Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Kaksi vuotta sitten lääkäri soitti ja kertoi minulla olevan keliakia sekä muna- ja maitoallergia. Vuosien sairastelun jälkeen diagnoosi oli helpottava, mutta samanaikaisesti se lamaannutti. Muutos kaikkiruokaisesta elämästä erityisruokavalion tahdittamaan arkeen on ollut väsyttävä. Ravitsemusterapeutin kanssa sovimme, että pyrin syömään maitoa ja munaa mahdollisuuksien mukaan, sillä allergia-arvoni olivat tulkinnanvaraisia rajatapauksia. Puolentoista vuoden yrittämisen jälkeen  kehoni oli niin väsynyt jatkuvasta tulehdustilasta, että jouduin lopulta pitkin hampain luopumaan myös munasta ja maidosta. Kipuilut loppuivat kuin seinään.

Olen huolissani siitä, että trendikkäisiin treenikuteisiin pukeutuneet salimimmit hamstraavat pakastealtaista gluteenitonta ruokaa, tai kun kuulen gluteenittoman ruokavalion olevan oiva väline painonhallintaan. Lainatakseni lääkärini sanoja: ''Ihmiset eivät tiedä, että jättämällä gluteiinin kokonaan pois ruokavaliostaan, voi sairastuttaa itsensä keliakiaan.'' Eli ihan näin kolmella sanalla sanottuna: älä leiki ruualla.

Mikä sitten erottaa keliaakikon ja gluteenittoman harrastelijan? Kun harrastelija menee nälkäisenä pitkän päivän jälkeen viimeiseen avoinna olevaan kahvilaan, eikä saatavilla ole kuin gluteenittomia täytekeksejä, hän miettii että kerran sitä vaan eletään. Tilaa normaalin pasteijan ja päättää että huomenna kuri taas jatkuu. Keliaakikko syö keksit tai sitten ei syö mitään.

Kun kuu vetelee viimeisiään, ja tili näyttää uhkaavan tyhjältä, harrastelija valitsee viiden euron gluteenittoman limpun sijaan ihan normaaleita ruispaloja. Keliaakikko ostaa korkeintaan kahden ja puolen euron jauhopussin ja tekee itse.

Kun valomerkki paljastaa tahmeana läikehtivän tanssilattian, ja on aika suunnata kotiin, porukka päättää pistäytyä yöpalalla. Keliaakikko kulkee suorinta reittiä kotiin, kulkematta pizzerian kautta.

Keliakia ei ole harrastus. En saa minkäänlaisia kiksejä siitä, että syön näennäisesti terveellisempää ruokaa. Enkä siitä, että joudun aina tarkkailemaan mitä suuhuni laitan.

Seuraa tietoisku: diagnoosi ei muuta laiskasta kokista ruoanlaitosta elävää Nigella Lawsonia. ''Ainahan voit tehdä omat leipäsi.'' Keliakia ei myöskään taio lisää tunteja vuorokausiin. Jos en ole yli kahteenkymmeneen vuoteen jaksanut kiinnostua ruoanlaitosta, miksi kiinnostuisin siitä nyt? Olen törmännyt olettamukseen, että erityisruokavalio kirvoittaa pinttyneemmästäkin maksalaatikkomaakarista kovan luokan ruokahifistelijän. Ei se kirvoita. Sama pätee niin keliakiaan kuin allergioihinkin. Olen vegaani vasten tahtoani.

Minä kaipaan helppoa ruokaa. Kaipaan sitä, kun ravintolan ruokalistalta ei tarvinnut metsästää G- ja M-merkintöjä. Kun kahvilaan astuessa ei vielä yhtään tiennyt mitä sitä tänään ottaisi. Kaipaan ruisleipää, mämmiä ja Brunbergin lakuja. Kaipaan vohvelitoffeejäätelöä ja yrttivoipatonkia.

On ruokavalioita ja on ruokavalioita. Keliakialiiton lehdessä asia tiivistettiin hyvin: on raskasta epäillä jatkuvasti. Keliaakikko ei ole nirso kysellessään ja epäillessään ruoan tai tuotteen gluteenittomuutta, hän tekee sitä pysyäkseen terveenä.

