistävä tekijä niiltä löytyy: harjoittelu. Erona on se, että tätä harjoitusohjelmaa on turha käsikirjoittaa, se luo omat raaminsa. Kunhan vain annat sille mahdollisuuden.

 

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Laura T.
Missä olet Laura?

Sitä odotellessa, kiitos!

Workingonit
McINFJ

Tää teksti osu ja uppos. Kuulostaa ihan multa ennen mun sairastumista. Olin pää kolmantena jalkana joka puolella ja unohdin rauhottumisen ihan kokonaan. Satakymmenen lasissa parin vuoden ajan, lopulta terveys petti ja esiin tuli CFS. Se pysäytti elämän ku seinään. Näin traagisesti ei tietenkään käy kaikille, CFS:ään liittyy jotain geneettistä alttiutta. 

Mutta on ollu kyllä ihanaa huomata että elämä tosiaan rullaa ilman muakin. Nykyään nautin siitä että meen vaan puistoon istumaan ja kattelen miten muut hölkkäilee ja temmeltää. Hyvä tapa oppia elämään hetkessä hitaasti on hankkia koira! Niiltä voi oppia niin paljon ja huomata että pelkkä pehmee karvapallero riittää tekemään olon rennoksi ja mukavaks. 

Opetelkaamme kunnioittamaan laiskuutta! :)

miltseri
Hyvää, kiitos

Hah, kirjoitin samaa koirasta samaa aikaan:)) <3 

Laura T.
Missä olet Laura?

Sepä se, kun rauhoittumisen ajatellaan tulevan kuin itsestään. Niin luulin minäkin, kunnes tajusin etten tiedä mitä rauha on. Ajattelin sen olevan jotain, mikä vaati vähintään kaukomatkan ja aurinkopedin. Sitten ymmärsin.

Ihmiset elävät nykyään niin äärirajoilla, ettei kukaan uskalla myöntää sen vakavuutta. Tiedän juurikin tapauksia, joissa ihminen on pitkän rasituksen jälkimainingeissa sairastunut psyykkisesti tai fyysisesti, ja viettänyt lopun elämäänsä työkyvyttyömänä. Not kidding, terveys ei ole leikin asia.

Minä niin kovasti haluaisin koiran, olen aina halunnut. Mutta omaan yksiöön ja elämäntilanteeseen eläin ei vielä mahdu, toivottavasti joskus tulevaisuudessa kuitenkin. Rakastan eläimiä.

miltseri
Hyvää, kiitos

Loistavasti kirjoitettu! Tetris-elämä on muuten loistotermi, hyvin tyhjentävä. Komppaan sua tuon luonnon ja rauhoittumisen suhteen: mä opin sen vasta koiran kanssa (mitä oon hehkuttanut blogissakin pariin otteeseen, koira siis ei oo oma). Huomaan kerta kerran jälkeen, että välillä on niin kovin rauhaton olo, ettei jaksaisi jäädä seisoksimaan kun koira nuuhkii autuaana ruohonkortta vaan haluaisi vetää tietyn lenkin vauhdilla läpi ja palata "rentoutumaan". Tunnin ja usean ruohonkorren jälkeen olo onkin jo paljon rauhaisampi, vaikka alkuun on ollut tosi levoton fiilis. On niin kiva katsoa, kun koira nauttii ulkoilusta - se opettaa itseäkin. Haistelemaan ja ihmettelemään:) 

Laura T.
Missä olet Laura?

Lainakoirasta olen haaveillut, mutta kenelläkään lähipiiristä ei ole koiraa. Siis ei kenelläkään. Olen mainostanut, että jos joku joskus tarvitsee minkäänlaista apua eläinten hoidossa, olen tikkana paikalla. Tähän menessä olen saanut toimia kissojen, kalojen sekä papukaijan sijaishoitajana. Se on palkitsevaa.

Alkulevottomuus on se, mikä varmasti jää monelle kynnyskysymykseksi, ellei sitä tiedosta. Se, ettei heti olekaan hyvä olla yksin ja hiljaa. Mutta alkujärkytyksen jälkeen siitä tulee vastustamatonta.

Workingonit
McINFJ

Mä hoidan välillä siskon koiraa, ja se on auttanu mua toipumaan mun sairaudesta ja just tota samaa mistä kirjotit, että malttaa mennä koiran tahdissa hitaasti kun se nuuhkii ja nauttii luonnosta. Sitä joutuu unohtamaa ittensä ja se tekee hyvää :)

Oranssinen

Wow! Tunsinpas piston sielussani kun luin tekstiäsi! Juuri postasin ärsyyntymistäni kun sunnuntait ovat niin tylsiä.

Toisaalta pystyn kyllä kulkemaan metsässä tuntikausia ja vain kuuntelemaan, haistelemaan ja aistimaan sen ihanuutta. Ihan ilman sykemittaria, musiikkia tai muita kulkua tahdittavia vermeitä. 
Ja rakastan myös yksinoloa, koti-iltoja vain itseni kanssa.

Ehkä tämä tämänpäiväinen ärtymykseni johtuukin enemmälti siitä, että kipeänä ei ole hyvä olla mitenkään päin. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Olen vasta lähivuosina sairastanut tosissani, esim. flunssia. Koska en ole tietääkseni kertaakaan ollut kuumeessa aikuisiällä, oli minun aikaisemmin vaikeaa ymmärtää, miksi kuumepotilailla on niin tukalat oltavat. Kunnes aloin itsekin sairastella niin, että puhti oli täysin poissa monta päivää.

I feel you. Jos aivot antavat yhtään periksi, omaa lempparipuuhaa on tehdä haavelistoja sängynpohjalla. Käyttää aika taivaanrannan maalailuun. Miettiä, kenet edesmenneen henkilön haluaisin tavata, ja mihin matkustaisin, jos minulla olisi ylimääräinen tonni. Tsemppiä!

miltseri
Hyvää, kiitos

Vielä yksi loistava rauhoittumisvinkki: jos on oikein hankalaa rauhoittua, voi levittää koko kroppaan itseruskettavaa ja vielä kynsilakat kaikkiin kynsiin. Sitten vaan odottelee, eipä voi tehdä juuri mitään. Hih:))

Laura T.
Missä olet Laura?

Mahtava vinkki! Pakko-relaksoituminen.

Kommentoi

Ladataan...