Tuhat kertaa hyvää yötä

Missä olet Laura?

 

 

 

Katselin Erik Poppen Tuhat kertaa hyvää yötä. Elokuvan journalistista, joka riskeeraa elämänsä kuvatakseen ihmisille tapahtuvia kauheuksia maailman konfliktialueilla.

Se on myös tarina yhdestä äitiydestä. Ainutlaatuisesta, vaikeasta yhdistelmästä rakkautta, luopumista ja puolikkaalla sydämellä tehtyjä kompromisseja. Onko mahdollista rakastaa maailmaa ja lapsiaan yhtä paljon? Mitä tehdä, kun vaakakupissa on yhden perheen onnellisuus ja taito ikuistaa maailman todellisuus ihmisille niin, että he ymmärtävät ruutu ruudulta enemmän pallomme epäsuhdanteista.

Ihmisten tuska ja päätön julmuus on polttoaine, joka pitää Rebeccan liikkeessä, pakottaa palaamaan kentälle kerta toisensa jälkeen - ikuistamaan teot kuviksi. Kuviksi joita katsoessaan hän toivoo ihmisten tukehtuvan aamukahveihinsa.

Tarinaa repii, venyttää ja vie eteenpäin kaksi voimaa:

Tarve näyttää totuus. Pakata laukut, lentää ruumiiden keskelle ja todentaa se kaikki. Laittaa henkensä peliin saadakseen muistikortille sen, mikä maailman on nähtävä vaikka se ei olisi siihen valmis.

Ja sitten.

Tarve olla äiti lapsilleen. Viedä kouluun, hakea. Syödä jäätelöä ja puhaltaa haavoihin. Tilkitä poissaolon synnyttämiä kuoppia ja pyydellä lähtemisiään anteeksi, olematta kuitenkaan varma siitä, onko todella pahoillaan.

 

 

Tämä elokuva on tarina kutsumuksesta. Siitä sisäisestä pakosta joka ajaa tekijän tekijöiden luo; surmaajien, pommittajien ja silpojien sekaan kameran kanssa. Se on tarina syvältä kumpuavasta tarpeesta näyttää ihmisille mitä näkökenttämme ulkopuolella tapahtuu. Ja näyttääkseen sen, on laitettava itsensä alttiiksi. Vaikka olisi jonkun äiti tai vaimo.

Muistan kun istuin luennolla kuuntelemassa kuinka valokuvaaja Sami Kero kertoi millaista valokuvaajan arkitodellisuus kriisialueilla on. Kuinka soitto Haitiin tuli, aikaa pakata oli muutamia tunteja, alle vuorokausi. Paluusta ei ollut tietoa. Hän kertoi millaista on kuvata kaikkensa menettäneitä, syvintä vääryyttä kokeneita. Nousta koneeseen, laskeutua ruumiiden, surun, pelon, paniikin ja kauhun keskelle; ja tehdä työtään. Kuvata koska on pakko. Sisältä kumpuava tarve tehdä kaikki se näkyväksi muulle maailmalle.

Muistan miettineeni, kuinka paljon helpompaa olisi lähteä jos jättäisi jälkeensä vain pienen keskustayksiön, ja palatessa ainoa merkki lähdöstä olisi eteisen lattialle kuukaudessa kerrostunut postikasa. Mutta näilläkin tekijöillä on perhe, lainat, lapset ja turvaistuimet. He pussaavat otsalle illan tullen, sulkevat ulko-oven hiljaa, nousevat lentokenttäbusseihin ja palaavat kun pystyvät. Se on uskomatonta.

 

 

 

Laura

 

Kuvat täältä.

Share

Kommentit

Tove Janssonin tytär

Niin. Mitä jos me kaikki olemme oikeasti samanarvoisia? Jokainen jonkun lapsi.

Laura T.
Missä olet Laura?

Niinpä. Kiitos.

Helmi K
sivulauseita

Vitsi tämä elokuva. Näin tämän jo aika kauan sitten, en ole unohtanut.

