Te siellä.

Missä olet Laura?

 

 

 

Ystäväni valitteli taannoin ettei ole kokenut kunnon flow-tilaa pitkiin aikoihin. Samassa tajusin että vielä vuoden alussa olisin voinut sanoa samaa.

Olen kevään jälkeen myöhästynyt lukemattomia kertoja tapaamisista, lounaista ja jumpista. Unohtanut silloin tällöin syödä, imuroida tai soittaa lääkärille. Tiennyt jo yhdeltätoista että pitäisi käydä nukkumaan - havahtunut katsomaan kelloa seuraavan kerran sen lyödessä yksi.

Kuukausi takaperin jätin epähuomiossa pyykit pesukoneeseen puoleksitoista tunniksi. Häpeissäni ryntäsin pesutuvalle vain huomatakseni seuraavan pesijän tyhjentäneen ystävällisesti pyykkini isoon metallivasuun. Jätin pyörivän koneen päälle ruutulapun jossa luki:

''Anteeksi että jätin pyykkini koneeseen, menetin täysin ajantajun.''

 

Sillä olen kirjoittanut. Voi pojat että olen. Tätä blogia, omia muistikirjojani. Hahmotellut elämää ja päättänyt aina mennä vasta seuraavalla bussilla.

Luin taannoin muutaman vuoden takaisia kolumnejani ja mietin että miksi ihmeessä koskaan lopetin. Kunnes tajusin, että enhän minä oikeastaan lopettanut, elämä se vaan pakotti pitämään taukoa.

Joskus sitä havahtuu siihen ettei ole aikoihin tehnyt sitä mitä todella rakastaa. On elellyt säästöliekillä ja lähinnä pärjäillyt. Elämässä ei ole ollut tilaa eikä uskallusta toteuttaa. Ja sitä kuuluisaa kaikkea on ollut niin paljon, ettei ole huomannutkaan, että jotain olennaista on tippunut kyydistä.

 

Kaipuun syvyyden tajuaa vasta kun palaa rakastamansa asian tai ihmisen pariin. Kun huhtikuussa kirjoitin ensimmäiset tekstini, en kuvitellut että te kaikki löytäisitte tänne. En todella ajatellut että lukija toisesta maasta törmäisi yhtenä sunnuntaina sattumalta teksteihini ja lukisi ne läpi, huomaisi sitten nimeni ja tajuaisi olevansa pikkuserkkuni.

Kiitos kommenteista ja sähköposteista. Olette antaneet minulle äärimmäisen paljon luottamusta ja tehneet selväksi, että sillä mitä teen on merkitystä.

Kiitos sinulle joka kerroit ensimmäisessä mailissasi pelkääväsi lentämistä niin paljon ettet uskalla lähteä reissuun. Ja siitä seuraavasta viestistä jonka lähetit rannalta merien takaa. Kiitos sinulle joka päätit pyörtää mielipiteesi blogien lukemisesta ja liittyä seuraan. Kiitokset teille jotka olette jakaneet vinkkejä, kokemuksia ja kipupisteitänne. Teille, jotka olette kannustavilla sanoillanne istuttaneet minuun ajatuksen kirjan kirjoittamisesta. Kiitos hiljaisille tukijoille. Teille kaikille jotka olette siellä.

Kun myrsky nousee, sen loppumisesta ei koskaan ole varmuutta. Ja kun tyrskyt sitten lopulta tyyntyvät, kestää kauan ennen kuin uskaltaa taas lähteä liikkeelle. Siinä minä olen nyt. Vesimittarina.

Minun myrskyni kesti kolme vuotta, ja sen ajan oma henkilökohtainen agendani oli pysyä pinnalla- luottaa pintajännitykseen ja pysytellä mahdollisimman liikkumatta. Kun laineet lopulta asettuvat ja maisema tyyntyy, sitä ehtii katsoa vähän ympärilleenkin ja tajuta että aika on tullut. Aika lopettaa pelkääminen ja liikkua. Minun tapauksessani lopettaa turha vaiheilu ja kirjoittaa.

