Silmät auki nyt, kiireestä irti nyt!

Missä olet Laura?

 

Eräänä aamuna ystäväni myöhästyi bussista. Odotellessani päätin käyttää hyväkseni aikatauluun revenneen puolituntisen; vihdoin ehtisin hoitaa sen ja sen asian. Olin jo määrätietoisesti harppomassa asioille, kun päätin kesäpäissäni oikaista puiston kautta. Tämän puiston kyljessä aikoinani asuin, ja matkasin sen vehreyden läpi lähes joka aamu. Nyt katselin penkeillä aamuauringossa lukevia vapaalaisia, puiston läpi hiljalleen pyöräileviä alkukesän työmatkalaisia ja mietin kunpa minullakin olisi joskus tuollaiseen aikaa. Aikaa istua ja ajatella, tai olla vastaavasti ajattelematta. Hymyillä tuntemattomille ilman mitään erityistä syytä ja olla olematta hyödyksi.

Kunnes tajusin että minullahan on. Juuri nyt.

Kuoppasin lennosta ajatukset mihinkään menemisestä ja istuin lähimmälle vapaana olevalle penkille.

Kun elämä on kiireistä ja hoidettavia asioita enemmän kuin niihin käytettäviä tunteja, sitä painuu huomaamattaan jonkinlaiselle energiansäästömoodille. Täyttää aamun ja illan näennäisesti vapaat hetket jollain näennäisesti tärkeällä - tiskaa kun voisi keskustella, viikkaa kun voisi väitellä, selailee tahranpoistovinkkejä netistä kun voisi kerrankin paneutua yöpöydällä odottavaan novellikokoelmaan.

Sitä tilkitsee jokaisen vapaaksi lueteltavan hetken jollain, joka edistää jotain; arjen sujuvuutta, tulevaisuuden visiota, viikonlopun ruokalistaa tai juhannuksen/vapun/joulun mökkisuunnitelmia. Täyttää pakastinlokeroa, lukujärjestystä ja päiviänsä - sitten ihmettelee kun veri ei virtaa kallonpohjassa eikä energia asunnon nurkissa.

Helsinkiläinen ystäväni sanoi joskus, että suurin ero tamperelaisten ja helsinkiläisten välillä on se, että helsinkiläisillä on vapaapäivissäänkin päämäärä. Siinä missä tamperelainen lähtee kesäiltana ulos ehkä mahdollisesti löytääkseen jotakin, helsinkiläinen lähtee ulos löytääkseen etsimänsä.

Istuin aamuhelteen lämmittämällä penkillä ja katselin suihkulähteen iloisen välinpitämätöntä pulputusta. Milloin minusta tuli tällainen, näennäiskiireinen? Tyyppi joka ei muka ehdi vaihtaa kuulumisia kuin parilla sanalla, nainen joka on muka aina matkalla jonnekin tekemään jotakin. Ihminen joka lupaa palata asiaan ja tietää jo luvatessaan unohtavansa.

Vuosien varrella aikajänne lyhenee, asioiden väliin jäävä tila kutistuu niin pieneksi ettei sinne mahdu edes sattumia. Huolestuttavaa.

Lammen reunalle parkkeerasi rivi päiväkotilaisia. Katselin riemulla pienten menoa, ja kuuntelin puheensorinaa, joka keskittyi pitkälti olennaiseen, eli ravintoon, sorsiin ja kakkaan. Joku kinasteli eväistä, yksi kaivoi pikkukiviä nyrkkikaupalla, ja joku laulaa loikautti: ''Piiikku kaakkosen pooosti. Postillookero kolme neljä seitsemän, kolme kolme sata yksi TAMPERE KYMMENEEEN!''

(Jotkin asiat eivät onneksi muutu kahdessakymmenessä vuodessa.)

 

 

 

 

Laura

 

 

 

 

Share

Kommentit

Marjorie of LOVE

Mulle on pahimpina stressihetkinä käynyt niin, että aikatauluttaessani aamujumppaa, duuneihin ja muihin projekteihin oon ottanut bussin alle tasan tunnin liian aikaisin. Tätä on siis käynyt tasaisin väliajoin monina vuosina. Viimeksi kuukausi sitten. Nää hetket, kun ei oo mitään tekemistä on outoja, kullan arvoisia ja ehkä alitajuntaisesti itsetehtyjä...

Laura T.
Missä olet Laura?

Oh, aikamoista. Tunnin täysvapaa on kyllä maailman ihaninta. Sellainen hetkellinen, jopa tylsyyttä lähentelevä toimettomuus. Aah.

