Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

Alussa olivat tavarat, ahdistus ja (Valitse nimi).

Omien kulutustottumusten tarkastelu ei aina ole kovin kivaa. Varsinkaan, jos vaatekaapit pursuilevat vaatteita joille ei ole koskaan ollutkaan tarvetta. Olen vuosien mittaan ostanut suruun, iloon ja ahdistukseen. Pakoillut piikkejä ja aallonpohjia sovituskoppeihin, täyttänyt tunnetyhjiöitä ja kaappeja asioilla jotka ovat lähtökohtaisesti turhana ostettuja.

Minäkin olen monta kertaa majesteettisesti raivannut tilaa neliöihini. Myynyt, antanut ja lahjoittanut, taputtanut käsiä ja ollut hetken aikaa tyytyväinen. Kun nurkkiin on taas pikkuhiljaa kertynyt kamaa, olen täyttänyt taas yhden uuden Ikea-kassin. Tätä sykliä en muista omasta lapsuudestani, se on ihan itse opeteltu. Täytä, tyhjennä, helpotu, toista.

Vaatehuone on tässä suhteessa kimurantti juttu. Hyllyt ja rekit täyttyvät vaivihkaa, mikäli ei pysy tarkkana. On äärimmäisen helppoa sulkea ovi vaatepaljoudelta ja olla kuin ei olisikaan. Vielä helpompaa on pakata unohdetuiksi tarkoitetut tavarakuutiot häkkikellareihin ja vinttikoppien peräseinille, ajatella että jos joskus sitten. Vaikka aika usein vastaus on jo olemassa: ei koskaan.

Viime vuonna tajusin kuinka paljon energiaa vaatteiden valitseminen todellisuudessa vie. Kaapeissa oli yksinkertaisesti liikaa mistä valita. Kun päässä on muutenkin seitsemäntoista tuhatta ideaa ja tekstinpätkää, en halua viettää aamuani arpoen kolmen erisävyisen college-puseron välillä. (Kuulin äskettäin, että Obamalla on sama periaate valintojen minimoimisen suhteen.) Valintansa voi valita.

Olenkin alkanut kehitellä keinoja joilla tavaramäärä ei pääse salakavalasti kasvamaan. Asunnossani on avoimien ovien periaate: pidän vaatehuoneen oven sepposen selällään, jottei totuus vaatteiden riittävyydestä pääsisi unohtumaan. Toinen käteväksi todettu keino on kehittelemäni laatikkoteoria. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se menee näin: ostan laukun vain jos sille on tilaa laukkulaatikossani (alla). Korujen kanssa sama homma: jos se ei mahdu boksiin (yllä), se ei kulkeudu kotiin asti. Ja kuulkaa: tämä toimii.

 

 

 

 

Rajoja ja rakkautta vaatii tämä ihmismieli. Kun asioille on oma tarkasti rajattu paikkansa, ne pysyvät ainakin osittain ojennuksessa. Hyvästi tuoleilta roikkuvat pikkulaukut ja pöytätasoille ripotellut rannerenkaat! Hyvästi hukassa olevat sormukset ja sängyn alle kadonneet kirjekuorilaukut. Elämässäni on järjestystä.

 

 

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

''Facebook ja Instagram ovat alhaalla.'' tokaisi juontaja aamulla napsauttaessani keittiön radion päälle. Surullista kyllä, olin huomannut asian jo ennen aamukahvin keittämistä.

Tajusin viime viikolla, että minusta on tullut juuri se tyyppi joka painaa herätyskellon kiinni ja ottaa puhelimen käteen. Olen tarkistanut mailit ja Instagramin jo ennen kuin silmät ovat edes kunnolla auki. Milloin minusta tuli tyyppi joka selaa selaamisen ilosta? Ihminen, joka morjestaa hajamielisesti kanssanukkujaa samalla kun tuijottelee kuvavirtaa?

Tuskailen tasaisin väliajoin oman sulatuskykyni kanssa. Noin kahdesti viikossa vannon ettei minusta ole tällaiseen, tämän kaiken tiedon vastaanottamiseen. Välillä tuntuu, että aivot ovat niin maitohapoilla, että jos ne tiputettaisiin vesiämpäriin, kuuluisi vain mojova sihahdus. (Sellainen, mikä kuuluu, kun saunavuoron lopuksi joku päättää heittää jäljelle jääneet löylyvedet kerralla kiukaalle.)

Olen tehnyt asian ilmeisen selväksi myös lähipiirilleni, sillä ystäväni lähetti minulle eilen linkin tähän kolumniin. Tänä aamuna toinen ystäväni toiselta puolen Suomea lähetti saman linkin.

