Vain sanoja on antaa

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

Olen paperilla kaikkea muuta kuin priima ystävä: unohdan syntymäpäivät, nimipäivät, polvileikkaukset ja valmistujaiset. En muista vastailla viesteihin tai soitella perään. Unohdan juhlat joihin minut on kutsuttu, enkä muista tuoda mukanani patonkeja tai kukkia. Usein muistan vasta lähtiessä että jotain olis hyvä viedä, joten tyhjennän keittiön hedelmäkulhon pussiin. Saa riittää.

Minulta meni vuosia yrittämiseen. Halusin olla hyvä ihminen, parempi ystävä. Ostin kaulahuiveja ja tuikkuja, kirjoittelin muistiin kaikki päivät. Mutta joka kerta seisoessani ovella kukkasten kanssa, tunsin oloni joksikin muuksi. Naputellessani onnittelevia huutomerkkejä, en oikein osannut tarkoittaa niitä.

En ole miniä joka saapuu taloon konvehtien kanssa. Istun alas, juon kahvin ja alan sitten imuroida. En lähettele kortteja tai istu kohteliaisuudesta kolme kertaa vuodessa. Jos joskus muistankin hankkia jonkun lahjan, unohdan aina ostaa kortin. Ja lahjapaperia. (Narua minulla on.)

Sillä mitä minulla on, on sanani. Sen ymmärtämiseen minulta meni vuosia. Ajattelin, ettei tämä voi riittää. Eivät kirjeet ole tarpeeksi. Tiesin niiden riittävän minulle, mutta epäilin muiden kaipaavan jotain paperia paksumpaa. Että on ryhdistäydyttävä, tehtävä jotain. Hankittava sopivaa sävyä, ostettava oikeaa kokoa, panostettava kestävään laatuun.

Ajattelin vuosikausia ettei kukaan jaksa ystävää, jolla ei ole koskaan mitään muuta annettavaa kuin sanoja ja lauseita. Ja hedelmiä.

Olisin aina halunnut ennemmin kirjoittaa kirjeitä kuin ladata lahjakortteja. Mutta en oikein tiennyt riittäisikö se, joten sorruin ostamaan pakkolahjoja. Ja niitä myös sain. Lopputulemana minulla on nurkat täynnä tavaroita, joiden antamishetkeä kukaan ei edes muista. Kamppailenkin sen kanssa, voiko saamistaan lahjoista luopua - joku kun on kuitenkin halunnut antaa ne aikoinaan minulle.

Sanojen kanssa tätä ongelmaa ei ole. Ne ovat ohuita ja mahtuvat pieneen tilaan. Lauseita joihin voi palata, tai olla palaamatta. Kestävyyskin on huippuluokkaa.

Sain viime viikolla blogihaasteen ihanalta Ilanalta, ja menneenä maanantaina minua odotti ihka oikea kirje. Istuin sohvallani ja luin.

 

''Ajattelin ettet taida olla ihminen, joka välittää määrättömän paljon tavarasta. Niinpä saat sen sijaan sanoja.''

 

Kops. (Kuulitteko? Osui suoraan naulan kantaan.)

Kovin moni läheisimmistäni ei tiennyt että kirjoitan. Ei ennen kuin kerroin heille Missä olet Laurasta. Matka on ollut lystikäs ja opettava. Olen tajunnut pitäneeni itsestäni piilossa juuri sen osan, minkä olisin aina eniten halunnut heille näyttää. Sanat.

Laitan haasteen eteenpäin omalle tyylilleni uskollisena - en sähköisesti, vaan maapostilla. Kirjoitan kirjeen yhdelle heistä, jolle tiedän sanojeni olevan juuri tarpeeksi. Hän viettää syntymäpäiväänsä sunnuntaina, mutta en ole muistanut lähettää kirjettä ajoissa. Se saapunee alkuviikosta. (Ei tässä nyt sentään kellottamaan ruveta.)

Minulla ei ole tsatsikia eikä ruisnappeja, ja kun saavun, saavun myöhässä. En tule koskaan olemaan nainen joka muistaa milloin on vappu tai taloyhtiön talkoot. Minulla ei ole pakastimessani hätävarapullaa, ja kaikki säästettäviksi tarkoitetut karkit syön jo seuraavana päivänä. Syön myös ystävieni karkit. En ehkä tule koskaan olemaan nainen joka tuo ihan vaan tämmösiä lahjoja. Tulen aina olemaan nainen, jolla on runoja ja hedelmiä.

