Vielä silloin tällöin hän maalaa päiviäni

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Vielä hetkittäin tunnen kuinka päivä on erilainen kuin edeltäjänsä. Sellainen, millaisia kaikki päivät olivat vuosi sitten. Matalalla leijuva, tyhjyyttä sykkivä. Kalpea ja mitäänsanomaton. Päivä, jolloin hän tulee taas kerran tunteihin kuokkimaan. Seisoo vierellä pitkänä ja ohuena, katsoo mykkänä. Laittaa hiljaa käden vasemmalle hartialle ja pitää hetken siinä. Joinain päivinä esittää väsynyttä, pyytää päästä reppuselkään. Ja minä kannan selkä notkolla, päivän tai kaksi. Myötätunnosta kai. Häntä, jolle en ole koskaan ollut mitään velkaa.

Mutta enää tunne ei kierry niin tiukasti ympärille etten näkisi sen taakse. Näkymä ei ole yhtä sumuinen kuin viime vuoden neljä ensimmäistä kuukautta. En muista niistä juuri mitään.

Olen halunnut kirjoittaa masennuksesta, mutta ei ole ollut oikeaa päivää tai oikeaa aikaa. Halusin ajan kuluvan, jotta voisin muistaa. Iltapäiviksi venyvät aamut, yöt pikimustassa laatikossa. Tyhjänä nikottelevat keuhkot ja aivan liian kovat äänet. Oman elämäni aikasilmukka.

On viikkoja jolloin olen liian iloinen ja irti kirjoittaakseni. Sitten alan epäillä olevani liian kaukana muistaakseni - ehkei se ollutkaan jotain mitä ei voisi unohtaa. Mietin, pitäisikö tehdä muistiinpanoja. ''Pois pyyhkiytyvät päivät''

Sitten tulevat ne irtonaiset vuorokaudet joissa on tuttu tumma sävy. Jolloin kaikki on yhtäkkiä liian kirkasta ja helposti särkyvää. Ja minä muistan. Muistan ja kirjoitan muistiin ilman otsikkoa. Jotta voisin joskus kertoa kuinka suru muutti minuun. Kuinka tavallinen ihminen masentui. Että osaisin vastata tyhjentävästi kysymykseen, miten joku ei vaan pysty nousemaan sohvalta tai viemään roskia. Päiväkausiin.

 

En koskaan pitänyt häntä vihollisenani. Hän oli kumppani jota en koskaan halunnut. Tapailemme edelleen silloin tällöin - olen yrittänyt selittää että minulla on paljon tekemistä, näkemistä, ihmisiä. Uskon että hän ymmärtää kyllä, lopulta. Se vain vaatii aikaa. Pitkät ja hitaat erot.

 

 

Laura

 

 

 

Share

Kommentit

Helmi K
sivulauseita

Ei tästä oikein voi tykätä. Mutta vitsi miten kirjoitat. Ja mistä.

Valoa ja iloa pitkän, ohuen ja mykän peitoksi. Roppakaupalla.

Laura T.
Missä olet Laura?

Valoa tuli tänään! Sitä oli myös niinä päivinä kun tunne oli mitä oli. Kaiken kaikkiaan olo on hyvä - synkät päivät kertovat alkukantaisesta taipumuksestani melankoliaan. Ja se jos jokin on ihmisyyttä.

Kiitos Helmi, olet kultaa.

Helmi K
sivulauseita

Kaikesta huolimatta: Alkukantainen taipumus melankoliaan. Sydän. 

Tove Janssonin tytär

Hienosti kirjoitettu. Tunnen ton saman tyypin vuosien takaa. Pääsin siitä eroon vasta kun annoin sen kertoa juurta jaksain. Monta vuotta sanoin etten jaksa kuunnella, ennen ja jälkeen. Mutta sitten yhtenä päivänä, me mentiin eri suuntiin ja tarpeeksi pitkälle, tai ehkä se oli vuosi. Ajantaju tosiaan hämärtyy hänen kanssaan.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos. En tiedä pääsenkö siitä koskaan eroon, voi olla. Tai sitten täytän sen ja laitan palkintokaappiin. Jännä tyyppi.

