Uskot

Missä olet Laura?

 

 

 

En rukoile enää.

Rukoilin läpi lapsuuteni. Ulkomuistista. Pelkäsin unohtaa kiittää, kaikista ja kaikesta. Pelkäsin, että jos en muista kiittää, pyytää ja kertoa, maailma sammuu ja me kaikki liukenemme jonnekin jossa kukaan ei tunnista.

Jonkunhan on kiitettävä. Jonkunhan on pyydettävä anteeksi.

Kukaan ei koskaan väittänyt että niin tapahtuisi; että ihmiskunta yhtenä hetkenä surkastuisi omaan mahdottomuuteensa. En ole uskonnollisesta perheestä - olen vain etsinyt lapsesta asti jotain suurta kokonaisuutta joka tekisi kaikesta järjettömästä järkevämpää. Olen metsästänyt merkityksiä, syitä ja kiinnepisteitä joista luoda edes jokin hahmo, maisema, kertomus, muoto.

Olen pienestä asti pohtinut paljon pahuutta ja hyvyyttä. Ristin käteni keltaisen muumipeiton alla ja mietin, että olemisessa oli oltava jokin järki. Oli oltava jokin henkinen bonusjärjestelmä, jokin systeemi joka sitoisi kaikki vääryydet syiksi jollekin, seurauksiksi jostakin. Eihän pahuus ollut syntymämerkki. Entä hyvyys sitten? Jossain jonkun oli tiedettävä ja nähtävä että hyväkin on ollut ajoittain paha, ja paha ajoittain hyvä. Oli vain annettava anteeksi, kerta toisensa jälkeen.

Halusin ymmärtää miksi me olemme täällä. Ja ennen kaikkea miksi olemme täällä tekemässä toisillemme hyvää ja sitten taas pahaa.

On ihmisiä, jotka syyttävät kaikesta muita. On ihmisiä, jotka syyttävät kaikesta itseään. Sitten on heitä, jotka sekoittavat itsensä muihin eivätkä ole koskaan varmoja voiko ketään todella syyttää yhtään mistään.

Olen nojannut Kristukseen, ruokavalioihin, kohtaloon ja miehiin. Etsinyt vastauksia Raamatusta, juoksumatolta, viimeisistä hitaista ja muiden puheista.

Lapsena laskin levolle luojia, toivotin tulleeksi valtakunnan ja tapahtuvaksi tahdot. Se oli ensimmäinen vaihtoehto jota tarjottiin - tein siitä riippumaton jonka läpi katselin kaikkea.

Lukiossa opiskelin kaikki mahdolliset uskonnon kurssit ja halusin ymmärtää haluamme ymmärtää. Kiinnosti tietää, miksi ihmisellä on oikeastaan niin suuri tarve selitellä olemassaoloaan ja suhteuttaa se ylipäätään yhtään mihinkään. Sain stipendin ja onnesta itkeneen opettajan, mutta en vastauksia kysymyksiini.

Etsin muualta. Alkutarinoita, perusteluita, olemuksen perustuksia. Paastoista, uhrilahjoista, luumuviinistä, milloin mistäkin. Aina kuitenkin jostain.

Päätin nojata itseeni. En kaikkitietävänä - lähinnä kaikkitietämättömänä. Yksikään valmis paketti ei antaisi minulle vastauksia niihin ympärillä kaikuviin kysymyksiini, joita olen esittänyt niin alttarille kuin eteisen lattialle polvistuneena.

 

 

Laura

 

 

 

Share

Kommentit

TinttiHopea (Ei varmistettu) http://hopeisellavuorella.blogspot.fi

Itse muistan sen, että alaluokalla koulussa oli outoa, kun rukoiltaessa kaikki muut painoivat päänsä alas. Silloin koulussa vielä rukoiltiin, oli joitain aamunavauksia, joissa koko porukka seisoi riveissä. Joskus joku pyörtyi.

Laura T.
Missä olet Laura?

Minäkin muistan ne aamut - meilläkin pyörtyili lapsia tuon tuosta! En ollut muistanutkaan.

Mia K.
Voi taivas

 

Ilana

Joskus ajattelen vähän kaihoisasti, että olisi hienoa uskoa. Se voi varmasti antaa paljon lohtua ja turvaa. Itse uskon jumalien sijaan pikemminkin, että maailma on kaoottinen ja sattumanvarainen, ja sen takia me ihmiset tiedostamme asioita pala kerrallaan ja yritämme hallita mitä pientä asiaa milloinkin - kuten vaikka sitä ruokavaliota tai omaa puolisoamme. Annamme asioille mielellämme kaikenlaisia syy-seuraussuhteita ja merkityksiä, eikä siitä kai liiemmin haittaakaan ole (jos se tekee jonkun elämästä mielekkäämpää eikä satuta toisia, miksipäs ei. Näin ajattelen uskonnoistakin). En usko kohtaloon tai karmaan, mutta siihen kyllä, että hyvä kiertää. Ei mitenkään kausaalisesti vaan siten, että hyvää tekevästä ihmisestä huokuu tietynlainen hyvyys, joka saa toiset puolestaan tekemään tälle hyvää. Jokainen päättäköön itse oman elämänsä tarkoituksen.

