Ladataan...
Missä olet Laura?

 

Eräänä aamuna seisoin astiakaappini edessä ja tuijotin särmää mukiristöä. Minulla on tapana valita kuppi päivän olotilan mukaan, joten keittiössä käydään usein aamutuimaan pientä pohdiskelua. Hitaille päiville valitsen Nuuskamuikkusen, helteillä valitsen kesäkupin delfiinikuvioineen. Omistan noin kymmenen muumikuppia, sillä 15-vuotias Laura ajatteli että parempi kerätä kapiot ja astiat hyvissä ajoin odottamaan, että sitten kolmekymppisenä voin juoda kahvini arvokkaista Arabian muumeista. No, niin. Ihan kiva ajatus. 15-vuotiaalta.

Siinä seistessäni minulle kuitenkin valkeni jotain muumien todellisesta luonteesta. Ja jotain oleellista omastani. Tajusin eläneeni hienoisessa valheessa koko aikuisikäni. Nimittäin. On olemassa perimmäinen suomalainen kysymys, johon jokainen maassa asuva joutuu vastaamaan. Se ei koske siviilisäätyä, tai lasten lukumäärää. Ei utele asepalveluksesta tai aikaisemmista luottamustehtävistä. Se on kysymys, jonka vastaus kertoo meistä enemmän kuin kaikki nämä yhteensä.

Mikä muumi olisit?

Tuossa aamuisessa hetkessä tajusin, että olin vastannut kysymykseen miettimättä. Mumissut vastauksen miellyttääkseni kysyjää. Vastauksiani ovat olleet Niiskuneiti (koska neiti), Muumimamma (koska...mamma) ja Aliisa (no siinä on jo hieman perää, sillä taikojen tekeminen ja kaunis kaulariipus).

Ensinnäkin, en mitenkään voisi täyttää Muumimamman näkymättömiä saappaita, sillä en osaa laittaa ruokaa. No niin, nyt se on sanottu. Keitän hillojen sijasta kahvia, ja pannukakkujen paistamisesta vastaa joku aivan muu. Niiskuneidillä ja minulla on kyllä yhdistävät tekijänsä: romanttisuus ja toiveet pitkistä silmäripsistä. Mutta siinä missä Niiskuneiti odottaa Muumipeikon tai muun paikalle sattuneen sankarin urotöitä, minä suihkin jo kaukana horisontissa. Aliisalla ja minulla on kyllä paljonkin yhteistä (kuten metsän läpi juokseminen, ja tahto tehdä muille hyvää), mutta todellinen muumiminäni löytyy kirjoituspöydän takaa, hatun alta. Tuona aamuna minulle valkeni, kuka laakson asukkaista on todellinen sielunveljeni.

Minussa on paljon Nuuskamuikkusta, mutta todellisuudessa olen Muumipappa.

Meillä molemmilla on palava rakkaus mereen ja urotekoihin. Me papan kanssa olemme intohimoisia tarinankertojia ja avarakatseisia retkikunnan johtajia. Sulkeudumme molempainen omaan huoneeseemme, jonka lattiaa peittävät palloiksi rypistetyt tarinanalut, ja ikkunasta kajastaa luonnonvalo. Kirjoitamme muistelmia ja ryhdymme päätä pahkaa uusiin projekteihin, joista emme kerro muille. Työskentelemme hiljaisuudessa, mutta juhlapöydässä nousemme puhumaan. Muiden kaivatessa kannustusta, heitämme ilmoille elämänviisauksia, jotka tuntuvat juuri siihen hetkeen räätälöidyiltä, mutta jotka saattavat kumoutua seuraavan aallon iskeytyessa laivan kokkaan.

Asia annettiin minulle kuin merkkinä jostain, sillä seisoessani yövaatteissani hiljaa keittiössä, minut valtasi täydentymisen tunne. Olin löytänyt paikkani suomalaisuuden kartastolla. Minä olen Muumipappa.

 

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

Blogini lyhyen historian aikana Ruoka & juoma-kategoriaa ei ole juuri postausten tunnisteissa näkynyt.

