Syöpä

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

Äidille.

 

Elettiin joulunalusaikaa, tarkemmin viidettä joulukuun päivää vuonna 2001. Katsoin huoneeni ovensuussa seisovaa hahmoa, jonka ryhdissä oli jotain anteeksipyytelevää.

Olin edellispäivänä täyttänyt kolmetoista ja nyt minulta vietäisiin äiti. Tai ei, ei minulta kukaan mitään veisi - siihen me kaikki halusimme uskoa. Tietämättömyys oli kuitenkin syvempää, sen rajat jossain ulottumattomissamme. Elimme 2000-luvun alkua, jolloin syöpä oli harvojen ja epäonnisten tauti; ainakin siitä puhuttiin jotenkin puoliääneen ja varoen. Se ei ollut arkista - sanaan kietoutui rutkasti enemmän kuolemanpelkoa kuin tänään.

Syöpä.

Siinä me seisoimme, äiti ja tytär. Ikkunoita reunustavien jouluvalojen hehku oli keltaista. Kohta veljet tulisivat kotiin ja sitten kertoisimme heille. Isä tiesi jo. Silmillemme kiedottiin hellästi ohut huivi ja meidän tehtävämme oli vain luottaa.

Iltaisin rukoilin salaa, varmuuden vuoksi.

 

 

Äiti piilotti pelkonsa. Aurasi sen sivuun ja käski pysyä siellä. Hän sai kaiken näyttämään siltä, kuin pyörävarastostamme olisi varastettu polkupyörä. Vain keittiön pöydälle kerääntyneistä lääkepurkeista saattoi saada vihiä siitä että joku perheessämme sairasti. Itkin ja surin suomuille palanutta ihoa ja leikkaussaliin jäänyttä rintaa, mutta huolestua en osannut. Se oli kai kaiken tarkoituskin: pitää lapset lähellä, mutta rajata pelon ulkopuolelle.

 

Ei hätää. Laboratoriotulokset näyttivät hyviltä, äiti lähti aamuisin parkkipaikalta samaan aikaan kuin aina ennenkin. Ajoi sytostaatteihin ja sieltä töihin. Kun ei kotonakaan osannut olla.

Olimme tekemisissä naisten yleisimmän syövän kanssa, mutta kaikki ympärillä tapahtuva oli muuta kuin yleistä: alusvaatteet ostettiin erikoisliikkeistä, proteesi teetettiin mittatilauksena. Yhtäkkiä moni normaali arkitoiminta oli valahtanut erityiskohtelun piiriin. Äiti sai kirjekuoressa merkin, jonka kanssa sai mennä uimahallin saunaan uimapuku päällä. Ei tarvitsisi riisua. Minä katselin kainaloon ulottuvaa arpea ja mietin eronteon logiikkaa - sitä miten kaikki selittelivät että tämä on ihan normaalia.

 

 

Kun vuoden päästä leikkauksesta ensimmäiset proteesirintaliivit saapuivat vaatekauppoihin, kävelin äidin kanssa alusvaateosastolla. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntui siltä että asiaa ei tarvitsisi piilotella. Ja mitä enemmän aikaa kului, sitä pienemmäksi juttu kävi. Myöhemmin muidenkin äidit sairastuivat - minä kerroin välitunneilla sen minkä ehdin ja osasin. Minä osasin kertoa selviytymistarinan, ja senhän kaikki halusivat kuulla.

Totuus on kuitenkin se, että kaikki eivät selviä. Eivät, vaikka olisivat kenen äitejä tai tyttäriä.

Käytä pari minuuttia, ja listaa päässäsi tuntemasi naiset: perhe, sukulaiset, ystävät, työkaverit; hyvän päivän tutut, naapurit, harrastuspiirien porukat. Joka kymmenes nainen sairastuu rintasyöpään. Tänäkin vuonna noin 4800:lle naiselle lausutaan vuorosanat, joissa on toivoa mutta ei koskaan yltiöoptimismia.

 

 

 

Ihmisten ja kannustavien sanojen lisäksi tarvitaan tutkimusta. Ja tutkimus vaatii rahaa. Klikkaukset ja tykkäykset ovat eleinä kauniita, mutta näissä asioissa vain konkreettisilla teoilla on loppupeleissä merkitystä. Nyt puhumme euroista; yhdestä tai sadasta. Olen lähtökohtaisesti ei-rahallisen tuen puolestapuhuja, mutta totuus on tämä: en ole syöpätutkija. En voi vapaa-ajallani mennä laboratorioon ''auttelemaan''. Tässä asiassa parhain tapani auttaa on lahjoittaa.

