Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Kainuussa sataa. On sadellut jo päiviä.

Taivas jaksaa hetkittäin pitää yllä kirkasta kulissiaan, mutta jo seuraavalla minuutilla se kaataa alas kaikkensa. Koko ajan ripsii vähän. Nurmi on sateen nuolema ja maisemaa peittää haikeanharmaa verho. Korva on jo tottunut jatkuvaan ropinaan ja ääriään myöten täynnä olevien sadevesitynnyrien syöksemiin vesiputouksiin. Elokuun lopun äänimaisema.

Tunnelma vaihtelee seesteisestä turhautuneeseen. Tätä on kestänyt jo monta päivää. Minä rakastan lämmintä kesäsadetta, mutta mummun kasvoilta on luettavissa kyllästymisen merkit. Kaikki tämä tekemättömyys saa hänessä aikaan levottomuutta. Sataisi nyt kunnolla ja loppuisi sitten. Mutta ei, ripottelee vaan. Hetkittäin enemmän, sitten vähemmän. Mutta koko ajan tulee.

 

Eräänä päivänä ruokapöydässä äkkikuuro lankesi taas peltikatolle tanssimaan.

''Olen tässä miettinyt...'' mummu huokaili kyllästyneesti.

''Mitä niin?''

''Nämä taitavat olla kyllä sellaisia inkontinenssi-pilviä.''

 

Sinäpä sen sanoit.

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Saavuin mummolaan. Auton kaartaessa tuttua reittiä olo oli tyyni. Postilaatikot, muurahaispesä, aitta. Hiekkatien tutut mutkat.

Nousin autosta, ja kävelin pihanurmen poikki tihkusateessa. Ja siinä elokuun lämpimässä harmaassa se iski äkkiarvaamatta, kaappasi syliinsä. Ennen kuin olin edes ehtinyt sisälle.

Ja minä itkin. Itkin ja sitten lopetin. En koska olisi hävettänyt, itku vain loppui. Sitten katselin pihaa ja puutarhaa sateessa. Kaikki näytti jokseenkin samalta, mutta ei kuitenkaan. Hän ei ole enää täällä. Hän on ollut.

Surussa pelottavinta on se, että ihmiset sen ympärillä muuttuvat ja alkavat näyttää erilaisilta. Kun elämässä on iloa, ihmiset nauravat ja tanssivat. Hymyilevät tuntemattomille ja kelluvat tunteessa. Surun kanssa on kiire valita puolensa, ja kova tarve yrittää suhtautua siihen jotenkin.

Puhumme surusta usein kuin se olisi huonosti kirjoitettu sivujuoni, jolle on oltava alku, keskikohta ja loppu. Asiana, joka pitää käsitellä. Sitä pitäisi työstää, hyväksyä ja katsoa silmiin. Viipaloida se pieniin siivuihin ja tarkastella sitä. Tulla valmiiksi ja sitten lopettaa.

Mutta ei se niin mene. Suru tulee siinä missä ilokin. Se saattaa tulla ilman sen kummempaa syytä, tai se voi olla tulematta. Tunteet ovat harvoin loppuunkäsiteltävissä. Sen takia eroaminenkin on niin raskasta. Ja siksi itkemme samojen asioiden edessä vuosienkin päästä. Ja nauramme.

Suru  tuntuu hukuttavalta. Sen takia kai haluamme siitä äkkiä eroon. Kauhomme, jottemme hukkuisi. Mutta kerron tämän: suruun ei voi hukkua. Siinäkin voi kellua. Ja niin kuin vuodenajat kääntävät järven vettä, myös suru muuttuu, itsestäänkin. Sille ei tarvitse tehdä mitään. Kunhan vetää keuhkot täyteen ilmaa ja odottaa. Katsoo taivasta sahaavia pilviä ja antaa kyynelten valua jos ovat valuakseen.

Sillä suru on, niin kuin on ilo.

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Pikkupitäjien kirpputorien koluaminen kannattaa. Sen osoitti eilinen.

Kaupunkikirppiksen ja kyläpuodin tavarat erottaa kirkkaasti toisistaan kurkkaamalla hintalappua. Isojen kaupunkien pöydissä jokainen syvänvärinen muoviastia on vintage, retro tai wanha. Kyläkirppiksillä se on vain kuppi.

Tähän klassikkokulhoon törmäsin eilen. Jos se olisi tapahtunut kotikaupungissani, lapussa olisi todennäköisesti lukenut ''Esteri Tomulan Tatti-kulho 50 €''.  Mutta tällä kertaa se tapahtui 400 kilometrin päässä kotoa, kaupungissa jossa asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Saanen siis esitellä: suomalainen emalikulho.

 

Onnekkain terveisin Laura, joka ei koskaan uskonut saavansa kyseistä kulhoa. Vielä vähemmän uskoi saavansa sen viidellätoista eurolla.

 

Share

Pages