Voitonjako

Missä olet Laura?

 

 

 

 

Muistan syksyjen violetinharmaan valon ja märän asfaltin. Asuin koko lapsuuteni samassa talossa, ja katsoin kuinka ajat vuorottelivat keskenään. Syksyn tullen keittiön ikkunan alla kulkenut asfalttitie valahti mustaksi ja kiiltäväksi - pimenevinä iltoina näytti siltä kuin joku olisi öljynnyt lähiön kävelytiet.

Päivät täyttyivät näkkileivistä, hyppynaruista ja uusista repuista. Hiljalleen ne vaihtuivat sormikkaisiin, kerättyihin vaahteranlehtiin ja kurpitsasalaattiin. Tulivat toppatakit, adventtikalenterit ja ruskeisiin paperipusseihin laitetut omenat. Kunnes pääsiäisen kautta tiet sulivat, pieni polku muuttui mutaiseksi ja valo valvotti jälleen.

Parhaiten muistan syksyt. Niistä jokaista olen rakastanut.

Jokainen katuun liimaantunut, silkkipaperin ohueksi kulunut koivunlehti muistuttaa ajasta jolloin minun ei tarvinnut tietää. Minä leikin barbeilla, piirsin sirkuksia ja söin paahtoleipää. Nukuin samassa huoneessa veljieni kanssa, kerrossängyn ala- ja sitten yläpedillä, join Mehukattia ja pidin lippalakkia. Iltaisin kapusin hetkeksi äitini viereen sängylle makaamaan ja olin hiljaa pitkiä aikoja. Ajattelin maailmaa. Mutta en niitä kriisejä joista Arvi Lind oli illalla televisiossa puhunut - niitä minä en ajatellut.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä viiltävämmin käsittää sen kuinka onnellinen on ollut saadessaan keskittyä kolmentoista ensimmäisen elinvuotensa ajan  karkkipäiviin, syntymäpäivälahjoihin ja lauantaiaamujen lastenohjelmakimaraan. Elämään on mahtunut vuosien ketju aikaa, jolloin ei tarvinnut tietää tai tiedostaa.

Sillä nyt se on kokopäivätyötä.

Kun sattuu syntymään paikkaan, jossa jokainen lähtökohta on maailman kärkiluokkaa, saa synnytyslaitokselta mukaansa vaippakassin lisäksi myös palan vastuuta. Halusimme tai emme, homma on tämä: jokaiseen rauhan, vapauden ja sosiaaliturvan keskellä syntyneeseen on sisäänrakennettu vastuu vähemmän onnekkaita kohtaan. Ja tuo vastuu kasvaa vuosien myötä.

On kahdenlaisia lottovoittoja: äkkirikastumisia, ja perittyjä etuja. Me olemme rikkauteen kiinni kasvaneet. Kun on voittanut pääpotin jo ennen kuin päälaki työntyy synnytyssalin valoihin, muutosta parempaan ei tarvitse koskaan etsiä. Mihin me muka menisimme? Meillähän on kaikki.

Ensimmäiset kymmenen vuotta se saa kasvaa rauhassa - onhan meilläkin lapsuutemme. Mutta ajan myötä se leviää keuhkoihin, sydämeen, aivoihin ja lihasten kiinnikkeisiin. Vastuu.

Niin meidät on rakennettu.

Eilen kuljin kotiin ja huomasin kuinka maisema on muuttunut tutun väriseksi. Iltataivaassa on se sama sävy, joka ei ole vielä pimeä mutta kertoo siitä, että kaikki valo on nyt käytetty. Sävyt ovat samat kuin aina ennenkin, vielä kaksituhatta kymmenluvullakin illat muistuttavat väreiltänsä iltoja kaksikymmentä vuotta sitten.

Mutta nyt ruudussa ei puhu Lind. Kriisit vaihtuvat, ihmisillä jossain on aina hätä. Jossain päin maailmaa (itse asiassa suurimmassa osassa maapalloa) ihmiset tarvitsevat apua. Hätä on jatkuvaa - mutta niin on myös vastuu jota me perintönä kaiken muun muassa kannamme.