Laura T.
Missä olet Laura?

Näin juuri.

Mietin itsekin, kuinka erilaiselta maailma näyttäytyi kun sille oli valmis näkökulma. En osaa sanoa oliko se hienoa - kyllä, sitäkin - mutta erilaista. Turvallisuuteen kietovaa, kaiken kaaoksen keskelläkin.

Tuohon hyvyyteen uskon minäkin. En enää mihinkään universaaliseen bonusjärjestelmään vaan nimenomaan siihen tunteeseen joka ihmisestä huokuu.

tiia_

Mulla oli useamman vuoden katolinen poikaystävä, jonka mielestä olisi ollut helpompaa ymmärtää kiihkomuslimin kuin kaltaiseni agnostikon mielenmaisemaa. Aiheesta käytiin varmaankin satoja keskusteluita. Pääpointiksi muodostui usein se, kuinka kyselemisestä, kyseenalaistamisesta ja asioiden avoimeksi jättämisestä ei olisi minulle mitään hyötyä, kun kuulemma valmiita vastauksiakin olisi ollut tarjolla niin monta. Mikset usko, kun voisit ihan hyvin, uskot vain, ei se vaikeaa ole. Jossain vaiheessa taisin täräyttää, että minulla on kysymykseni eikä niihin ole vastauksia pyhissä kirjoissa, eikä se ole maailman loppu, jos vastauksia ei löydy. Pystyn olemaan ilmankin, koska joskus pelkkä kysyminen riittää. Sillä tiellä olen vieläkin.

P.S. Mäkin muistan aamunavauksessa pyörtyilijät. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Valmiit vastaukset, nepä ne. Niin valmiita, niin auki silti.

Ja tämä: joskus pelkkä kysyminen ja kyseenalaistaminen riittää. Pitää herkkänä, avoimena, valmiina vastauksille (mitä ei ehkä kuitenkaan koskaan tule).

Taina – Maaginen realismi

Virkistävää, että joku kirjoittaa nykyään uskonnosta. Sitä näkee jotenkin tosi harvoin kaiken fitness-hyvinvointi-ruokavalio-asian seassa.

Mäkin luin kaikki ussan kurssit lukiossa ja sain stipendit sun muut. Sitten päädyin vielä yliopistolle lukemaan uskontotiedettä. Joskus ajattelen, että kaiken akateemisen myötä omasta suhteestani uskontoon on tullut liiankin analyyttinen. Superanalyyttinen lähestymistapa johtaa helposti siihen, että tarkkailee ilmiöitä ulkoapäin eikä tule niistä itse osalliseksi. Se toki onkin akateemisen uskonnontutkimuksen pointti, mutta henkilökohtaisella tasolla saattaa joskus kaivata jotain muuta.

Kaipaan joskus itse sitä, että pystyisi herkistymään ja antaa sen kokemuksen vaan tulla ilman, että sitä sen enempää yrittäisi ymmärtää. Hienointa on, jos joskus päätyy jumalanpalvelukseen tai muualle ja pystyy hetkeksi unohtamaan oman itsensä. Ehkä sellainen pyhyyden kokemus on se, mitä uskonto pystyy antamaan. Korostunut opillisuus ja dogmatiikka saattaa joskus tukahduttaa kokemuksen pohjimmaisen haurauden.

Laura T.
Missä olet Laura?

Ooh, uskontotieteet! Hain mutta en koskaan mennyt pääsykokeisiin. Ehkä juuri mainitsemastasi syystä; analyyttisyyden pelosta. Haaveilin opinnoista muutaman vuoden, mutta laiskuuttani mustavalkoisesti ajattelin, että koulutuksella olisi kaksi mahdollista lopputulosta: pappeus tai sitten kaiken pyhän poispyyhkiytyminen.

Minäkin kaipaan sitä selittämätöntä uskon tunnetta johon liittyy vain kysymyksiä, ei epäilyksiä.

Lara_
Baby, you're the best

Hieno kirjoitus, kiitos <3

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi kiitos Lara.

Naislaif
Naislaif

Olen rukoillut, koska oli pakko. Pakon kautta eivät lapsen ääneen lausutut rukoukset varmaankaan saavuttanee Jumalaa. Saavuttivat äitipuolen, joka oli sitä mieltä, että Levolle laske luojani- litania oli ehdottoman pakollinen lausua. Ei uskonnollisuutta taustalla vaan sovittu tapa, pakko. Miksi?

Rukoilin pitkään pelosta, että teen väärin jos en rukoile. Kun äitipuoleni ei enää vahtinut, rukoilin silti. Pitkään. Vihdoin kapinoin, en ristinyt käsiäin enkä lausunut sanoja. Olin paha ja syyllisyys seurasi. Silti kapinani jatkui ja rukous jäi.