Roosa nauha -kampanja on kasvanut vuosien varrella huimiin mittoihin. Alkuvuosina väri rajoittui nauhoihin, mutta nyt pinkkinä hohtavat pullat ja perunat, Kalevala-korut ja Marimekon huivit. Seuraa paljastus: en oikeastaan pidä roosasta väristä. Sen sijaan, että vuoraisin asuntoni pinkeillä siivousvälineillä ja joisin kuukauden ajan pelkkää roosanhohtoista kivennäisvettä, koen luonnollisemmaksi tavaksi lahjoittaa suoraan keräykseen. Perustin pienen keräyspotinkin, joka on vuorokauden kuluessa jo lähes täyttynyt. Kiitos.

(Ja vaikka väriä vierastankin, yksi on varma: nauhasta en luovu - sen isken perjantaina rintaani.)

Kun ensimmäiset nauhat saapuivat vaatekauppojen kassoille, ostin ylpeänä ja tiedostavana yläasteelaisena omani. Pujottaessani sen repun selkämykseen bändipinssien ja muiden kantaaottavien ''I'm a star'' -strassikorujen sekaan, en voinut kuvitellakaan että olisin jonain päivänä osa kampanjaa.

Tänään olen. Kirjoittajana, mutta ennen kaikkea tyttärenä.

 

 

Laura

 

EDIT: Kaksikymmentä minuuttia tekstin julkaisemisen jälkeen tavoitepotti on koossa. Kiitos ystävät, lukijat, ihmiset.

 

 

Share

Kommentit

Äityli (Ei varmistettu)

Kiitos Laura ! Itken täällä valtoimenaan mutta niin varmaan arvasitkin !

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos sulle äiti.

Hymyileoletupea

♡ Jotenkin tekstisi pysäytti ihan täysin. Menetin äitini rintasyövälle ollessani 16-vuotias 20-vuotta sitten. Asia on yhä tosi arka ja muistan kaikki tuon ajan tunnetilat kuin eilisen. Tekstisi nosti ne pintaan, mutta jotenkin kumman positiivisella tavalla silti. Ehkä vihdoinkin minäkin pystyisin kirjoittamaan asiasta. 

Ostakaa nauha! Tukekaa rintasyöpätutkimusta! Ja arvostakaa terveyttänne. ♡

Laura T.
Missä olet Laura?

Niin pysäytti kommenttisikin. Siinä määrin että löysin itseni huutoitkemästä kylpyhuoneesta. Kiitos kun kerroit, kirjoita jos pystyt.

Hymyileoletupea

♡ Nyt minä vuorostani. Huutoitkemässä. ♡ 

Laura T.
Missä olet Laura?

Sydän!

eräs äiti (Ei varmistettu)

Minäkin pysähdyin tämän äärelle. Niinkuin pyähdyin 9 vuotta sitten eräänä aamuna, kun jouduin totemaan, että tuo tauti.tuo sairaus joka muutti meille kysymättä ja ilman lupaa - on vienyt Äitini. Olin 20 vuotias, enkä koskaan uskonut enää hengittäväni samalla tavalla, kuin ennen tuota aamua. Mutta olenhan minä hengittänyt, rikkinäisenä ja loppuelämäni tuota palaa itsestäni kaivaten, mutta selvinneenä. Joka päiviä mietin äitiäni, joskus vain hetken, tai niinkun nyt, tekstisi lukeneena, kaivaten niin lujaa, että taas se sattuu hengittää, se etten enää muista, miltä äitini ääni kuulostikaan.

Kiitos tekstistäsi,

Laura T.
Missä olet Laura?

Suuri kiitos kommentistasi.

Muistan itsekin tuon ajatuksen toisesta elämäntilanteesta; kuinka mikään voisi enää tuntua helpolta tai hyvältä kun jotain niin olennaista on viety. Mutta vuodet kuluvat ja ehjäävät sen mikä korjattavissa on. Mutta tyhjä tila jää ihon alle, ja pysyy siellä lopun ikää.

Kiitos kun kerroit.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mun äiti sairastui 10 vuotta myöhemmin kuin sinun äitisi. Kaikki meni hyvin. Rinta poistettiin, hoidot rämmittiin läpi, tuli proteesi ja tarkastukset kerran vuodessa ja sitten rakennettiin uusi rinta ja todettiin terveeksi. Prosessi on varmasti ollut hurja.

Tyttärenä en osannut pelätä. Ajattelin, että huolestun ja suren sitten, jos lääkärit antavat sille syyn. Luotin sokeasti siihen, että kaiken on pakko mennä hyvin. Nyt jälkeenpäin olen miettinyt onko suhtautumiseni tuntunut äidistäni kylmältä ja välinpitämättömältä. Toivon, että hän ymmärtää.

Kiitos tekstistäsi.

Laura T.
Missä olet Laura?

Usein mietin itsekin omaa suhtautumistani koko hommaan. Näissä tilanteissa on pakko luottaa; se on vaihtoehdoista se hieman helpompi.

