Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Pieni aikaleikkaus lapsuuden uusiinvuosiin: nakkeja, perunasalaattia ja ulkona paukkuva pakkanen. Pilkkopimeälle taivaalle pamahtelevat raketit ja jokavuotinen vääntö pihan poikien kanssa siitä, ettei ikkunoiden lähellä saa posautella pikkukiinalaisia. Ja että käyttäkää nyt oikeasti niitä turvalaseja. Iltasella lavuaariin laskettiin piirrustuspaperista taiteltuja paperikukkasia, joiden sisään oli tekstattu totisia nelosluokkalaisen lupauksia. Veden pinnalla kelluvien kukkien katselussa oli jotain mystistä. Jännempää taisi olla veden voimasta avautuvat kulmikkaat lumpeenkukat, kuin lupaukset jotka terälehtien alta paljastuivat. Mutta luvattiin kuitenkin. Parempia koulunumeroita, kaninhäkin siivousta ja huoneen järjestelyä.

Aikuisena ei olekaan sitten paljoa lupailtu. On bucket listeja, inspiraatiokollaaseja ja aarrekarttoja, mutta kukaan ei mene lupaamaaan tai varmaksi sanomaan.

Muutama vuosi sitten tajusin liittyneeni kuoron jatkeeksi hokemaan samaa mantraa. Huomasin nyökytteleväni rivissä että kun on kaikkea eikä mistään tiedä mitään. Että on turhaa luvata mitään, kun tämä kaikkeus on koko ajan liikkeessä.

En kuitenkaan ollut aina ihan samaa mieltä. Aloin miettiä, mikä on lupaamattomuuden ydin, minkä takia emme uskalla pitäytyä sanomisissamme. 365 päivää on lopulta melko lyhyt aika ihmisen elossa -  kiireellä voi selittää paljon mutta ei kaikkea.

Tovin etsittyäni, löysin perustavanlaatuisen vinouman lupaamiskultturistamme. Nimittäin, lupaamme aivan liian abstrakteja asioita. Kyse ei siis ole siitä lupaammeko, vaan siitä mitä lupaamme.

Käsi pystyyn: kuinka moni on joskus luvannut olevansa parempi ihminen, luotettavampi naapuri tai kannustavampi kollega?

 

Ehei. (Nyt jokainen kuvittelee ottavansa ison keltaisen taulusienen ja pyyhkivänsä sillä liitutaulun puhtaaksi.) Minulla on idea.

 

Mitäpä jos lupaisi jotain, mikä on oikeasti mitattavissa? Unohtaisi ikiaikaiset komparatiivilupaukset paremmasta ja enemmästä, ja tukeutuisi rehellisiin laskutapoihin. Kertokaa minulle: miten edes mitataan onko joku ollut nyt parempi kuuntelija tai pitkäpinnaisempi äiti?

 

 

 

 

Tasan vuosi sitten päätin, että nyt saa riittää ankea aikuiselämän abstraktius: minä tyttö lupaan.

Pohdin päiviä sopivaa lupausta. Tajusin, että on iskettävä sinne, mistä on vaikeinta selitellä itsensä ulos.

Mikä on sellaista, joka on pysyvää maailmankaikkeuden pyörimisnopeudesta huolimatta? Asioita jotka pysyvät päivästä toiseen huolimatta siitä, onko kyseinen vuorokausi ollut tähänastisen elämäsi tahmaisin tai täydellisin? Rutiinit. Harjaukset, pesut ja puunaukset. Niinpä lupasin langata hampaani joka ilta. Älkääkä nyt sanoko että kaikkihan lankaavat hampaansa joka ilta. Se on valhe.

Pyrkimys parempaan ihmisyyteen, vanhemmuuteen ja kumppanuuteen tarkoittaa joka päivä vähän eri asiaa. Hampaiden lankaus sen sijaan tarkoittaa joka päivä samaa asiaa. On yksinkertaisempaa luvata opettelevansa viittomakieliset aakkoset tai italiankielisen laulun kertosäe, kuin kilvoitella paremmuudessa itseään vastaan. Elämässä on muutenkin niin paljon epävarmuutta, että joskus on ihan oikeutettua keskittyä pieniin linjoihin. Vuoden viimeisenä päivänä on turkasen paljon helpompaa kertoa onko tehnyt kymmenen punnerrusta joka päivä, kuin punnita onko kasvanut ymmärtäväisemmäksi ystäväksi.

