Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

Yhteistyössä: huono omatunto

 

Teimme alkuvuodesta sopimuksen: karkkia ostetaan vain kerran kuussa. Muistin helpottamiseksi sovimme ajankohdaksi kuun keskimmäisen, palkkapäivän siis.

Pieni briiffaus alkuun: rakastan karkkia. Pullat, kakut, keksit ja jätskit voin ohittaa olankohautuksella, mutta karkki se on pyhää. Viekää mokkapalat ja juustokakut, mutta jättäkää bonbonit ja sirkusaakkoset. Nyt puhuu nainen joka on lyönyt vastuuvapauskortin ensitreffeillä pöytään ja kertonut syövänsä myös puolisonsa karkit. Aina.

Niin alkoi karkkihaaste 2015. Ensimmäisenä karkkipäivänä ostin kaksi isoa pussia aikeinani säästää toinen parin viikon päässä häämöttäneelle junamatkalle. Söin pussit kahden vuorokauden sisällä ostosta. Helmikuun palkkapäivänä olin kaukaa viisas ja ostin vielä isommat irttaripussit jakaakseni ne kotona pienempiin annospusseihin tulevia himoja varten. Söin kaiken kolmessa päivässä.

Hyvin toimii.

Tänään 28. helmikuuta astelin kevein mielin videovuokraamoon aikeinani kävellä ulos viihdyttävän elokuvan kanssa. Vaan kuinkas kävikään.

Jos joku nyt jostain syystä päättäisi kysyä missä olin lauantai-iltana kello 17.25, vastaus ei olisi koti eikä työpaikka. Puuttuu alibi joka vakuuttaisi minun olleen juuri tuona nimenomaisena hetkenä biljardihuoneessa tai ruokasalissa. Sen sijaan noin kuusi ihmistä näki tummaan trenssiin pukeutuneen naisen kauhovan salmiakkitutteja ja kirpeitä kolapulloja läpinäkyvään muovipussiin Sammonkadun Makuunissa. Tämän jälkeen epäilty siirtyi ostoksineen kassalle ja poistui liikkeestä syyllinen ilme kasvoillaan.

Astuessani ulos kadulle tiputin dvd:n laukun pohjalle ja tungin pussin nopeasti takintaskuun. Ängin karkkeja vaivihkaa suuhuni pälyillen samalla ympärilleni - kiinnijäämisen pelko ja huono omatunto saivat käteni ahtamaan namiskuukkeleita kitusiin siihen tahtiin, etten edes ehtinyt kunnolla maistella niitä. Päädyin syyllisyyksissäni syömään kolmasosan pussista jo ennen kuin pääsin kotiin.

Ulkopuolisille tilanne näytti normaalilta aikuisen ihmisen karkkipäivältä. Todellisuudessa tämä oli lankeemuksen päivä. Kolmen sekunnin ajan mietin salaavani kaiken ja jatkavani elämääni normaaliin tapaan: kävisin töissä, harjaisin hiukset ja hymyilisin valokuvissa. Mutta viiltävä tietoisuus huijauksesta tykytti ohimoissa jo viisi minuuttia petoksen jälkeen. Tiesin jo kuitista kieltäytyessäni etten voisi elää salaisuuteni kanssa.

Tulin pimeään kotiin, lähetin tunnustuksen asianomaisille ja söin todistusaineiston (kuvassa). Juttu tuskin etenee syyteharkintaan.

 

 

Laura (nimeä ei muutettu)

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Muistan lukeneeni joskus sisustuslehteä jossa sanottiin kutakuinkin näin: parhaimmat hankinnat helpottavat elämää.

Viime vuoden kärkikolmikkoon eivät päässeet laadukkaat nahkasandaalit tai kauniisti laskeutuva silkkipusero - ei edes täydellinen huulipuna jonka sävy mätsää koko vaatekertani kanssa. Viime vuoden ylivoimaisesti parhaat hankintani olivat arkkupakastin ja pyöränkori.

Tämän vuoden paras hankinta seisoo ikkunalaudallani. Oikeastaan niitä on kaksi.

 

 

 

Hankin pari yrttiruukkua. Maksoivat seitsemän euroa kappaleelta ja ovat jo nyt maksaneet itsensä takaisin pitämällä yrttini elossa n. 300% kauemmin kuin ennen. Sen kun tökkää yrtin ruukkuineen valkoisen kuution sisään, lirauttaa vettä pohjalle aina silloin tällöin - kosteusmatto hoitaa tasaisen kastelemisen. Hyvästi päivässä nuupahtavat lehtisalaatit ja käpristyvät basilikan lehdet!

 

(Seuraava hankinta voisikin olla ikkunanpesusetti.)

 

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Kun minulta kysyttiin helmikuun Trendiin mietteitä rohkeudesta, mieleeni juolahti kaksi asiaa: sysimetsä ja Janssonin Tove. Kun olin jo lukinnut vastaukseni ja näpytellyt sen toimitukseen, tajusin tyystin unohtaneeni kaikista konkreettisimman rohkeusrokotteeni. Nimittäin hattutempun.

Ukkini oli pienen kaupungin suurmies joka tunnettiin orkesterin ja terävän kielipäänsä lisäksi tyylikkäistä hatuista. Lähtiessään omaa pihaa pidemmälle, veti hän päälleen trenssin ja päähänsä laadukkaan lierihatun. Siinä oli minusta aina jotain juhlavaa.

Hän jätti jälkeensä satojen muistojen lisäksi rekillisen takkeja ja rivin päähineitä. Ennen kuin vaatteet lahjoitettiin eteenpäin, nappasin itselleni muistoksi hatun jonka muistan kaikista parhaiten - se näkyy kymmenissä ukista otetuissa valokuvissa. Metsänvihreä Fredrikson.

Aina silloin tällöin kun tulen kotiin pitkän päivän jälkeen, nappaan hatun hyllyltä ja laitan sen päähäni. Sitten nostan jalat ylös ja puhun kaikesta siitä mitä en tiedä ja mistä olen epävarma. Vaihtoehtoisesti käppäilen kahdeksikkoa luetellen elämisen solmuja ja ristiriitaisuuksia, ja heittelen ilmoille kysymyksiä joiden retoriikkaa epäilen. Sillä hattu päässä koen olevani vähän varmempi kaikesta; tulee kevyt tunne siitä, että vastaukset leijuvat lähistöllä. Kun sitten olen aikani kysellyt, rauhoitun ja laitan lakin hyllylle odottamaan seuraavaa kysymysmerkkitulvaa.

Onhan se aika hienoa. Pystyä nyt valehtelematta sanomaan tehneensä kymmeniä hattutemppuja elonsa aikana. Eikä sillä ole niin väliä, että tasan yhden niistä on tehnyt pelikentällä (2003 never forget!!) - ja loput ihan vaan omassa eteisessä. Lopputulos kun on sama: luottoa omaan pelaamiseen löytyy kerta kerralta enemmän.

 

 

Laura

 

 

Share

Pages