Toimistosta (Ei varmistettu)

Mulla on aivan samanlaisia fiiliksiä. Mun äiti sairastui ollessani 15. Syöpä havaittiin ajoissa ja hän parani. Hän myös käpertyi asian kanssa itseensä ja mulle kerrottiin vain se olennainen tieto, ettei mitään hätää ole. En siis osannut tuolloin huolestua. Olen jälkeenpäin huomannut, että äitini koki sen loukkaavana. Vaikeita asioita.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kun sairastunut on äiti, roolit menevät uusiksi. Mitä pitää jaksaa, mitä kertoa. Missä vaiheessa voi murtua ja olla ihan oikeasti sairas, kun lapsiakin pitäisi kannatella itsensä lisäksi.

Onneksi voi puhua.

kaista (Ei varmistettu)

En ole kokenut rintasyöpää itse enkä lähipiirissä, mutta äidin näkövinkkelistä uskoisin, että äidille lapsen luottamus on pelkästään helpotus. Lastaan haluaa suojella pelolta.

Uskon, että hän ymmärtää.

Jenni V (Ei varmistettu) http://kenkapaivakirja.blogspot.fi

Kaunis teksti.

Menetin äidin siskon, rakkaan kummitätini ja muutaman vuoden päästä parhaan ystäväni tuohon kirosanalta kuulostavaan sairauteen. Tänä vuonna ystävän poisnukkumisesta tuli täyteen 10 vuotta eikä kaipuu hellitä, saati itku.

<3

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Jenni.

Kun koskaan ei voi tietää. Kiitos kun kerroit.

Anniinaa (Ei varmistettu) http://cinnamonbiscuits.blogspot.fi/

Syöpäasiat on tänä vuonna kovin ajankohtaisia: isillä on imusolmukesyöpä ja mummulla rintasyöpä. Ostin nauhan tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Paska sairaus.

Laura T.
Missä olet Laura?

Toivotan todella paljon jaksamista teille Anniina.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei Laura!

Yritin osallistua keräyspottiisi, mutta minulla ei valitettavasti ole tuollaista korttia, jolla se olisi mahdollista. Siispä otan ja lähden lenkille, juoksen kauppaan ja takaisin, palaan sieltä roosanauha mukanani!

Olet huikea!

Lauran äityli; ole ylpeä tyttärestäsi!

-seglen

Laura T.
Missä olet Laura?

Moi Seglen!

Se korttijuttu on vähän hämäävä (seuraavaan vaiheeseen mennessä selviää että sillä tarkoitetaan normaalia verkkopankkimaksua), mutta nauhan ostaminen on mahtijuttu! Olet huikea itsekin, pus!

Vierailija (Ei varmistettu)

<3

Vierailija (Ei varmistettu)

Merkin piti olla sydän, en tiedä mitä tapahtui joten; sydän.

Laura T.
Missä olet Laura?

Jostain syystä sivustolla sydämet muokkaantuvat astetta abstraktimmiksi! Sydän sulle!

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Me hyvästeltiin anoppi reilu viisi vuotta sitten. Pinkkiin pukeutuu myös meidän tytär, joka ei mummoa ehtinyt koskaan tavata.

Onneksi sulla on toisenlainen tarina kerrottavana.♥

Laura T.
Missä olet Laura?

Näitä tarinoita on niin paljon. Muistuttaa siitä kuinka kiitollinen on saadessaan soittaa äidille vaikka joka päivä.

Sydän.

Koskettava kirjoitus, jonka herkkyyden nosti potensseihin ensimmäinen kommentti. 

Voisiko johtua nuoruudestasi (suhteessa itseeni, liki kuuskymppiseen), että koit 2000-luvun alussa syöpä-sanaan liittyvän enemmän kuolemanpelkoa kuin nykyisin. Mun on vaikea ajatella, että kuolemanpelon määrä olisi nykyisin vähäisempi, vaikka kuinka varmaan ennusteet koko ajan hiljalleen hivuttautuvat paremmiksi. Johtuuko siitä, että mitä vanhemmaksi elää sitä todennäköisemmäksi oma sairastuminen tulee? Ja jos diagnoosi joskus osuu omalle kohdalle, on kuolemanpelko varmaan aika lievä ilmaus.

Laura T.
Missä olet Laura?

Olen miettinyt tätä asiaa itsekin aika paljon: kun on vasta kolmentoista, sairautta ei ehkä osaa käsitellä muuta kuin elokuvamaisten surutarinoiden kautta. Varmasti sitäkin. Koen, että Roosa nauhan tyyliset kampanjat ovat tehneet sairaudesta jollain tavalla arkisempaa, helpommin jaettavaa. Ihan vaikka esimerkkinä proteesirintsikoiden rantautumisen normaaleihin vaatekauppohin - siitä olin naurettavan iloinen aikoinaan.

Niin monen asian summa. Aina yhtä pelottava, eikä todellisuudessa millään tasolla arkinen.

Kiitos kun kommentoit anna-liisa.

Kommentoi

Ladataan...