Täytän päässäni listaa nimeltä Maailmanlopun menu. Lista asioista, jotka pistelen suuhuni välittömästi, mikäli uutisankkuri mainitsee sanan asteroidi. Siinä missä tuoreet äidit tilaavat jo synnärille kauan kaivattuja sushirullia, meikäläisen lista täyttyy ruuista joita en enää todennäköisesti koskaan pääse syömään. Paitsi jos maailma tuhoutuu huomenna. Silloin poljen lähikauppaan, ostan tuoreita ruispaloja ja teen kulhollisen munavoita.

 

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

 

Viikonloppuna kesä heilutti hyvästiksi. Niin se tekee joka vuosi. Maalaa koivurivistön keskimmäisen kirkkaan keltaiseksi, heijastaa kasvoille varjokuvioita, ja kuivattaa asfaltin. Sitten se lähtee ja jättää loput syksylle.

Olen katsellut järveä ikkunalasin läpi jo lähemmäs vuoden päivät. Itkenyt, nauranut, raivonnut ja kaivannut sen äärellä. Olen katsellut kevätauringon sulattavan jään pintaan käärmekuvioita ja kuunnellut saapuvien lintujen marseljeen. Nähnyt vastarannan häviävän paksun sumun taakse, ja pysyttelevän piilossa monta päivää. Laskeutunut kalliolta lämpimään rantaveteen ja ottanut muutaman vedon kohti ulappaa ennen ukkosen ensijylinää. Hellepäivinä horisontti on täyttynyt lipuvista valkoisista kolmioista, ja olen yrittänyt pysyä laskuissa.

Näen ensimmäistä kertaa järveni syksyn. Se on kaunis ja lohdullinen, niin kuin mennyt kesäkin. Vastarannan vihreät sävyt muuttuvat, auringonlaskujen roosa on taittunut tummaan lilaan. Järvi valmistautuu talven tuloon. Se tummuu asteittain, viilenee, ja näyttää syvemmältä kuin aiemmin. Se näyttää tietävän jotain tulevasta.

Pimeät illat paljastavat järven ylle levittäytyvän tähtikartaston, ja aallot lyövät rantakivikkoon. Ne kantavat kuohuissaan mukanaan ystävää, joka oli täällä vielä hetki sitten, pintavesien vasta kerätessä lämpöasteita. Nyt hän on näkymätön osa tätä maisemaa, mutta erottamaton osa kaikkea sitä. Tomuna pohjassa, häivähdyksenä veden kerroksissa.

Järvellä on maaginen kyky valaa uskoa toivottomiin. Samat vesimassat muokkaavat maisemaa samassa syklissä vuosi toisensa jälkeen, tehden siitä aina hieman erilaisen kuin edellisellä kerralla. Miten joku alati liikkuva voikin tuntua niin loputtoman lohdulliselta ja muuttumattomalta. Aamuisin avaan verhot, ja tervehdin jo utuiseksi muuttunutta järven selkää. Seuraan kuinka musta vesi lopulta peittyy ohuen jääkerroksen alle. Odotan, kuinka lumikerros peittää jään, ja hetken aikaa kaikki on aivan hiljaista. Kunnes on aika kävellä jäätä pitkin majakalle.

 

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

 

 

 

Tänään kuvatessamme Trendin haastekuvia Instagramiin, äkkäsin jotain. Tästähän voisi tulla tapa.

Päivän asuista on harvemmin mitään tähdellistä kirjoitettavaa, joten Instagramin kaltaiset matalan kynnyksen some-hommat saavat tulevaisuudessa toimittaa arkiston virkaa niille ruuduille, joista ei ole tekstiksi asti. Juuri kun ehdin kuolevan joutsenen lailla tuskailla asukuvien ja blogin kyseenalaista korrelaatiota, ratkaisu oli lähempänä kuin tajusinkaan.

Ontuva suhteeni someen ja sähköiseen viestintään kulminoitui tällä viikolla, kun blogin sähköpostiin oli tullut haastattelupyyntö ja stailaushaaste lehtijuttua varten. Luin viestin viikon myöhässä. Toimitukseen lähetetyssä vastauksessani käytin lähinnä sanoja kiitos ja anteeksi.

On siis aika virtuaalisen ryhtiliikkeen.

Satunnaisia otoksia asuista ja asioista löytyy vastaisuudessa myös Instagramista nimellä: missaoletlaura.

 

(Okei. Lupaan myös lukea mailiani useammin kuin kerran viikossa- tai kahdessa.)

 

Grammailemisiin,

 

Laura

 

 

Share

Pages