Äitiyspakkauksen lailla suomalaisuus on pakettiratkaisu; vapauden ja vastuun väliltä ei voi valita, ne tulevat samassa.

 

 

Laura

 

 

Share

Kommentit

Lairli (Ei varmistettu)

Kumma juttu. Minulla oli ihan hyvä lapsuus, mutta en silti koe että se olisi ollut elämäni onnellisinta aikaa. Yritin olla kuten minun oletettiin olevan, kaikkialla kiltisti, koulussa kunnollisesti, kuitenkin aina vähän väärin. Minusta oli inhottavaa yrittää sopeutua tyttöporukkaan, yrittää tietää mitä mieltä minäkin päivänä piti olla. En minä oikeasti tykännyt Spice girlsistä enkä Ally McBealista. Sanoin vain pitäväni, koska kaikki muutkin sanoivat. Minua inhotti olla varjo muiden kintereillä, mutta en minä muutenkaan uskaltanut olla.

Minusta on ihanaa olla aikuinen. Tiedän kuka olen ja uskallan olla sitä mitä olen. Jos se ei miellytä, sori vain. Vika ei ole minussa, kaikkien kanssa ei vaan voi tulla toimeen. Antakaa vain kaikki vastuu ja maailman vääryydet. Yritän mieluummin selvitä niistä, kuin 10-vuotiaista tytöistä, jotka voivat olla uskomattoman julmia toisilleen.

Laura T.
Missä olet Laura?

Oh, olipa pysäyttävä kommentti. Kiitos Lairli.

Usein mietin sitä miten tahtoa ja uskallusta jaetaan. Miten jotkut muotoutuvat vahvatahtoisiksi jo lapsena, jotkut katselevat muita ja muokkautuvat sitä mukaa. Minä olin jossain siinä keskellä kai. En koskaan kärjessä, mutta en hännilläkään.

Kiitos kun nostit esille tämän. On todella tärkeä asia. Aikuisuuskin on hyvä, raskas eri tavalla. Mutta hyvä.

mmiu (Ei varmistettu)

Onko roskapussissa bio- ja sekajätteet sekaisin? Miksi?

Laura T.
Missä olet Laura?

Onpa hyvinkin mmiu!

Keräilen kuvia projektiin nimeltä Epätäydellinen ihmisyys, ja tämä kuva on osa sitä. Minun roskikseni, elokuussa 2015. Lajittelen yleensä bion, metallit, pahvit ja sekajätteen, mutta silloin tällöin tulee tällaisia mahalaskuja. Ja sitten otan niistä kuvan - jotta mikään ei muuttuisi liian mustavalkoiseksi omassa päässä.

Hyvä siis kun kysyit.

Helmi K
sivulauseita

Vitsi sä oot hyvä tyyppi. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos Helmi!

mmiu (Ei varmistettu)

Nonni, hyvä että lajittelet yleensä! Täytyypä myös tunnustaa, että asuessani kolmisen viikkoa alivuokralla poissa kotoa oli omakin jätteiden lajittelu ala-arvoista. Ja vielä sanottakoon niille, jotka eivät kerää biojätettä (jos joku sellainen tätä lukee), koska se muka haisee: sekajätteen seassa (hengittämättömässä muovipussissa) se vasta haiseekin! En tajua teitä D:

Laura T.
Missä olet Laura?

Totta puhut!

Minä niin harvoin kommentoin, mutta nyt on vain ihan ihan pakko.

Nousi  kylmät väreet tätä lukiessa. Kiitos. Miten osaatkin laittaa ja valita sanat niin kuvaavasti ja järjestykseen, että ne aiheuttaa tällaisia fyysisiä tuntemuksia.

Laura T.
Missä olet Laura?

Nöyrin kiitokseni Essiellen.

Kommentoi