Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Voisin kirjoittaa kirjan pelkästään maanantaipäivistä. Olen elänyt lähemmäs vuoden viettäen vapaaherran elämää viikon ensimmäisinä. Jos pyrkisin eduskuntaan, nostaisin pöydälle ehdottomasti maanantaiden vapauttamisen ja Tabermannin rakkausloman.

Uskon vakaasti siihen, että jokaisen ihmisen tulisi saada elämäänsä enemmän arkivapaita. Tyhjiä kuplia täyteen ahdettujen viikkojen keskelle tai niiden huteraan alkuun. Aikaa katsella tätä koko hommaa vierestä ja todeta kuinka paljon asioita on oikeastaan olemassa.

Vetäydyn usein maanantaisin kirjoittamaan kahviloihin. Käyskentelen kaduilla, liu'un hitaasti portailla kerroksesta seuraavaan. En tiedä johtuuko se päivän mukanaan tuomasta lisätoivosta, vai siitä että toimitan puhtaasti tyhjää - maanantaisin ihmiset ja ilmiöt tulevat vähän lähemmäs.

Bussissa edessäni istuva mies kääntyy puhumaan kanssani. Välittämättä kuulokkeistani, hän kysyy ja hymyilee. Irrotan napit korvilta, tiputan ne laukun pohjalle ja me keskustelemme. Mies kertoo vaimostaan, töistä ja asunnoista. Puhumme journalismista - sen rehellisyydestä ja vaikutusmahdollisuuksista. Siitä mitä se on, ja voisi olla - täällä ja siellä, maassa mistä hän tulee. Hänellä on pihkan väriset silmät ja otsassaan kolme viivaa. Jutellessamme mietin, piirtääkö hän ne joka aamu uudestaan. Nenän pieleen on jäänyt aavistus valkoista maalia.

 

 

 

 

Istun korkeassa pöydässä ja juon kahvia. Kadun toisella puolen kävelee kiharatukkainen poika, jonka näin joulukuun ruuhkissa tavaratalon vaateosastolla. Nyt hän kulkee räntäsateessa päällään takki, jota hän tuolloin piteli ja mietti. Eikä hänellä ole aavistustakaan minusta.

Kello lähentelee yhtätoista. Vastaan kävelee elämän liottamia ihmisiä, jotka roikottavat korkattua viinipulloa sen halvasta kaulasta. Puuhun on takertunut kummituksen muotoisia kaasupalloja. Niiden keltainen väri on puoliksi liuennut kaksipäiväiseen sateeseen, vaikka vastahan oli keskiviikko ja koko karnevaalin alku.

Jossain Hämeenkadun puista pikkulintu laulaa niin raivokkaasti, että se peittää alleen autojen ja sähkön melun.

Kaupan kylmähyllyllä tunnistan puolitutut kasvot. Pyörätuolissa, ajan tai sairauden istuttamana. Viipyvä puhe, hidastuneet liikkeet.

 

Kun vuorokausi on auki, koko olemuskin on pikkuisen enemmän ammollaan. Ehkä ne ovat nämä kasvot jotka eivät ole enää niin sisään ja itseensä kääntyneet - mutta jokin tyhjiksi tehdyissä päivissä, niiden huokoisessa rakenteessa antaa mahdollisuuden mille tahansa. Kirjakaupoille, kompastumisille ja mitä ihmeellisimmille kohtaamisille.

En usko että kyse on juuri maanantaista; voisi se olla ihan hyvin torstaikin. Kyse on yllättävästä tyhjiöstä keskellä muiden elämää. Kelluvasta päivästä, jossa tekijän roolisuoritus vaihtuu katselijan osaan.

Kaiken kiireen ja suorittamisen keskellä sitä usein huomaa vastaavansa kuulumisten kyselijöille että sitä samaa. Mutta minun kohdallani maanantaisin se on aina erilaista - kaikki on auki ja toisin kuin edellisellä kerralla. Näinä päivinä minulla on aikaa muistaa ihmisten nimet ja tuntemattomien silmien värit. Enkä haluaisi olla yksin ja etuoikeutettu - nämä ilmavat ja tyhjät tunnit soisin ilomielin muillekin.

 

 

Laura

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

On päiviä joina asioilla on niin vahvoja sävyjä, että kaikki on tarpeeksi. Jokainen hetki on pullollaan tyhjää tai täyttä, kerroksittain.

Herään hiljaiseen aamuun. Seinistä kumpuava hiljaisuus ei ole seesteistä tai raukean kevyttä, se on epäilyttävän mykkää. On kuin jokin tila tässä kerrostalossa olisi tyhjillään ilman selvää syytä.

Olen viettänyt yöni istuen Väinö Linnan kanssa ruokapöydässä. Tässä unessa hän ei ole vaalea - hän on vahvapiirteinen jamaikalainen. Eleettömästi hän kumartaa pöydän ylle ja murtaa minulle tiikerikakun muotoista, raskasta vuokaleipää. Emme juurikaan puhu, istumme vain. Ja syömme.

