Saat joko rahaa, tai aikaa.

Missä olet Laura?

 

Muutama vuosi sitten jouduin tilanteeseen, jossa minun oli ripeästi etsittävä uusi asunto. Laitoin itseni jonoon opiskelija-asuntoja varten, ja heitin verkot yksityisille markkinoille, josta tärppäsikin heti. Löysin kauniin, vastaremontoidun pikkuyksiön huikealla näköalalla, ja kannoin tavarani sisään. Asunto oli juuri sitä mitä sillä hetkellä tarvitsin: pieni, kaunis ja keskellä kaupunkia.

Vaikka asunto oli piskuisen pieni, vuokra nielaisi kuukausittaisen Kela-paketin ja enemmänkin. Tein töitä naurettavan huonolla palkalla, ja samaan aikaan raksin lomakkeisiin olevani ''päätoiminen opiskelija''. Työilmapiiri oli hiillostava ja tukossa, ja muistan huutaneeni nyrkkiini hallelujaa leimatessani itseni työpäivien päätteeksi pihalle.

Vuoden tuskailun jälkeen onni kääntyi. Olin päiväunilla rankan työpäivän jälkeen, kun puhelin soi. Tarjosivat työtä. Paikkaa, jota en ollut edes hakenut. Hyvin mennyt työhaastattelu kuukausien takaa oli versonut toisenkin mahdollisuuden. Iskin kiinni, ja irtisanoin itseni.

Uusi työ toi helpotuksen taloudelliseen tilanteeseen, mutta olin jo aikapäiviä sitten päättänyt muuttaa, kunhan halvempi opiskelija-asunto irtoaisi. Rankka vuosi kitkerässä konttorissa oli kristallisoinut prioriteettini, ja saanut kaipaamaan riippumattomutta. Siksi siirtymä keskustan parkettilattioista harmaaseen muovimattoon ei juurikaan kirpaissut, päinvastoin: sain järvinäkymän ja yli sata euroa halvemman vuokralaskun. Sain mitä tilasin.

Vaihtaessani työpaikkaa, oli minulla kaikki mahdollisuudet nostaa elintasoani reippaasti. Mutta sen sijaan, että olisin painanut duunia samaan tahtiin ja takonut puolet enemmän rahaa, vähensin työntekoa ja keskityin hengittämään. Sillä vihdoin pystyin tehdä sitä vapaasti. Kun olin päässyt vapauden makuun, jätin toisen työni iltaopettajana ja annoin kalenterin tyhjentyä.

Tämä on ensimmäinen kesä kahteentoista vuoteen, kun en tee töitä kokopäiväisesti. Sillä olen huomannut että vähemmälläkin pärjää. Pyyhin suupieleni ehkä useammin piknikviltin reunaan kuin ravintolan serviettiin, mutta mitä sitten.

Mitäkö teen ylimääräisellä ajallani? Nukun, kirjoitan ja kuuntelen radiota. Poljen huutokaupasta ostetulla pyörälläni ja katselen ihmisiä torilla. Nautin siitä päivän hetkestä, kun lounasaika on ohi, mutta virastoaikaa vielä tunti jäljellä. Siitä pysähtyneestä tunnista, kun kadut ovat verkkaisia, valmiina ottamaan vastaan jokapäiväisen kello neljän vilinän. Sen hetken tuntuu, kuin kaupunki pyörisi vain meidän tyhjäntoimittajien voimasta. Meitä varten.

 

Laura

 

Share

Kommentit

miltseri
Hyvää, kiitos

Hei! Kiva lukea vastaavia mietintöjä, mitä pohdiskelin ihan äskettäin itsekin. Hieman rönsyilevä ja pitkä tekstini löytyy täältä. Osittain pointtini oli kulujen leikkaaminen, osittain sama kuin sulla: sen kristallisoituminen, mitä todella haluaa. Mitä mä teen vapaa-ajallani ollessani "vain" yhdessä työssä: kirjoittelen täällä, perehdyn telkkarisarjoihin, harjoittelen kampausten tekoa, elvytän sosiaalista elämääni, meen aurinkoisena päivänä piknikille jne jne. Ihanaa <3

Laura T.
Missä olet Laura?

Tosi pohdiskelevaa tekstiä tontillasi, arvostan! Olet todella laittanut vaakakuppiin näitä hommia.

Me aikuiset aina kyselemme, mihin se lapsuus katosi. Ei se mihinkään ole kadonnut, meillä ei vaan ole aikaa leikkiä.

miltseri
Hyvää, kiitos

Joo, mä olen ollut työnarkomaani ja himoshoppaaja:) En nyt ihan pahimmasta päästä, mutta silti. Ehkä mäkin voisin vielä hyödyntää noita palkattomia, vaikka en vielä osa-aikaiseen työhön taivukkaan:) Että ois sitä aikaa leikkiä. Kun on vähemmän rahaa, on aikaa leipoa vaikka niitä edullisia sämpylöitän itse <3

solveig (Ei varmistettu) http://ainasamatvaatteet.blogspot.fi/

Kyllä meillä on jouduttu tiukkaan miettimään elämän tärkeysjärjestyksiä suhteessa rahaan. Olemme molemmat mieheni kanssa olleet hiljakkoin tilanteessa, jossa olisi ollut tarjolla hyvää lisätyötä (normaalisti kun venytetään senttejä). Minulla se olisi ollut erityisen kaunis lisä CV:ssä ja miehelläni erityisen tuottoisaa. Ajattelimme asioita harkitessamme lapsia monta kertaa. Lapset haluaisivat kaikki hilavitkuttimet ja härpäkkeet, mutta me emme kyllä halua tarjota sellaista elämän mallia, jossa aikuiset raatavat, jotta lapset saavat kaiken mitä keksivät pyytää. Ja kyllä me haluaisimme rahaa matkailuun, mutta olisiko sitten aikaa matkustaa tai olisiko pari perhematkaa menetetyn ajan arvoisia? Ja mikä nyt sitten on tärkeää: yhteinen aika vai parempi elintaso?

Valitsimme yhteisen ajan, vaikka lapset eivät sitä juuri nyt arvostakaan. Näissä hidastamiskeskusteluissa pyöräytetään helposti kauniit sädekehät, joiden mukaan vähempi raha tekee automaattisesti paremmaksi ihmiseksi, mutta me olemme lasten takia kokeneet tilanteen myös hankalaksi. Mitä, jos "kaikilla muilla" on, ja meidän muksu on valintojemme takia kovin erilainen kuin muut. Voi se olla traumaattistakin.

Laura T.
Missä olet Laura?

Hyvä ja huomionarvoinen pointti.

Lapset tuovat ihan oman kertoimensa talouden pyörittämiseen, ja nostan arvoon vanhemmat jotka katsovat pitkälle sen sijaan, että raahaisivat kotiin jok'ikisen Angry Birds-pelin tai delegoisivat kasvatusvastuutaan tableteille. Niin kliseistä kuin se onkaan, aikaa ei voi ostaa.

Luin kuukausi takaperin lehden tekstaripalstaa, ja yksi teksteistä jäi mieleeni: ''Ihmiset näkevät länsimaissa paljon turhaa vaivaa saavuttaakseen jotain, mitä ei voi viedä hautaan mukanaan, kun täältä aikanaan kaikki lähdemme.'' Näin tuumasi Carl Palomäki. Ja toivottavasti enenevä osa meistä.

Kommentoi