Silloin kirjoitin näin: Kumpi tarvitsee tätä naista enemmän, omat lapset vai ne lapset jotka koko maailma on unohtanut? Onko oikein ottaa yksi kuva joka saattaa muuttaa maailmaa ja samalla antaa pommin räjähtää, vai pitäisikö teko (jota kuitenkin seuraa aina vain uusia) estää ja jättää kuva ottamatta, jättää sen tarina kertomatta? Jos olet äiti, onko sinulla suurempi vastuu perheestä vai niistä jotka kärsivät, joilla ei ole ketään? Mieli oli elokuvan jälkeen, ja on yhä, tulvillaan. Kysymyksistä, surusta ja rakkaudesta.

Tuo ensimmäinen kysymys ei jätä rauhaan.

Laura T.
Missä olet Laura?

Ohoh, sinäkin olit kirjoittanut siitä. Googlasin ja löysin. No, enpä ylläty - taidetaan liikkua usein aika samoilla sivuilla niin kirjoissa, elokuvissa kuin ajatuksissakin.

Ensimmäinen kysymyksesi tiivistää täydellisesti koko elokuvan. Siis ihan täysin täydellisesti. Kiitos että kirjoitit.

minna


Oh, tämä filmi on jäänyt mieleen elävästi, vaikka katsomisesta on aikaa. Ehkä perhetaustasta, ehkä omista kiinnostuksen kohteista ja tulevaisuuden mahdollisuuksista johtuen tuli jotenkin lähelle. Arvostan suunnattomasti jokaista, joka tekee valinnan lähteä näyttämään, mitä maailmassa tapahtuu, lähteä omalta osaltaan auttamaan rauhan ja hyvinvoinnin rakentamisessa.

Eikä sitä lapsena vanhempien puolesta ole osannut pelätä, enemminkin vain ihailee näin jälkikäteen, miten hienoa, että ovat menneet. (Toki kohteita ovat riskeiltään erilaisia ja ajatkin muuttuneet niistä vuosista.) On silti laajentanut omaakin maailmankuvaa, kun on kokemuksia muualtakin maailmasta, kuin koto-Suomesta ja vaikka joltain Kanariansaarilta...

Niin, ja pitää vielä sanoa, että elokuva on mielestäni todella poikkeuksellisen kauniisti kuvattu, monesta kohtaa pysäyttämällä saisi hienoja ruutuja.

Laura T.
Missä olet Laura?

Wau, sulla on ihan omakohtaista kokemusta. Kiitos että jaoit ajatuksiasi minna.

Ja joo, hear hear! Sen unohdin mainita: todella, todella taidokkaasti kuvattu pätkä. Rakastin valoa, värejä, tunnelmaa. Ah.

minna

Jäin tässä vielä miettimään, miten elokuvan asetelma olisi muuttunut, jos päähenkilö olisikin ollut mies. Onko se jotenkin hyväksyttävämpää, että (pienen lasten) isä lähtee jonnekin "parantamaan maailmaa", mutta äidin valintaa kauhistellaan/kyseenalaistetaan? Kuvitellaanko, että miehille esim. konfliktialueet ovat jotenkin helpompia kuin naisille? Ovat lapset jotenkin automaattisesti enemmän äidin vastuulla ja valinta jättää perhe isän huolehdittavaksi nähdään jotenkin itsekkäänä tai jotain?

Laura T.
Missä olet Laura?

Varsin hyvää pohdintaa. Ohjaaja Poppehan on itsekin työskennellyt valokuvaajana konfliktialueilla ihan oikeassa elämässä, ja leffaa katsoessa en voinut olla miettimättä asetelmaa. Miksi nainen? Miksi äitiys?

En tiedä.

Saranda
Tyhjä ajatus

Hei miten voi olla mahdollista, etten ole koskaan kuullutkaan tästä elokuvasta?! Ihan huippujuttu, että kirjoitit tästä! Kuulostaa oikeasti mielenkiintoiselta, pakko siis katsoa. :)

Laura T.
Missä olet Laura?

No mutta hyvä että kuulit nyt! Katso, katso.

hymyjä pakkasessa

Kiitos. Menin tästä jutusta kananlihalle ja se jatkui koko kommenttiketjun ajan. Itkettää jo ajatuskin. Täytyy katsoa leffa heti kun vain olen valmis liikuttumaan ja joutumaan ajatusmyllyn pyörteisiin.

Kommentoi