Koko kaupunki näyttää siltä kuin se olisi suljettu ilmavaan hedelmäpussiin. Ihmiset eivät halua liikkua, jutella tai piipahdella. Tunnista toiseen eletään kirkkaamman päivän innottomassa odotuksessa. Tämä vuorokausi on vain pohjana paremmille, selkeämmille ja helpommin muistettaville päivämäärille. Tänään kukaan ei mene saareen, hyppää pyörän selkään tai soita parvekkeen alta. Vaalea harmaus on lamaannuttavampaa kuin tumma pimeä - päivä ei ole sopiva mihinkään ennalta määrättyyn ikimuistoisuuteen. Tämä ei ole päivä ensivaikutelmille.

Kuljen kohti kotia ja katson muita maansävyissä kylpeviä. Tässä tiheän tyhjässä lauantaissa on puhkeava tunnelma - ei äärimmilleen viritetty, mutta kokonaisuuteen kuuluva, siihen piirtyvä. Näissä mitäänsanomattomissa tunneissa piilee jokin elementti, joka on lopputuleman kannalta korvaamaton.

Tulen kotiin ensimmäistä kertaa sitten toissa-aamun. Odottaa kirje. Huokaisen hämmennyksestä: käsiala on täsmälleen tuttua. Mutta kirje ei olekaan isoäidiltäni. Se on ihmiseltä jota en ole koskaan tavannut. Naiselta, jonka olen kohdannut ajatuksen tasolla lukemattomia kertoja, mutta jonka naurua en tunnistaisi. Ja minä istun, avaan ja mykistyn.

Taivas on muuttunut oudon hohtavaksi. Katson talven viimeistä päivää. Joskus loput ovat hailakoita ja helposti unohdettavia, jotta uuden olisi helpompi saapua. Lähtevät ovat sanoneet hyvästinsä jo matkan varrella, ja nyt ne irtoavat menneiksi uuden alle. Kunniakkaasti ja hiljaa ne kietoutuvat näkymättömäksi ainekseksi tulevien aikojen ympärille. Sulautuvat maisemaan eivätkä muistuta itsestään.

 

 

Laura

 

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Torstai 26.3

Kävelen reippain askelin kohti tapaamispaikkaa. Olen taas vähän myöhässä. Äitini nousee bussista, halaan hänet heti pysäkillä. Toivotan hyvää syntymäpäivää. Ja me lähdemme keskustan vilinään. Tänään on meidän päivämme.

Katson tätä taitekohtaa elävää naista, jonka päivät eivät täytykään enää puheluista, sähköposteista ja allekirjoituksista. Ne ovat huokoisia, niissä on taimia, kävelyitä ja vuosien varrella lukematta jääneitä kirjoja. Tänään hän täyttää vuosia, ja ensimmäistä kertaa meillä on aikaa olla olematta missään.

Kävelemme kirpputorilla. Äiti ostaa liinakankaan, minä vaaleankeltaisen kivimunan. Sitten istumme kahville, koska voimme. Emme ole koskaan istuksineet kahvilassa istumisen ilosta. Nyt istumme, äiti vierittää kaksi kyyneltä ja minä kuuntelen hänen ohimenevää huoltaan. Tajuan, että nämä ovat niitä muistettavia minuutteja, joita äitien ja tyttärien hetkiksi kutsutaan. Kun kuuntelija vaihtuu lennosta, eikä kyynelten suunta olekaan aina tyttäreltä äidille. Ojennan pienen lahjani, puhumme pitkän aikaa. Kunnes taas nousemme.

Kävelemme tuulisessa kaupungissa, kuljemme kosken toiselle puolen. Puhutan hänet ravintolaan mihin hän ei itse eksyisi. Ja taas me istumme. Emme hotki tai punnitse aikatauluja - emme edes tiedä mitä kello on. Päädymme lopulta istumaan pitkälle toista, tai kolmatta tuntia. Kaksi ennen niin kiireistä naista istuu nyt pienessä pöydässä, ilman olettamusta olla jo jossain. Ja minä katson häntä, minun äitiäni.

 

Keskiviikko 25.3

Seison ystäväni kanssa liikuntavaraston uumenissa. Mallailen mailoja, etsin parasta ja terävintä. Kerron samalla seuraavan päivän suunnitelmista, siitä kuinka olen menossa viettämään äitini kanssa aikaa. Huomenna on näet hänen syntymäpäivänsä. Ystäväni kuuntelee tarkkaavaisena, niin kuin aina. Sitten hymyilee, hiljentyy ja tajuaa. ''Siis huomenna...26. päivä. Minunkin äidilläni olisi huomenna syntymäpäivä.''

 

Torstai 26.3

Saatan äidin bussipysäkille. Halaamme vähän lujempaa kuin aikaisemmin. Ehkä koska molemmat tajuavat, että aika on uusi. Sitä on enemmän. Tilaa ja päiviä joiden nimillä ei ole merkitystä. Toisen ura on nyt luotu, toisen on vasta edessä. Ja jokin tässä taitteessa kasvattaa uuden kiinnikkeen välillemme. Johonkin kyljen kohdalle.

 

 

Laura

 

 

 

Share

Pages