Jos lupaat, lupaa jotain mikä on helposti mitattavissa. Valitse lupaus, jonka onnistumisprosentti ei ole tuomarin mielialasta kiinni.

Tulevalle vuodelle lupaukseni on selvä ja numeraalinen: vain kolme kuppia kahvia päivässä. Yliopiston alakuppilan myyntitilastoissa on siis ennustettavissa vieno laskusuhdanne.

Jos maailma tuhoutuisi huomenna, Luther istuttaisi omppopuun. Minä pitäisin karkkipäivän ja joisin ne kolme kahvikuppia putkeen. Ja sitten lankaisin hampaat.

 

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Siinäpä tämä joulu tiivistettynä yhteen kuvaan.

Veli ajoi autolla bussia päin. Jarrut eivät pitäneet kotipihan mäessä, ja auto luisui suoraan ohittavan bussin kylkeen. Ei kuollut, mutta häpesi. Jos ajat kolarin bussin kanssa, älä tee sitä jouluaattona. Bussilastillinen kiireisiä jouluihmisiä on melko kuumottava yleisö vahinkolapun täyttelylle.

Unohdin jouluaterialla lempilaatikkoni jääkaappiin. Löysin sen seuraavana päivänä. Söin.

Ostin hyasintin. Jotenkin ajattelin ettei sipulikasvia tarvitsisi kastella kovin ahkerasti (?), joten ensimmäiseen kolmeen päivään kukkaseni ei saanut tippaakaan vettä. Tietoisku: kyllä tarvitsee. Eipä leijaillut kukantuoksu tässä huushollissa tänä jouluna.

Kansakuntamme toinen kollektiivinen jouluvalhe: Tänä vuonna ei sitten osteta mitään. No ostin. Ostin taulun ja yöpaidan. Käytin seitsemän euroa. Veljelleni annoin huonekasvin. Tämänvuotisena lahjateemana siis raivorehellinen yksinkertaisuus.

Ostin yhden rullan lahjapaperia. Se riitti yöpaitaan. Ja vain koska paituli nyt sattui olemaan järjestyksessä ensimmäinen. Loput lahjat jäivät paketoimatta.

Välttääkseni joka-aattoisen puhelinsoiton Prisman keskikaistalta, sovin toisen veljen kanssa että hän pumppaa pyöräni renkaat ja minä olen vastalahjaksi hyvä sisko. Kyseisessä skenaariossa ei sinänsä ole minkäänlaisia lahjaelementtejä, sillä veli pumppaa renkaani noin kolmesti vuodessa ja minä olen usein aika hyvä sisko. Uskoisin.

Joulusaunan lämpötila oli pehmoiset 60 astetta. Jos haluaa olla kerran vuodessa liian ajoissa paikalla, ei kannata valita paikaksi saunaa.

Joulupäivän aamuna auto oli kuorruttunut jäällä ja lumella. Koska omistamme vain yhden työvälineen, joutui toinen meistä (minä) seisomaan ja katsomaan vierestä toisen aloittaessa raivokkaan raaputtelun. Kunnes ensimmäisen ikkunan puolessa välissä harja katkesi kahtia. Nyt meillä on sekä skraba että harja. Tee itse ja säästä.

Ystäväni ilmoitti tulevansa kylään välipäivinä. Minä ilmoitin etten ole siivonnut. Että on tiskiä ja epämääräisiä pinoja erinäisiä asioita joiden loppusijoituspaikkaa en tiedä. Vastausviestissä luki: ''Autenttista.''

No sitäpä juuri. Jos tämä joulu pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi toden totta autenttinen.

 

Kiitos joulu 2014.

 

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Ystäväni valitteli taannoin ettei ole kokenut kunnon flow-tilaa pitkiin aikoihin. Samassa tajusin että vielä vuoden alussa olisin voinut sanoa samaa.

