Yhdesti luovuttanut

Missä olet Laura?

 

 

 

Olen kuunnellut ja lukenut lukemattomat määrät tekstejä joissa käsketään kurottaa jotakin kohti. Niin kuin aiemmin olen jo kirjoittanut, minulla ei ole ollut pistettä johon kurottaa. Oma olemassaolo on venynyt niin moneen suuntaan, että sen yhdessäpitäminen on vaatinut kaiken venymiseni.

Jossain vaiheessa talvea ajattelin että lopetan. Kirjoittamisen.

Syksyn mittaan tein vain sen mikä oli töiden ja opiskelun puitteissa pakko - muun ajan näppäimistö keräsi pölyä ja minä rohkeutta.

Usein sitä luulee keräävänsä rohkeutta lopettaa, kun todellisuudessa tarvitsisi eniten rohkeutta jatkaa. Sitä lopettaa puhelun juuri ennen kun joku ehtii vastata, lopettaa ravintolan edessä odottelun ja kävelee vihaisena kotiin tietämättä, että myöhässä oleva treffikumppani kävelisi kulman takaa vain minuutin päästä.

Odottamisessa pahinta on, että sen päätepistettä ei tiedä. On vain luotettava omaan arviointikykyynsä. Yksi, kaksi, kolme, liikaa.

Viimeiset hetket ennen lähtemistä ovat ratkaisevia, sillä niillä on suora vaikutus tuleviin tapahtumiin. Huomasin jo lapsena, että kannattaa luovuttaa kahdesti: kun ensimmäisen kerran tuntuu, ettei enää millään jaksa, sinnittelee vielä toisen samanlaisen hetken. Ja jos mitään ei ala silloinkaan kuulua, vasta sitten saa kävellä kotiin. Kikka toimii vuodesta toiseen, tilanteesta riippumatta lähes aina.

Ja usein juuri ensimmäisen luovuttamisen jälkeen asioita alkaa tapahtua.

Palataan alkuun.

Jossain vaiheessa talvea ajattelin että lopetan. Kirjoittamisen. Minusta ei ole tähän, ei sanomaan, ei luomaan. Katsoin kalenterista tulevaa kesää ja mietin että heinäkuuhun mennessä kaikki on sanottu. Sen jälkeen järjestelen paperini siististi työpöydän laatikkoon ja syön lounaani työpaikkaruokaloissa. Otan eurolla jälkiruokakiisselin, ja jos joku joskus kysyy, kerron että nuorena tykkäsin kauheesti kirjottaa.

 

 

Ensimmäinen kerta.

 

 

 

 

 

Viikot vierivät ja minä join tervaa. Kirjoitin koska oli pakko (ei taiteellinen pakko, vaan työpakko) ja laskin päiviä lohdulliseen luovuttamiseen. Puhuttelin itseäni bussissa, kauppajonossa ja hississä. Hei no big deal, musta ei ole tähän. Se on ihan ok.

Sitten koitti aamu joka oli ihan samanlainen kuin kaikki muutkin sitä edeltäneet. Sama paikka, sama kahvikuppi, sama unesta raskas pää.

Tuli otsikko. Toinen. Neljätoista. Tuli dialogi. Kaksi. Aiheesta josta en koskaan uskonut kirjoittavani.

Siihen loppui odottaminen. Toista periksiantoa ei tullut, tälläkään kertaa. Lähelle se kyllä pääsi - ehkä lähemmäksi kuin koskaan aiemmin - sen myönnän. Mutta mitä enemmän taoin kirjaimia näytölle, sitä kauemmaksi kuukausia kannettu valkoinen lippu kaikkosi. Katosi lopulta näköpiiristä, jonnekin järven taakse luulen.

Kutsun sitä salamyhkäisesti (itseäni huijaten) projektiksi. Sen oikea nimi on kirja. En tiedä mitä sillä aion. Eikä minun tarvitsekaan tietää. Ainoa asia mikä minua tähän ajaa on kuukausia kytenyt, ja lopulta eräänä aamuna herännyt pakko ja halu.

 

 

Laura

 

 

 

Share

Kommentit

Pax
Liikehdintää

En osaa muodostaa järkevää ajatusta. Hyvä sinä!

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos! Ja hyvä sinä!

Vierailija (Ei varmistettu) http://islakahdenkesken.blogspot.fi/2016/03/you-are-perfect.html

Tsemppiä jatkoon! Hienot kuvat muuten...!

-Isla

http://islakahdenkesken.blogspot.fi/2016/03/you-are-perfect.html

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos paljon Isla!

Hiutale (Ei varmistettu)

Kiitos. Luin tämän huutoitkun jälkeen, ammatillisen "olen luuseri"-olon keskellä. Helpotti.

Laura T.
Missä olet Laura?

Mullakin meinas tulla tänään huutoitku. Ei hätää, kukaan ei ole luuseri. On vain hetkiä.

Kiitos Hiutale, kyä se siitä!

MM
Maijan matkassa

!!!

(En pysty muuhun.)

Laura T.
Missä olet Laura?

!

(Heh.)

Mia K.
Voi taivas

Sinä ja sun teksti taas kerran ♡

mä jouduin venymään 350 km. nyt ei veny enempää. luovutin 2 kertaa. kolmatta ei enää ole. 

Ja, vieläkään en tiedä :)

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos taas kerran ihana Mia. Sanasi ilostuttavat päivästä toiseen.

Ja pakko myöntää: aika pitkä venytys sulla, hatunnosto sille.

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Nämä tämmöiset on niin kovin tärkeitä tekstejä. Kun sitä niin helposti ajattelee, että kaikille muille asiat on niin paljon helpompia kuin itselle. Että minä vaan olen yksin ja rämmin omassa epävarmuudessani ja paskuudessani, vaikka eihän se ole niin. Ei se ikinä ole niin. Kiitos. 

Laura T.
Missä olet Laura?

Kiitos. Niinhän sitä ajattelee. Sitä niin usein saa nähdä vain ne valmiit ajatukset ja asiat - ei niitä keskeneräisiä raakileita. Pus.

minna

Mangomalenin Roosa tai Laura de Lille, en nyt muista kumpi, vai ehkä molemmat, kirjoitti joskus samasta. Että joskus ne kaikkein cooleimmatkin muijat, jotka vaikuttaa leijailevan hienosta jutusta toiseen ja pärjäävän hiton hyvin, itkevät räkä poskella yksin tyynyynsä - sitä vain ei päivitetä Instagramiin. Lohdullista, inhimillistä.

Laura T.
Missä olet Laura?

Tämä.

kao kao
Kao Kao

Ihanaa ihanaa ihanaa! Tätä mä odotan ja varron sitten Akateemisen ovella klo 8 aamulla (tai koska ne sitten avataankaan) kun hän haluaa ilmestyä. Kirjoita ihanainen kirjoita <3

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi ihana Kao kao. Kiitos.

Laura Jee (Ei varmistettu)

Täällä on ainakin varma lukija sun "projektille"!

Laura T.
Missä olet Laura?

Ihanaa kuulla, kiitos!

Kommentoi