Suru on säännötön

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

Istun mummoni kanssa saunan lauteilla. Palava puu ritisee, tulipesässä humisee. Puhumme surusta. Kyyneleet sekoittuvat hikeen ja silmiä kirvelee. Lauseet eivät tunnu lainkaan raskailta. Päin vastoin. Olemme puhuneet kuolemasta ja kuolemisesta viimeiset kaksi vuotta. Sanojen järjestys on vain muuttunut matkan varrella. Huhtikuussa, eräänä torstai-iltana sitten kun vaihtui muistelumuotoon kun sitten.

Itkemme sanottuja sanoja, menneitä vuosia ja jaettuja jouluja. Itkemme takkihyllyn edessä, soppaa tehdessä ja soutuveneen airojen nitistessä. Veneen lipuessa kohti saarta, askelten painautuessa lähimetsän huurteiseen alustaan. Itku kumpuaa kaipuusta, kiitollisuudesta, milloin puhtaasta surusta. Helpotuksestakin. Se alkaa äkkiarvaamatta, tiputtaa poskille pari pisaraa, ja sitten loppuu.

Muistan hautajaispäivältä sanat, jotka tyrehdyttivät itkuni. Adresseja oli saapunut yli sata, ja näyttävien A3-pinojen alla, pienessä kortissa luki näin:

 

''Kun suuri puu kaatuu, metsässä on pitkään aution näköistä.''

 

Katson nahkasohvalla istuvaa isääni, joka purskahtaa itkuun kesken lauseen. Olemme jokainen vuorollamme vuodattaneet parin vuoden aikana kyynelnesteitä niin tuskasta, kivusta kuin silkasta väsymyksestäkin. Nyt istumme tavallista lauantai-iltaa, ja televisiossa nauretaan. Ja me nauramme. Pian tulee lotto.

Kun suru muuttaa tarpeeksi lähelle, itku ei enää tarvitse syytä tai selittelyä. Kaikki on aivan hyvin nyt. Yksi meistä on poissa, mutta silti me lottoamme ja uskomme salaa voittoon. Maustamme kalasopan tuttuun tapaan, katsomme kun lumi peittää pihlajanmarjatertut ja toivotamme tilhet taas kerran tervetulleiksi. Vuosi toisensa jälkeen me painamme kaasua ja turhaudumme marraskuun huonoon ajokeliin.

Kun isoisäni huhtikuisena torstai-iltana kuoli, me kaikki menimme nukkumaan. Seuraavana aamuna setä ja mummo vetivät pihapiirin lipun puolitankoon, ja alkoivat haravoimaan. Minä menin töihin. Itkin matkalla. Suuren talon huoneissa on uusi järjestys. Parisänkyä ei enää ole. Vaatteet, hatut ja kengät jatkavat elämäänsä uusissa kodeissa. Halkopinon kasaa nyt joku muu. Elämä löytää aina uuden uomansa- virta tasoittaa syntyneen railon, ja hiljalleen jälki pienenee. Mutta me muistamme.

Elämä jatkaa kulkuaan, ja se on ihan ok.

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Ocla

Kirjoitat kauniisti. Olet kaunis!
Kyynel vierähti silmäkulmasta ja eilen saavuin Kööpenhamista. Olen niin onnellinen, että olen löytänyt blogisi!

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi Ocla, kiitos. Kiitos sanoistasi, kokemuksesi jakamisesta. Tässä on syy miksi teen tätä. Pysyhän jatkossakin mukana.

Riikka K. (Ei varmistettu)

Laura rakas, sinä tiedät, miten suru voidaan pukea sanoiksi. Hiljalleen jälki pienenee <3

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Riikka, yritän parhaani.

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Kiitos, tarvitsin tätä.♥

Laura T.
Missä olet Laura?

Ole hyvä. Kiitos kun luit.

minsu
Mainostaulujen takana

Voi että pitikin sattua. Just kirjoitin samasta ja sitten löysin tekstisi. Niin se vain on, että elämä täällä jatkuu, vaikka hetken kuvittelee että suru pysäyttää sen täysin.

Laura T.
Missä olet Laura?

Tekstisi oli kaunis minsu. Kirjoitin surusta jo aiemmin loppukesästä, tässäpä se:

http://www.lily.fi/blogit/missa-olet-laura/ala-surua-liiaksi-pelkaa

Olkoon se sinulle.

Kommentoi

Ladataan...