Haaveista todeksi

Puet upeasti sanoiksi sen, mitä jossain vaiheessa olen miettinyt. Kirjoittaminen tekee hyvää, vaikka vain itselle.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Susan. Kirjoittaminen on oiva keino laskea päiviä ja tehdä kaikesta helpommin ymmärrettävää. Ja niin kuin sanoit: vaikka vain itselle.

Jesscia (Ei varmistettu)

Vau. Miten upeesti pystytkään kirjoittamaan näin vaikeesta asiasta, oli ihan pakko lukea useempaan kertaan. Pysäyttävää. Paljon tsemppiä sulle!

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Jesscia, kauniisti sanottu. Kun ottaa tunteesta (tai tuntemattomuudesta) otteen ja vääntää sen tekstiksi, sitä voi tarkastella vähän kauempaa.

Kiitos vielä kauniista kommentista!

pilkahduksia

Kiitos tästä!

Masennus on sellainen matkakumppani, ettei se ihan kokonaan meinaa lähteä. että vielä valoisten päivien keskellä se yrittää välillä houkutella matkaansa. Mutta oon opetellut uskomaan, että se on myös varsin opettava kaveri, joka saa tajuamaan mittasuhteita ja ehkä jopa lisäämään empatiaa kanssakulkijoita kohtaan. Harvasta ihmisestä näkee ulospäin, millaisia taakkoja kantaa, yritän muistaa. Mutta onhan se raivostuttavaa, miten välillä yhä on niitä päiviä ja viikkoja, että vaikka kaikki on periaatteessa hyvin, jokin on aina pielessä ja sängystä on tavattoman vaikea päästä ylös.

Valoa!

Laura T.
Missä olet Laura?

Moi katjaemma, kiva kuulla susta!

Suhtaudumme asiaan hyvin samalla tavalla: jos tää tyyppi jotain on, niin opettava. Sen takia en vihaa sitä. Omaa mieltä on raskasta vihata, tai omista ajatuksista katkeroitua. Mieli on semmoinen systeemi, että vaikka kuinka haluaisimme ymmärtää sitä täysin ja aukoitta, emme pysty.

Ja juuri siksi ihmisyys on kiinnostavaa ja antoisaa. Synkkine ja murrettuine väreineen.

Juuri näin: kenestäkään ei näe ulospäin mitä näkymättömässä rinkassa kantelee. Laittaa miettimään. Kiitos vielä kun kommentoit.

Didionin muistilista

On hirveän kunnioitettavaa, että avaa näkyville myös tällaisia puolia elämästä. Tuollaisen kumppanin kanssa tulee helposti yksinäinen ja muista eristetty olo, joten itsellä pieni helpotus on ollut tulla muistutetuksi, ettei masennuspotilas olekaan välttämättä ympäri vuorokauden ja koko loppuelämänsä masennuspotilas. (Ja jännä kyllä, kuinka sitten taas toisina aikoina pitää muistuttaa itseään säilyttämään ymmärrystä itseä ja muita kohtaan silloinkin kun tuntuu että hyvin menee aina ja muka ihan omasta ansiosta. Myötätunnon oma personal trainer, välillä niin kovin ankara.)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos kun kommentoit.

Minun elämässäni on aika tasaisesti kaikkea, joten miksi karsia vain siksi ettei kaikki ole hauskaa ja kivaa. Elämä on monin verroin kiinnostavampaa kun siinä on värejä (enkä puhu nyt mistään neon-sävyistä vaan rehellisistä mutaväreistä).

Mua naurattaa aina kun puhun itsestäni mielenterveyskuntoutujana (nauran taas yksin kotona kun kirjoitankin tuon sanan): se on jotenkin niin mustavalkoinen termi. Ihan hyvin mulla pyyhkii, vaikka olen sairastanut masennuksen. Ja vaikka sairastaisin sitä koko loppuelämäni. Se on ihmisyyttä se.

Myötätunnon oma pt, nerokkaasti sanottu.

Kommentoi

Ladataan...