Yhteen sulavat ajat

Missä olet Laura?

 

 

 

On päiviä joina asioilla on niin vahvoja sävyjä, että kaikki on tarpeeksi. Jokainen hetki on pullollaan tyhjää tai täyttä, kerroksittain.

Herään hiljaiseen aamuun. Seinistä kumpuava hiljaisuus ei ole seesteistä tai raukean kevyttä, se on epäilyttävän mykkää. On kuin jokin tila tässä kerrostalossa olisi tyhjillään ilman selvää syytä.

Olen viettänyt yöni istuen Väinö Linnan kanssa ruokapöydässä. Tässä unessa hän ei ole vaalea - hän on vahvapiirteinen jamaikalainen. Eleettömästi hän kumartaa pöydän ylle ja murtaa minulle tiikerikakun muotoista, raskasta vuokaleipää. Emme juurikaan puhu, istumme vain. Ja syömme.

Koko kaupunki näyttää siltä kuin se olisi suljettu ilmavaan hedelmäpussiin. Ihmiset eivät halua liikkua, jutella tai piipahdella. Tunnista toiseen eletään kirkkaamman päivän innottomassa odotuksessa. Tämä vuorokausi on vain pohjana paremmille, selkeämmille ja helpommin muistettaville päivämäärille. Tänään kukaan ei mene saareen, hyppää pyörän selkään tai soita parvekkeen alta. Vaalea harmaus on lamaannuttavampaa kuin tumma pimeä - päivä ei ole sopiva mihinkään ennalta määrättyyn ikimuistoisuuteen. Tämä ei ole päivä ensivaikutelmille.

Kuljen kohti kotia ja katson muita maansävyissä kylpeviä. Tässä tiheän tyhjässä lauantaissa on puhkeava tunnelma - ei äärimmilleen viritetty, mutta kokonaisuuteen kuuluva, siihen piirtyvä. Näissä mitäänsanomattomissa tunneissa piilee jokin elementti, joka on lopputuleman kannalta korvaamaton.

Tulen kotiin ensimmäistä kertaa sitten toissa-aamun. Odottaa kirje. Huokaisen hämmennyksestä: käsiala on täsmälleen tuttua. Mutta kirje ei olekaan isoäidiltäni. Se on ihmiseltä jota en ole koskaan tavannut. Naiselta, jonka olen kohdannut ajatuksen tasolla lukemattomia kertoja, mutta jonka naurua en tunnistaisi. Ja minä istun, avaan ja mykistyn.

Taivas on muuttunut oudon hohtavaksi. Katson talven viimeistä päivää. Joskus loput ovat hailakoita ja helposti unohdettavia, jotta uuden olisi helpompi saapua. Lähtevät ovat sanoneet hyvästinsä jo matkan varrella, ja nyt ne irtoavat menneiksi uuden alle. Kunniakkaasti ja hiljaa ne kietoutuvat näkymättömäksi ainekseksi tulevien aikojen ympärille. Sulautuvat maisemaan eivätkä muistuta itsestään.

 

 

Laura

 

 

 

Share

Kommentit

Helmi K
sivulauseita

voi olla että tunnistaisit sen naurunkin, luulen niin.

Laura T.
Missä olet Laura?

Voi olla. Toivottavasti opin sen vielä tunnistamaan. Pus.

ikkiam
LUOMA

<3 ja <3

Laura T.
Missä olet Laura?

Sydän sydän sydän!

Kommentoi