Toivosta taittelin lennokin

Missä olet Laura?

 

Ajamme tietä jonka muistan neljän vuoden takaa. Tätä tietä ajoimme ensin eräänä syksynä, sitten talvena. Ensimmäisellä kerralla hymyilimme helpottuneesti, kuuntelimme autoradiota ja vahvoja mahdollisuuksia. Sitten emme enää. Silmäkulmiin pakkautui viikko viikolta kaikki se, mikä lopulta vieri parkkipaikan linttaan astuttuun lumeen, vierashuoneen kovalle sohvalle ja huoneisiin joissa joku hengitti raskaasti.

Toivo oli kaksi kuukautta pitkä. Lokakuusta joulukuun alkuun. Toisena adventtina kyllä laimeni ehkäksi, joka sittemmin kuihtui hiljaiseksi mahdottomuudeksi. ’’Valitan.’’

Ihminen ei itke kuolemaa - ihminen itkee loppua. Sitä hetkeä josta lähtien kaikki tapahtuvaksi tarkoitettu on tapahtunut ja yhteinen tarina kirjoitetaan enää imperfektissä. Hetkeä jona ei ole ketään kelle tai kenestä kertoa. Kuin nukahtaisi kuulaana kesäyönä pitkään sinniteltyään, eikä enää heräisi.

Sairaalan parkkipaikan lampuista kajasti kuparinen valo ja minä tiesin ettei toista talvea tulisi. Pääovesta sisään ja oikealle. Kalakeittoa sairaalan suljetussa ravintolassa. Vaneritarjottimet. Välipala-automaatti. Pahoitteleva katse sisään astuvien kasvoilla. Kertakäyttökupit. Ylle levittyvä pimeys niinä pakkasöinä joina ajoimme nukkumaan painajaiseksi venyneen unen keskelle. Vieraisiin sänkyihin, tuntemattomaan kaupunkiin jossa nukuimme ohuita unia.

Minä toivon että sinulla on kaikki hyvin. Uskon että on. Meillä on.

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos.

Kommentoi