Saranda
Tyhjä ajatus

Tämä teksti tuntui kuin omalta ajatusjuoksulta. Kiitos lun jaoit. :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitti Saranda!

Kati Aviron (Ei varmistettu)

En mää tajua mihin teillä on kiire. Tai siis minkä kanssa?
Olen kokopäivätöissä, asun suuressa kaupungissa (pitkät matkat) ja mulla on kaksi teini-ikäistä lasta.
Kuvaamasi kaltainen tuntuu ihan oudolta.
Tämä ei ole mikään silmienpyörittelykommentti tai paheksunta. Yritän vaan nähdä että mitä noi kaikki kiireet voi olla. Vai siis onko se just tota näennäiskiirettä mistä itse kirjoitat?

Laura T.
Missä olet Laura?

Hyvä kysymys.

Omalla kohdallani ainakin työn pirstaleisuus (eri toimeksiantajat ja keskenään aivan erilaiset työkuviot), opinnot ja perhekuviot ovat jokaviikkoinenpäiväinen tuhannen palan palapeli. Sitten kun tuleekin hetki jona ei tarvitse akuutisti muistaa mitään, sitä rupeaa täyttämään sitä niillä asioilla joita ei ehdi muuten tekemään koskaan. Jatkaa samalla tempolla vaikka kukaan ei odota missään.

 

Saranda
Tyhjä ajatus

Just näin. :) Eikä itelläni se ole mitenkään suoraan verrannollinen siihen miten oikeasti kiire on. Eli vaikka olisikin leppoisampi aikataulu niin jos mieli on juuttunut ajattelemaan, että nyt täytyy täyttää jokainen rako niin sitten se on täytettävä, tavallaan järjetöntä. Ja sitten taas on päiviä ja viikkoja kun on 12-tuntia vuoroja ja silti illalla on täysin tyyni ja "ei oo mitään tekemistä" -fiilis.

Laura T.
Missä olet Laura?

Jep! Kiireeseen jää helposti kiinni - pitää vain tunnistaa se.

Naislaif
Naislaif

Joutilaana on lupsakkaa olla. Kuka vain antaisi siihen luvan? Mitä kertoa kysyjälle, kun hän kysyy päivän saavutuksista?

Kuinka kerrotaan tunteesta tuulen henkäyksestä, sormia pitkin valuvasta jäätelöstä. Hymystä, jonka vastaantulija antoi ihan ilmaiseksi. Miksi? Ihan vaan siksi, että olit joutilas ottamaan sen vastaan. 

Tätä minä rakastan itsessäni, joutilaisuutta. Kunhan ensin irrottaudun arjen vaatimuksita ja annan itse itselleni luvan. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Hauskaahan tässä on se, että (ainakin omalla kohdallani) se saavutusten kysyjä on vain ja ainoastaan oma peilikuva. Ei kukaan muu.

Pienissä hetkissä se elämä on. Niissä jotka eivät maksa mitään.

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Luin juuri älyttömän hyvän kirjan, Marianna Stolbowin Vanhempieni kaltainen. Siinä puhutaan tästä, miten meitä edeltävien sukupolvien tavat toimia ovat vahvasti läsnä myös meissä. Kuinka sota-aika ja jälleenrakennuksen ajan perintö on meissäkin vielä vahvasti läsnä: se, että täytyy koko ajan touhuta ja suorittaa. Kun Suomea nostettiin totaalisesta köyhyydestä hyvinvointivaltioksi, ei ollut aikaa pysähtyä ja jäädä vatvomaan tunteitaan vaan piti vain painaa eteenpäin. Ikävät tunteet ja sotatraumat hukutettiin työhön (ja viinaan), eikä niitä puhuttu ulos. Ja sitä samaa perintöä on myös jaettu eteenpäin. Näkisin, että sieltä se osittain tulee: tarve olla koko ajan tehokas ja touhuta jotain, että olisi muiden silmissä hyväksytty ja kelpaava. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Ooh - menee lukulistalle heti. Osittain koska ajattelin kirjoittaa joskus gradun joka voisi ehkä lähennellä tätä aihetta. Ehkä. Kiitos Minna!

Mia K.
Voi taivas

Mun sisäinen ihminen on luajankiitos pieni laiskiainen ♡ ja, sitä mää niin rakastan

Aikaa on aina. Se on siittä ihmeellistä että se ei koskaan katoa. Vain me katoamme :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Tämä oli niin hyvin sanottu. Kiitos Mia.

Kommentoi