Viimeisten iltojen rannoilla

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

Ne tulivat; lämpimät illat ja kuparinen valo. Sittenkin. Vain muistuttaakseen hetkellisestä luonteestaan kai.

En silti voi olla tavaamatta persikanvärisiin pilviin kirjoitettuja jäähyväisiä. Nämä ovat viimeisiä iltoja.

Jokin tässä kaikessa on hyvin ristiriitaista. Halu tarrata kiinni, olla hiljaa ja päästämättä irti. Tulit myöhässsä, viipyisit vielä hetken. Olet sen velkaa, kai. Tai en minä tiedä.

 

 

Jokainen joka on vilkaissut lähipäivinä kalenteriaan tietää sen: olemme jatkoajalla. Jokaisessa päivässä on oheneva elementti. Tuuli ei seiso, se puhaltaa jo. Lokit ovat kerääntyneet suuriksi parviksi - ne lentävät levinneinä pilvinä samaan suuntaan. Tekevät vielä viimeisiä, suurikaarteisia kunniakierroksiaan hiljenevän järven yllä.

Ja sitten ne lähtevät.

Se on hassua. Ihminen jaksaa halveksia valkoisena liiteleviä roskalintuja kesän jokaisena päivänä, mutta silti sitä vaipuu johonkin melankoliseen rajatilaan, kun valkoiset parvet kesän lopulla suuntaavat hiljaisina kohti etelää. Niiden muodostama katkoviiva leikkaa taivasta monta päivää.

 

 

Vihaan jäähyväisiä - osittain kai siksi etten usko minkään lopullisuuteen. Varsinkaan vuodenaikojen.

Vetäydyn murrosaikoina omiin oloihini ja odotan aikaa jolloin kaikki ovat lopettaneet häsläämisen. Murros kun laittaa ihmisen punnitsemaan paikkaansa maailmankartalla, mikä johtaa taas siihen, että ihmiset muuttavat elämiensä painopisteitä. Jokainen samaan aikaan. Tämä tarkoittaa sitä, että näin syksyn kynnyksellä noin 90% ihmisistä siirtää hyvinvoinnin elämänsä prioriteettiasteikossa top ykköseen, mikä johtaa taas siihen ettei jumppatunneille, juoksumatolle tai uimahallin saunaan mahdu seuraavaan kahteen kuukauteen.

Olen lähivuosina keskittynytkin ennemmän shokkikeinoihin. Olen huono seuraamaan jonkin pois kuihtumista. Kaikki uusi vaatii aina jonkun jäämistä taka-alalle, ja sellaisessa olen huono. Selkään taputtelu ei ole minua varten, enkä suostu käyttämään ilmaisua ''Hyvästi''. (Jos joku onneton kuitenkin erehtyy niin sanomaan, vaadin oikaisua välittömästi.) Sanon aina näkemiin, vaikka todennäköisyys jälleennäkemiselle olisi häviävän pieni. Ehkä se voidaan luokitella jonkilaiseksi totuuden kieltelyksi, mutta en vain usko dramaattisiin sanoihin.

Tälle kesälle olen kuitenkin jo heiluttanut jonkin aikaa. Se tuntuu oudolta - jättää nyt jäähyväisiä päivästä toiseen. Mutta minkäs teet, kun loppu on vääjämätön mutta epämääräinen. Niin sitä tervehtii ja hyvästelee päivä toisensa jälkeen.

Sillä kun tämä helleaalto loppuu, se oli sitten siinä.

Parkkeerasin yhtenä iltana viltin, viinipullon ja seuralaisen kanssa järvenrantaan katsomaan miltä kesän viimeiset illat näyttävät. Tunnit vierivät ja aurinko laski, jättäen jälkeensä tyhjän pullon ja hiljalleen kananlihalle nousevat ihot. (Ja pissahädän.)

Kilistimme menneelle kesälle. Se oli outo. Outo mutta hyvä.

 

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Raato
Whine ei lopu

Kuvailit tämänhetkisen tunnetilani kesästä luopumiseen niin hyvin, että voisin luulla naputelleeni tämän tekstin itse, jos olisin yhtä hyvä kirjoittamaan.

Et jättäisi vielä, kesä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Raato. Niinpä: kunpa tämä ei olisi ihan vielä tässä.

ulpu_kka (Ei varmistettu)

Niin, on ikävä jo nyt, vaikka lämpö on vielä läsnä. Ja tavallaan tekisi mieli kiukutella myöhästyneestä saapumisesta. Olo on kuin pienellä lapsella. Kovin ristiriitaista.

Laura T.
Missä olet Laura?

Se oli outo kesä. Muttei huono. Ei ollenkaan.

Kommentoi

Ladataan...