Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Olen elänyt viikon näkymättömässä tulevassa.

Kaikkina niinä hetkinä joina olen ehtinyt istua alas syömään lounasta jota en enää kohta muista, olen miettinyt tulevaisuuden ajatuksia.

Sain muutama viikko sitten tehtäväkseni pestä hampaat tietoisesti sekä käskyn pureskella ruokani kunnolla ja ajatuksella. No, en ole tehnyt niin. Olen ollut aikamatkalla ensi vuodessa.

Kun palasin matkalta kotiin, oli kuin joku olisi levitellyt auringonkukankeltaisia post it -lappuja korttelien pituudelta. Syksy on värikkäimmillään enkä minä ole ehtinyt kiireiltäni katsomaan. Yleensä pystyn näkemään ja ajattelemaan samanaikaisesti - mutta kun eteensä maalailee täysin erilaisia maisemia kuin ne missä juuri sillä hetkellä sattuu olemaan, synapsit menevät sekaisin.

En ole kirjoittanut. En ole kirjoittanut. En ole kirjoittanut.

Olen tosin miettinyt kirjoittamista - voi pojat että olen. Mietin sitä ensimmäisenä herätessä ja viimeisenä nukkumaan mennessä. Päiväni alkavat ja loppuvat samaan ajatukseen, joka valmistaa minua johonkin.

On vierähtänyt viikko. Ja mikä hauskinta: lähes jokaisena päivänä joku on tullut sanomaan että tietää mitä teen. Lukee ja pitää lukemastaan. Olen nyökytellyt ja kiitellyt ja väistellyt ja ollut kuulematta. Sillä kun pahin blokki iskee, viimeinen asia mitä haluaa kuulla on se että joku odottaa sinulta jotakin.

Mutta eivät he ole sanoneet odottavansa. He ovat sanoneet lukevansa.

Minulla on tunne tästä kaikesta. Kuin hautoisin munaa jota en näe. Jotain on tulossa, mutta minulla ei ole harmainta aavistusta siitä mitä se on.

 

 

 

Laura

 

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

''Washing one's hands of the conflict between the powerful and the powerless means to side with the powerful, not to be neutral.''

 

 

- Paulo Freire

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Ilta hämärtyy. Keittiön kulmauksessa viemistään odottaa roskapussi - on odottanut siinä aamusta asti. Päätän reipastua ja viedä pussin roskiin, vaikka ulkona on säkkipimeää ja märkää. Vedän takin niskaan, kengät jalkaan ja koko matkan keittiöstä eteiseen toistan tuttua muistamismantraa: avain, avain, muista avain, avain, avain, muista avain.

AVAIN, AVAIN, MUISTA AVAIN.

Laitan avainnipun taskuun, pidän siitä kädellä kiinni kun suljen kotioven. Pidän avaimet kämmenkosketuksessa myös kun tilaan hissin, astun ulos, kävelen roskapisteelle, heitän pussin kuiluun (tässä vaiheessa pidän avaimista aina aivan erityisen kovaa kiinni, sillä jostain syystä pelkään että viskaan avaimet jonkinlaisen aivoimpulssin pakottamana kuilun pohjalle), kävelen takaisin, tilaan hissin, avaan kotioven ja riisun vaatteet.

Homma hoidettu. Linnoittaudun sohvalle, syön sipsiä. Tekisi mieli lukea, mutta päädyn kirjoittamaan keskinkertaista tunnelöpinää. Sipsien syönti janottaa, haen vettä. Astuessani keittiöön näen kulmauksen, jossa vielä hetki sitten nökötti roskapussi. Seuraa ajatuskulku:

Ai niin, vein sen roskapussin jo.

MUTTA MUISTINKO AVAIMET?!!? Kauheeta jos unohdin ja nyt sitten joudun odottelemaan sateessa ja...

...

Niin.

Otan lasin kuivauskaapista, kaadan siihen vettä ja palaan hiljaa sohvalle.

 

 

Laura

 

 

Share

Pages