Olen kevään jälkeen myöhästynyt lukemattomia kertoja tapaamisista, lounaista ja jumpista. Unohtanut silloin tällöin syödä, imuroida tai soittaa lääkärille. Tiennyt jo yhdeltätoista että pitäisi käydä nukkumaan - havahtunut katsomaan kelloa seuraavan kerran sen lyödessä yksi.

Kuukausi takaperin jätin epähuomiossa pyykit pesukoneeseen puoleksitoista tunniksi. Häpeissäni ryntäsin pesutuvalle vain huomatakseni seuraavan pesijän tyhjentäneen ystävällisesti pyykkini isoon metallivasuun. Jätin pyörivän koneen päälle ruutulapun jossa luki:

''Anteeksi että jätin pyykkini koneeseen, menetin täysin ajantajun.''

 

Sillä olen kirjoittanut. Voi pojat että olen. Tätä blogia, omia muistikirjojani. Hahmotellut elämää ja päättänyt aina mennä vasta seuraavalla bussilla.

Luin taannoin muutaman vuoden takaisia kolumnejani ja mietin että miksi ihmeessä koskaan lopetin. Kunnes tajusin, että enhän minä oikeastaan lopettanut, elämä se vaan pakotti pitämään taukoa.

Joskus sitä havahtuu siihen ettei ole aikoihin tehnyt sitä mitä todella rakastaa. On elellyt säästöliekillä ja lähinnä pärjäillyt. Elämässä ei ole ollut tilaa eikä uskallusta toteuttaa. Ja sitä kuuluisaa kaikkea on ollut niin paljon, ettei ole huomannutkaan, että jotain olennaista on tippunut kyydistä.

 

Kaipuun syvyyden tajuaa vasta kun palaa rakastamansa asian tai ihmisen pariin. Kun huhtikuussa kirjoitin ensimmäiset tekstini, en kuvitellut että te kaikki löytäisitte tänne. En todella ajatellut että lukija toisesta maasta törmäisi yhtenä sunnuntaina sattumalta teksteihini ja lukisi ne läpi, huomaisi sitten nimeni ja tajuaisi olevansa pikkuserkkuni.

Kiitos kommenteista ja sähköposteista. Olette antaneet minulle äärimmäisen paljon luottamusta ja tehneet selväksi, että sillä mitä teen on merkitystä.

Kiitos sinulle joka kerroit ensimmäisessä mailissasi pelkääväsi lentämistä niin paljon ettet uskalla lähteä reissuun. Ja siitä seuraavasta viestistä jonka lähetit rannalta merien takaa. Kiitos sinulle joka päätit pyörtää mielipiteesi blogien lukemisesta ja liittyä seuraan. Kiitokset teille jotka olette jakaneet vinkkejä, kokemuksia ja kipupisteitänne. Teille, jotka olette kannustavilla sanoillanne istuttaneet minuun ajatuksen kirjan kirjoittamisesta. Kiitos hiljaisille tukijoille. Teille kaikille jotka olette siellä.

Kun myrsky nousee, sen loppumisesta ei koskaan ole varmuutta. Ja kun tyrskyt sitten lopulta tyyntyvät, kestää kauan ennen kuin uskaltaa taas lähteä liikkeelle. Siinä minä olen nyt. Vesimittarina.

Minun myrskyni kesti kolme vuotta, ja sen ajan oma henkilökohtainen agendani oli pysyä pinnalla- luottaa pintajännitykseen ja pysytellä mahdollisimman liikkumatta. Kun laineet lopulta asettuvat ja maisema tyyntyy, sitä ehtii katsoa vähän ympärilleenkin ja tajuta että aika on tullut. Aika lopettaa pelkääminen ja liikkua. Minun tapauksessani lopettaa turha vaiheilu ja kirjoittaa.

 

Tämä oli hyvä vuosi. Ja mikä parasta, sitä on jäljellä vielä yksi juhlaisa viikko. Mitä vain voi tapahtua.

 

Hyvää joulua.

 

 

Laura

 

 

Share

Pages