Tee työtä ja pakasta

Missä olet Laura?

 

 

Sain joulun alla kirjekuoren - tuntematon lähettäjä muisti minua jälleen kerran. Tällä kertaa kivien kanssa. Kortin sanoma iski suoraan vyön alle - siihen kohtaan jota olen yrittänyt peitellä viimeiset kuukaudet.

Olen kaartanut asiaa jo monelta suunnalta, mutta kerrataan vielä: mennyt syksy ei ole ollut millään asteikolla helppo. Se on ollut kiivas, vaativa ja paikka paikoin aika helvetillinenkin. En muista kesän jälkeen viettäneeni yhtäkään päivää puhtaasti ilman töitä, projekteja tai opiskelua.

En ole kiireeltäni jaksanut selittää. Niille jotka ovat ehtineet kysyä miten menee, olen vastannut kahdella sanalla: hyvin mutta nopeasti. Olenhan tänä vuonna päässyt tekemään asioita joista en olisi osannut haaveillakaan.

Tämä ei ole kertomus loppuunpalamisesta. Ehei. Tämä on ennemminkin väliraportti. Rapsa. Tilinteko. Missä mennään ja ennen kaikkea miksi. En tiedä, onko tämä nyt sellainen asia joista blogeissa halutaan lukea, mutta joskus on hyvä siirtyä yleiseltä tasolta hetkeksi konkretian puolelle.

Muutama vuosi sitten elämä muljahti kerrasta ylösalaisin kun asuinmaa, työpaikka ja asunto vaihtuivat, ja yksi parisuhde puhallettiin sammuksiin. Pääsin parempiin töihin, joihin pakenin muuten levällään ollutta elämää - ja siinä sivussa opiskelin sen mitä jaksoin. Kun nyt yritän muistella yksityiskohtia, en muista kyseisestä vuodesta juuri mitään. Muistan banaanilaatikot, ahtauden, ja sen kuinka iloinen olin saadessani kävellä viimeisen kerran ulos vanhasta työpaikasta, jossa olin tehnyt vuoden töitä niska limassa minimipalkalla. Muistan stressin uudesta työstä, illat tenttikirjojen parissa ja pienen keskustayksiön suolaisen vuokralaskun.

Viime ystävänpäivänä sain muistutuksena muutaman tonnin laskun niistä liikaeuroista, joita tuona vuonna työpaikan vaihduttua tienasin. Ja niistä tonneista tämä teksti kertoo.

 

 

 

Puhutaan suoraan. Olen viime kuukausina tehnyt töitä paljon enemmän kuin olisin halunnut. Syy: pakko.

Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että meillä on olemassa instituutio joka tukee taloudellisesti opiskelua - se kun on maailman mittakaavassa varsin harvinaista. Tästä tietoisena on ollut mahdotonta yhtyä lokakuoroon ja valittaa kuinka minun elämäni on niin kovin hankalaa. Onhan se välillä, kyllä, mutta loppujen lopuksi asiat ovat kohdallani varsin hyvin; saanhan tehdä työtä josta pidän. Mutta työ on aina kuitenkin työtä - mielekkäinkään työpaikka ei ole koskaan sama kuin vapaatunnit vailla vastuuta.

Tilanteen selitteleminen onkin tuntunut tympeältä; en ole halunnut puhua asiasta, olen vain halunnut hoitaa sen pikimmiten pois päiväjärjestyksestä. Teen paljon töitä jotta voin maksaa takaisin ne eurot, joilla maksoin ylihintaisen yksiöni vuokraa pari vuotta sitten. Yksiön, jonka vuokra nielaisi kuukausittain kaikki tukeni ja satasen päälle. Ja koska teen töitä maksaakseni laskut, tienaan taas jonkin mittarin mukaan liikaa, mikä johtaa siihen että joudun taas palauttelemaan tukikuukausia ja niin edespäin ja niin edespäin...