Kului vuosia, ehkä 20 ennenkuin rukoilin taas. 

Rukoilin omasta tahdostani ja rukoilin sieluni pohjasta. Riistin kaiken ääneni, toivoni ja tahtonu yhteen rukoukseen. Kynnet painuivat kipeästi kämmeniin. Ympärillä välähtelivät siniset ja punaiset valot. Rukous ei auttanut, tyttäreni kuoli.

Kummallista, että tuona hetkenä turvauduin rukoukseen. En ole sitä tehnyt sen jälkeen ja ehkä en teekään, kuka tietää. 

Nykyään, jos koen tarvettaa kääntyä jonkun suuremman puoleen, juttelen tyttärelleni. Ehkä on tarve jollekin suunnata ajatuksia. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Sinulla on matkassasi elämän kokoinen suru. Katson ihaillen tapaa jolla sitä kannat - jos nyt niin voi sanoa. Lulen että tiedät mitä tarkoitan.

Minäkin puhun aikaisin menneelle, punaisten ja sinisten valojen välkkeeseen jääneelle. Se lohduttaa.

Halaus.

Naislaif
Naislaif

Tiedän mitä tarkoitat. 

Halaus myös sinulle  <3

kaista (Ei varmistettu)

Ensin kommenttina edelliseen kirjoitukseen: Tän takia tuun, ihan puskista tulevan rehellisyyden eli tarkkojen havaintojen ja avoimen, kauniisti ilmaistun kerronnan vuoksi. Sulla on sopivan poseraamattomia, suoria viiltoja arkeen ja siihen, mitä on sen takana. Tää vastaa ehkä samanlaiseen lukemistarpeeseen mihin mulla on joskus ennen osunut Sara K, Kaikki mitä rakastin ja kirkon Oisko tulta -blogit.

Lapsena olin tapaluterilaisessa perheessä asuva sala-ateisti. Koulussa ei seisty päivänavauksissa vaan tehtiin hiljaisuusmerkki ja lausuttiin aamuruno (olen unohtanut) ja ennen ruokailua ruokaruno (leipä viljasta/ vilja valosta / valo jumalan talosta, isompana Maasta kasvanut on vilja tämä / armaan aurinkoisen kypsyttämä / rakas aurinko ja rakas maa / teitä tahdomme me ---? joku verbi).
Tänään rukoilen jatkuvasti eikä minulla liity siihen mitään paineita. Self-help-ajattelussa kehotetaan kiitollisiin ajatuksiin ja konkreettisiin toiveisiin, miksi en yhtä hyvin suuntaisi niitä Jumalalle? Minun mieleeni mahtuu yhtä hyvin Jeesus-fanitus, luonnontieteellinen maailmankuva ja näkemys siitä, että uskontojen tarve voi ihan hyvin olla pelkkää ihmisaivojen tuotetta. Uskovaisuus ja siihen perustuvat yhteisöt ovat minusta hyvin mielenkiintoisia.

Jos olin pienenä salaa ateisti, oon nykyisin yhtä hiljainen kristitty. Ihailen Jesusta, mutta ihailen myös Linus Torvaldsia. Hänen ateisminsa ei haittaa siinä kuviossa pätkääkään, kuten ei haittaa myöskään henkilökohtaisesti tuntemieni hyvien vanhoillislestadiolaisten tyyppien vanhoillislestadiolaisuus. Ei tulisi mieleenkään rukoilla kumpienkaan puolesta parantumista ja kääntymystä heidän omasta uskostaan tai uskonnottomuudestaan. Kukin tulkoon omallaan autuaaksi.

Laura T.
Missä olet Laura?

Oisko tulta oli kyllä niin mieletön. Juuri avauduin asiasta PINGissä kirkon viestinnän edustajalle, heh.

Tämäpä olikin mielenkiintoinen kommentti kaiken kaikkiaan. Oma ajatukseni kumpusi itse asiassa juuri rukouksen kaipuusta. Kaipaan niitä hetkiä kun kaikki oli hiljaa ja juuri ennen nukahtamista minun tehtävänäni oli käydä läpi kaikki se mitä minulla jo oli. Niin kuin sanot, ei sen tarvitse olla uskontoliitännäistä, vain puhetta jonnekin. Ei välttämättä kenellekään.

Kiitos kaista, kiitos kauniista sanoistasi.

Rosanna/Naiseudesta (Ei varmistettu) http://naiseudesta.blogikoti.fi

Great minds think alike! Kirjoitin juurikin samasta asiasta, tosin en näin runollisesti. Sanoisin, että ennemminkin maanläheisesti. Pohdintaa Makesta eli maailmankaikkeudesta löytyy täältä: http://naiseudesta.blogikoti.fi/kylla-make-eli-maailmankaikkeus-jarkkaa/

Ehkä samaistut?

Laura T.
Missä olet Laura?

Kirjoitit hyvinin runollisesti. Ihana, ihana teksti. Ja Make. Ja Rosanna.

Kommentoi