 

Tämä oli hyvä vuosi. Ja mikä parasta, sitä on jäljellä vielä yksi juhlaisa viikko. Mitä vain voi tapahtua.

 

Hyvää joulua.

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Saarakaroliinaa (Ei varmistettu)

Tekstejäsi on aina niin ihana lukea, ne pysäyttävät minut hetkeksi ajattelemaan tätä suurenmoista ja samalla niin yksinkertaista elämää. Kiitos siitä ja hyvää joulua!

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos kaunis Saarakaroliinaa, kiitos oikein paljon.

Hyvin sanottu: elämä on suurenmoinen ja loppupeleissä melko yksinkertainen installaatio.

Ihanaa joulua sinulle!

Toimitus
Toimitus

Laura sinä oot ihan huippu! Kiitos siitä, että kirjoitat <3

Laura T.
Missä olet Laura?

Kaksi asiaa: kiitos ja pus!

aittatar (Ei varmistettu) http://aittatar.blogspot.com

Juuri puhuin ystäväni kanssa tästä aiheesta ja olen sitä paljon omassa blogissani pohtinut (kirjoitan frisbeegolf-harrastuksestani ja sen luomista paineista, aloittelijan näkökulmasta. En pitkästytä sinua yksityiskohdilla.)
Pitkään olen elämässäni ainoastaan selviytynyt. Silloin ei kokeilla liian uusia asioita tai olla luovia, saatikka että tehtäisiin mitään merkittävää henkistä kasvutyötä.

En osaa sanoa kuinka monta vuotta tässä ollaan jo selviydytty, sysätty sivuun ajatukset paremmasta tulevaisuudesta ja kelluttu. Liian monta, se on varma. En ole uskaltanut unelmoida muusta kuin lottovoitosta, koska silloin minun ei tarvitsisi olla rohkea voidakseni tehdä sitä mitä oikeasti elämältä haluan.

Ei tässä mitään konkreettista muutosta ole elämässä tapahtunut, mutta pään sisällä roihuaa metsäpalo. Selviytyminen onkin yhtäkkiä vaikeampaa, kun uskaltaa haluta enemmän. Uskaltaa uskoa, että ansaitsee parempaa.

Lupasin olla itselleni armollisempi tänä vuonna. Itsekritiikki on minulle yhtä automaattista kuin hengittäminen, joten jos voin oppia antamaan anteeksi edes osan virheistäni, olen oikealla tiellä.

Jos mun ei tarvitse aina onnistua täydellisesti, niin voi olla että joskus on sallittua ihan rehellisesti epäonnistua. Voin unohtaa kellumisen ja pinnalla pysymisen, nyt on aika olla luova ja toivoa, että mun näkemys riittää, itselleni ensisijaisesti, mutta vähän myös jonkinlaiselle asiakaskunnalle.

Luodaan ja ollaan armeliaita, jos jokainen tuotoksemme ei räjäytä galakseja.

Hyvää vuotta 2015 sinulle, Laura.

-Essi

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi Essi, mikä ihana ihana kommentti. Kiitos siitä.

Armollisuus oli viime vuoteni virallinen teema- ja hitsin hyvä teema onkin. Sellainen josta ei sitten päästäkään irti vaikka vuosi vaihtuu. Kasvamiseksi kai kutsuvat.

Minä haaveilen usein lottovoitosta juuri mainitsemastasi syystä. Se antaisi lisää peliaikaa kaikelle tälle miettimiselle. Mutta hitto vie sinä sen sanoit; ehkä kaiken taustalla onkin pelko siitä ettei uskalla luottaa omaan tekemiseen vaan odottaa ihmettä tapahtuvaksi. Tosin, ei ihmeitäkään ole vähätteleminen- niin monta upeaa juttua eteen on aseteltu tässä vuosien aikana.

Sait minut ajattelemaan, kiitos. Armeliasta, kaunista vuotta sinulle. Kippis!

Kommentoi