Pähkinänkuoressa: multitaskaaminen syö aivoja. Selailukulttuuri tuo mukanaan levottomuuden lieveilmiön, leikkaa keskittymiskykyämme ja saa meidät uupumaan. Uutta ei ollut se, että ihminen ei ole kone. Yllättävää sen sijaan oli, että niin moni kokee perverssiä ähkyä klikkikulttuurista, ja silti selaa, hyppii ja avaa vilkaistakseen. Tunnistan asetelmasta tuttuja lauantai-illan ähkyelementtejä: olkkarin pöydälle kiikutettu irtokarkkipussi, josta syö vaikka ei enää edes tee mieli - mutta kun on siinä silmien edessä tarjolla. Ero on se, että irtokarkit loppuvat jossain vaiheessa. Kuvat, otsikot ja linkit eivät.

Olen se tyyppi joka aina huutelee painokkaasti että hyvästi velvollisuudet, minähän en ole kenenkään renki. Enpä vissiin. Selaan kahvilla, bussissa ja keskustelun lomassa. Imen informaatiota jolla en tee yhtään mitään. Sen sijaan, että katselisin umpeen jäätynyttä järveä, rakennuksia ja vastapäätä istuvan tyypin kasvoja, kurkin vaivihkaa oisko tullu mitään.

En halua olla sellainen ihminen. Jotain rajaa tarvitaan.

Tänään aamulla aloin ymmärtää yhä paremmin niitä ystäviäni, jotka ovat tehneet tietoisen päätöksen olla hankkimatta älypuhelimia. Kun he haluavat lukea uutisia, he istuvat koneen ääreen ja lukevat uutiset. Yhdeltä istumalta. Sulkevat koneen ja menevät tekemään seuraavan asian. Vallankumouksellista.

Ja hauskaa kyllä, nämä ihmiset katsovat aina suoraan silmiin keskustellessaan. Eivät vilkuile, katsovat.

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Minusta on kiehtovaa katsella kuvia viehkeistä viikonlopuista jokien varsilla, brunsseista pitkien pöytien ääressä. Rypistyneitä pellavaliinoja, nauravia kasvoja, kynttilän jämät jalan pohjalla. Kaikki on niin suurpiirteisen kevyttä, mutta jokainen yksityiskohta niin tyylikäs että melkein itkettää.

Minun rentoni ei tarkoita silkkipaitoja tuolien selkänojilla, ei aikakauslehtiä sängyssä. Minun rentoni tarkoittaa verkkareita ja smurffilimsaa.

Onkin aika paljastaa kauniin raukeita hetkiä menneestä viikonlopustani.

 

 

Lauantai

 

Kävelin läpi hiljaisen kaupungin. Kaupunki oli hiljaa, minä en. Puuskutin, oli kiire ja hiki. Turistit kysyivät lyhintä reittiä ydinkeskustaan, minä neuvoin. 300 metriä käveltyäni tajusin neuvoneeni aivan päin helvettiä. En ehtinyt enää korjaamaan, olivat menneet jo menojaan.

Työpaikalla olin hiljaa ja halusin vain repiä pääni irti. Ruokatunnilla ostin Siwasta pussin Raffeleita ja pullon limsaa. Söin ne lounaaksi.

Menin lähikauppaan ja ostin siiderin, yösiteitä ja kaksi riviä lottoa.

Halusin lähteä tanssimaan, kukaan muu ei halunnut. Lähettelin passiivis-aggressiivisia viestejä, kukaan ei vastannut. Soitin kummisedälleni, ja puhuimme puhelimessa kaksi ja puoli tuntia. Itkin, nauroin, kiroilin. Tulimme siihen tulokseen, että jokaisen ihmisen pitäisi soutaa, joogata ja käydä terapiassa.

Puhelun aikana ystäväni oli lähettänyt viestin että tuu tänne me ollaan jo täällä. Myöhästyin. Menin nukkumaan.

 

Sunnuntai

 

Heräsin psykedeelisistä unista ja torkutin kolmesti. Puhelin oli täynnä viestejä. Yhdessä kysyttiin lähdinkö tanssimaan, yhdessä oli yllättävä rakkaudentunnustus, ja joku viesteistä koski saunomista. Kaikki eri ihmisiltä eri paikoista. Nousin ja keitin kahvia. Unohdin vastata mitään mihinkään.

Söin aamiaiseksi näkkileipää.

Pesin pyykkiä.

Töihin lähtiessä tajusin ettei minulla ole ruokaa. Oikeilla bloggaajilla on aina kaapin perällä sitruunaa, pecorino-juustoa ja ilmakuivattua kinkkua. Minulla ei ole. Pakkasin mukaan sen mitä löysin, eli maustamattomia riisinuudeleita ja pakastemansikoita (kuva yllä) Söin ne lounaaksi.

Matkalla kuuntelin Take me to churchia ja harjoittelin saarnaajan käsiliikkeitä. Olenhan saanut jokaisesta ammatinvalintatestistä tulokseksi papin.

Illalla kävelin takaisin kotiin ja ostin smurffilimsan.

 

 

 

Harmi etten tajunnut ottaa kuvia viikonlopun tunnelmista. Toisaalta, niinhän sitä sanotaan: parhaimmat hetket saavat kameran unohtumaan. Ensi kerralla lupaan ikuistaa kaiken Instagramiin.

 

 

Laura

 

 

Share

Pages