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

cady
tuulta päin

Kuulun tässä kanssasi samaan joukkoon, joka tulee myöhässä, unohtaa puolet ja vastaa Facebook-viesteihin kolme viikkoa myöhässä. Yritän hyvitellä sitä lähettämällä ahkerasti kirjeitä ja postikortteja, ja toivon että se riittää. Toisinaan otan ryhtiliikkeen ja pakkaan tarkasti valikoidut lahjat hienoon paperiin ja tunnen itseni erityisen onnistuneeksi. 

Nyt vuosien jälkeen ystävät ovat toivottavasti tottuneet siihen että turha odotella tuliaisia matkoilta, rinkkaan ei mahdu ylimääräistä. Tuliaisten sijaan saa nipullisen kahvitahroilla varustettuja postikortteja. Niille on aina tilaa.

Laura T.
Missä olet Laura?

Jee! Me pärjätään kyllä. (Aina en ole ollut siitä niin varma.)

Tuliaiset on kyllä hauska juttu. Että tässä sinulle jääkaappimagneetti paikasta jossa et ollut. Jossa minä olin. Ole hyvä. Se on hauskaa, minusta.

Kaima (Ei varmistettu)

Kuulostaapa ihanalta. Lahja runotytöltä.

Maailma olisi kaikin puolin parempi paikka jos turha ostaminen loppuisi. Jokainen antaisi palan itseään. Tuikkukippojen siasta ikkunanpesuapua.

Minun kummilapset ovat tähän onneksi tottuneet ja ovat selvästi iloisia kun kauniin paketin sisällä on viesti "Mä lähtisin sun kaa sushi-illalliselle ja leffaan. Lähtisitsä mun?" Tavaraa ei osteta jos se ei huuda saajansa nimeä.

Kauniit paketit on kyllä mun juttu, jos sisältö ei ole ihan justiinsa, niin sitä kompensoidaan käärimällä se Benedictin kuviin.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Kaima.

Enkä minäkään mikään lahjojen vihaaja ole. Mutta ostan jotain vain jos se huutaa saajansa nimeä - usein juuri silloin kuin joulu tai muu juhla ei ole lähelläkään. Annan sitten arjen ilolahjana.

Ihan liikaa on pakosta ostettua ja annettua tavaraa. Mutta ei yhtään liikaa Benedictin, eli tuttujen kesken Benin kuvia. Sitä paitsi nekin on ohuita.

Pau
P.S C'est moi!

Voi, kuulostaapa vähän tutulta! :D unohtelen itsekin kaikenlaista ja kaikenlaisia päiviä ja merkkipäiviä. Ja olen myöhässä. Usein. Ja kirjoittaminen on hyvin lähellä sydäntä.

Itse kyllä tykkään ostella lahjoja ja itselleni tuntuu useasti hiukan vaikealta kirjoittaa läheisille ihmisille. Koen sen ehkä vaikeimpana. Olen yrittänyt monesti kirjoittaa esimerkiksi runoja lahjaksi, mutta en ikinä ole ollut lopputulokseen tyytyväinen. Vaikka olenkin joskus ne luovuttanut. Olisi kiva antaa enemmän omia kirjoituksia läheisille, mutta olen aika kriittinen erityisesti silloin omaa kirjoittamistani kohtaan. Paljon helpompaa on kirjoittaa tuntemattomille tai kasvottomalle yleisölle. Tai puolitutuille. Vaikka silloinkin olen aika kriittinen.

Mutta kivasti kirjoitat, jatka samaan malliin täällä ja tutuille kirjoittamista myös :) Kirjoittamisen taito on lahja ja hyvä, että olet oppinut sitä arvostamaan!

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Pau! Kiva kuulla että meitä on monia.

Läheisille kirjoittaminen on kimurantti juttu, minullekin. On niin lähellä, että on otettava hieman pääsisäistä aikaa ja etäisyyttä jotta sopivat sanat löytyvät. Ei oo heleppoo. Ja kritiikki. Kritiikki onkin sitten ihan toinen juttu, huh.

Jatketaan kuitenkin sitä mistä eniten pidämme. Vaikka kaikki ei olisi aina niin viimeisteltyä priimaa. Kiitos kun kommentoit!

Ilana

Hedelmiä ja runoja - niillä pääsee jo pitkälle. Pidemmälle ei tarvitsekaan.