En ole koskaan ollut suuren luokan ruokahifistelijä, eikä keliakia ole muuttanut asiaa suuntaan tai toiseen. Ruoka-allergiat tuovat kuitenkin pikantin lisäjännityksen matkantekoon, ja  ennakointi onkin noussut arvoon arvaamattomaan. Kotimaassa ongelmaa ei ole, mutta kun kone ylittää ison lahden, sitä on aika omillaan. Muiden selaillessa ravintola-appseistaan kaupungin parhaiten pisteytetyt ravintolat, keliaakikon osa on skannata menut, ja toivoa löytävänsä elämäänsä helpottavat gf-merkinnät.

Tein ennen lähtöäni pientä taustatutkimusta Lontoon gluteenittomasta tarjonnasta googlettamalla. Löysin blogipostauksen, josta nappasin pari hyvää vinkkiä, ja muuten navigoin ravintoloiden omilla sivuilla kirjoittaen muistiinpanoja.

Neljän päivän aikana ehdin kokeilla jos jonkinmoista muonaa katukeittiöstä fine diningiin, ja päätinkin helpottaa muiden kaltaisteni elämää julkaisemalla pienen juttusarjan Lontoon gluteenittomasta ruokatarjonnasta. Ensimmäisenä Oliver's Fish & Chips.

 

 

 

 

Haverstock Hillissä sijaitseva ravintola tarjoaa gluteenitonta perinneruokaa joka keskiviikko. Homma alkoi alunperin kokeiluna, mutta suuren kysynnän vuoksi gluteeniton keskiviikko on vakiintunut osaksi ravintolan lukujärjestystä. Tiistai-iltanaisin pannut ja paistovälineet pestään perusteellisesti, ja keskiviikkoisin tarjoillaan gluteenittonta herkkuruokaa idyllisen kadun varressa.

Leivitetyn kalasen saa valita kahdesta vaihtoehdosta, ja tarjoilijan suosituksesta valitsin lautaselleni turskaa. Kala on aina tuoretta, ja koska viikon ensimmäisenä päivänä tuoretta merenelävää ei ole saatavilla, on ravintola maanantaisin suljettu.

 

 

 

 

 

Noin kymmenen punnan perusateriaan kuuluu ranskalaiset ja kala, mutta suosittelen panostamaan pari ekstrapuntaa, ja täydentämään aterian perinteisellä hernesoseella. Ravintolasta saa myös irlantilaista Magnersin päärynäsiideriä, joka maistui vallan mainiolta tuoreen kalan kanssa.

Ravintola on sisustettu ihanan simppelisti, ja uloskin on katettu pari pöytää. Terassilla on ihana seurata verkkaisen kadun elämää, ja ottaa pieni aikalisä hektisen kaupungin kujanjuoksusta.

 

 

 

Vinkki: Oliver's Fish & Chips löytyy läheltä Camdenin aluetta, joten jos aikomuksenasi on suunnata värikkääseen kaupunginosaan, ajoita visiittisi keskiviikolle, ja pääset nauttimaan gluteenittomista brittiantimista pienen kävelymatkan päässä.

 

Oliver's Fish & Chips

95 Haverstock Hill

 

Laura

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

 

 

 

Jos jonkin esineen muistan lapsuudestani, on se kultainen nimikoruni. Vanhoissa valokuvissa kääty vilkkuu t-paidan resorin sivusta, tai pelipaidan kauluksen alta. Sain sen isovanhemmiltani vuonna -91 tai -95, ja se roikkui kaulassani tauotta, kunnes vuosien saunomisten ja järviuintien jäljiltä hapertunut ketju napsahti katki, ja riipus jäi orpona odottelemaan päiviä parempia.

Nimilaatta odotti kymmenen vuotta korurasian pohjalla, ja olin ehtinyt unohtaa koko riipuksen, kunnes tänä keväänä löysin sen uudestaan. Teetätin sille uuden lenkin, huolsin vanhan rippiketjuni ja pistin muiston siihen roikkumaan. Siinä se killuu, kultaan kirjoitettuna. Minun nimeni, ukin vankalla käsialalla. Vapaalla kädellä, tietenkin. Niin hän pruukasi hommat hoitaa.

 

 

 

 

 

Tänä viikonloppuna pukeudumme mustiin ja suuntaamme Kainuseen. Kuuntelemme orkesterin soittamat lähdön sävelet, ja lausumme runoja (ääni väristen, oletan.) Kaulaan kiedon kultaisen muiston, ja nostan maljan menneelle moniosaajalle.

 

Laura

 

 

 

 

 

Share

Pages