Teen kahta työtä ja suoritan yliopistotutkintoa. Tämän lisäksi olisi muutama muukin asia, kuten esimerkiksi ystävät, perhe ja parisuhde - puhumattakaan omista liikuntaharrastuksista tai lukemisesta joista aika veistetään ensimmäiseksi.

Tiedän etten ole ainoa. Tuhannet opiskelijat painivat samojen asioiden kanssa. Kuinka absurdilta kuulostaakaan, että on tienannut liikaa, kun todellisuudessa kaikki se liiaksi luokiteltava on mennyt vuokriin, ruokiin ja puhtaisiin kalsareihin. Ja kyllä, silloin tällöin myös satunnaisiin gin toniceihin ja omatoimimatkoihin - mutta myös vakuutuksiin, terapiaan ja alennuksesta napattuihin juoksulenkkareihin.

Ihminen ei tarvitse paljoa rahaa - aika on paljon arvokkaampaa. Homman nimi onkin se, että raha-aika -vastinpari ei enää toimi samalla tavalla kuin aikaisemmin: vähä raha ei tarkoita paljoa aikaa tai toisin päin. Tällä hetkellä on vain vähän rahaa ja sitäkin vähemmän aikaa.

Mutta asiat liikkuvat, joka hetki. Ensi vuonna tähän aikaan kaikki on jo toisin, tiedän sen. Siihen asti teen työtä ja rakastan - ja pakastan.

 

 

 

 

Laura

 

 

 

Share

Kommentit

Samassa veneessä (Ei varmistettu)

Huh, tuttu tunne. Joskus niin nurinkurista tuon rahan kanssa, että tuntuu, että kadottaa järjen ja kiintopisteen siitä miksikä tätä hommaa taas tehdäänkään..

En ole koskaan uinut seteleissä, mutta en myöskään ole koskaan joutunut laskemaan kuun viimeisinä päivinä kolikoita kuun viimeisiin ruokaostoksiin - ennen tätä vuotta. Sain myös tuntuvat sakot opiskeluaikaisista töistäni (joita oli silloin pakko tehdä), mutta mitä niitä enää muistelemaan ja selittelemään. Samaan aikaa ilmestyi pankista lappu, että pitäisi alkaa maksaa opintolainaa takaisin.

Yritän kuitenkin miettiä olevani niinkin hienossa tilanteessa, että on töitä ja palkka juoksee - ja olen maksukykyinen, vaikka aina välillä rajalla keikutaankin. Jotenkin tässä on kuitenkin oppinut katsomaan asioita eri tavalla, ja arvostamaankin. Toivottavasti joskus tätäkin hetkeä voi katsoa taaksepäin ja todeta, että hei, tuostakin selvittiin - ja nyt menee jo paremmin.

Rahaa enemmän minäkin kyllä kaipaan sitä aikaa.

(Koomista muuten: tekstisi alla on juuri tällä hetkellä sattumalta Kelan mainos - ihan vain muistuttamassa...)

Laura T.
Missä olet Laura?

Sama juttu. Niin tuttuja ajatuskulkuja.

Kaikki selviää kyllä. Nämä tarvontakuukaudet alun ja loppusuoran välissä lienevät ne kaikista tunnottomimmat, kun kiintopiste häviää näkökentästä tuon tuosta. Mutta jo ihan pian taitekohta on ylitetty ja maali näkyy. Siihen asti katsotaan kelloa.

Hahahhaa, kosminen merkki!

Mia K.
Voi taivas

Mä niin toivon helppoutta jo. Että jokin isompi nytkähtäisi liikkeelle, ja päästäisi otteestaan väljemmille vesille! 

Tää raha-aika-tila-tilinpäätös alttiina muutoksille, Kiitos :) muutenhan tää ois ihan nurinkurista? 

 

Laura T.
Missä olet Laura?

Kohta nytkähtää, olen varma! Sitä odotellessa....

Kommentoi