Minäkään en lähettele kortteja, mutta syndroomanani on, että aina pitäisi viedä jotain, kun käy kylässä (ja mielellään jotain kivaa eikä hätäratkaisua). Johtuu ehkä osaltaan siitä, kun nykyään asuu täällä mestoilla, niin Suomessa ollessa tulee käytyä ihmisten kotona. Ja yleensä tulee samalla aina ruokituksi. Ja sitten tulee semmoinen olo, että taas mä tulin teille syömään... Vaikka eihän se niin tietysti ole.

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi Ilana. Kauhean vaikeaa on olla aikuinen ja opetella tällaisia hiljaisia säännöstöjä. Pitäydyn hedelmissä.

Blue Peony (Ei varmistettu)

Sinä upea ja viisas nainen! Sanat elävät ja pysyvät jopa sukupolvien yli. Kun kirjoitin ylioppilaaksi, isotätini oli etsinyt runon, jonka isoäitini, hänen ennen syntymääni kuollut isosiskonsa, aikoinaan oli kirjoittanut hänelle ylioppilaslahjaksi. Isotäti oli kirjoittanut runon korttiin ja opettelin sen ulkoa. Osaan sen yhä ja mietin usein vieläkin, miten mielettömän upea lahja se oli. Se oli lahja paitsi isotädiltä, myös isoäidiltä, jonka niin kovasti olisin halunnut oppia tuntemaan.

Kiitos, että kirjoitat tätä blogia! Ajatustesi lukeminen antaa enemmän kuin arvaatkaan.

Laura T.
Missä olet Laura?

Päivän kylmänväreet-hetki meni juuri sinulle ja sanoillesi, kiitos.

Enpä osaa sanoa muuta kuin että wau. Siinäpä vasta lahja joka kestää aikaa. Olen vasta aikuisiällä tajunnut mikä aarre isoäitieni muistikirjoissa piilee. Onneksi he ovat vielä täällä, jotta voin kysyä ja saada vastauksia.

 

Retoriikka (Ei varmistettu) http://gloriousheadfuck.wordpress.com

"Tulen aina olemaan nainen, jolla on runoja ja hedelmiä." Oon kerta kerralta iloisempi, että löysin nää sun sanat ja hedelmät.

Laura T.
Missä olet Laura?

Retoriikka, kiitos! Meikä on kerta kerralta iloisempi kun te jaksatte sanoa tällaista. Kumarran ja tarjoan virtuaalisen päärynän.

Fineliner (Ei varmistettu) http://finelinerpunaliitu.blogspot.com/

Minäkin haluan kiittää. Sinun blogisi on ollut löytymisestään asti tärkeä avanto, pulahdus virkistävään ja rentouttavaan, tai ylös pimeästä ja kylmästä happeen ja valoon. Kommentointi ilman muuta asiaa kuin kiitos on tuntunut tähän asti turhanaikaiselta merkkijonolta, ja vaikka usein mielessä on herännyt paljon muutakin, samaistun Cadyn "vastaa fb:viesteihin kolme viikkoa myöhässä" luonnehdintaan. Mitäs sitä keskusteluun sorkkimaan, jos siitä sitten ujouttaan/laiskuuttaan/väsymystään/feidaa. Luulen että hiljaisia lukijoita on paljon. Kummitytölle taidan viimein lähettää sen kesällä hankkimani kirja sekä linkin tähän blogiin :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos kauniista kommentistasi Fineliner. Minusta on mukava arvuutella, millaisia persoonia lukijoista löytyy. Se on rikkaus, ennen kaikkea rikkaus.

Mahtavaa että luet, ihanaa että kommentoit.

Ps. Kurkkasin blogisikin, ja kovastipa tykkäsin.

Fineliner (Ei varmistettu) http://finelinerpunaliitu.blogspot.com/

Kiitos, Laura. Persoonien mukanaolo ja julkaisun vapaus tekee blogeista ainakin minulle tällä hetkellä kiinnostavimman kirjallisuudenlajin, vaikka kaikenlaista kirjallisuutta rakastankin. Kun vain uskaltaisi itse luottaa siihen vapauteen. Mutta kaikenlaisten, ja erityisesti sinun blogisi lailla rohkeiden ja avoimien tekstien lukeminen auttaa!

Laura T.
Missä olet Laura?

Kannattaa luottaa, sen kerron.

Kommentoi

Ladataan...