Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Katson kiharrettuja hiuksia, valkoista lakkia ja leikkaamatonta vadelmakakkua. Todistus on pöydällä Ruotsista lähetettyjen kukkien vieressä. Kesätuuli puhaltaa parvekkeen oviverhon pulleaksi, ja samat kysymykset esitetään yhä uudelleen.

Muistan oman päiväni, helpottavan tyhjät vastaukset kahdeksan vuoden takaa. En tiennyt, ja se riitti. Noihin aikoihin koko maailma tuntui kannustavan tietämättömyyteen, etsimiseen, harhailuun. Vanhemmat, opettajat ja kesätuulessa humiseva metsä toistivat yhtä ja samaa sanomaa: mieti rauhassa.

Valkolakkia seurasivat vuodet ilman päämääriä. Päätökset syntyivät pitämättömiksi ja lupaukset rakkaudesta tulkinnanvaraisiksi. Onnitelukorteissa käskettiin elämään. Niinpä minä tein mitä maljapuheissa kehotettiin; elin, olin ja harhailin. Sulassa sovussa maailmankaikkeuden kanssa tanssahtelivat hiekkaan piirretyt suunnitelmat, mansikkasiideri ja Paulo Coelho.

Päätin lähteä Australiaan vuodeksi. Pyrkiä oikikseen. Poliisiksi. Uskontotieteilijäksi tai kätilöksi. Hallintotieteisiin, matkailualalle ja fysioterapeutiksi.

Sitten, eräänä sateisena alkusyksyn päivänä, törmäsin lapsuudenystävään rautatieaseman likaisissa rappusissa. Kertoi ohimennen opiskeluistaan yliopistolla. Ja minä ajattelin että miksipä ei. Seuraavan kevään luin ja siivosin kalatiskejä. Kesällä ajoin siivousautolla naapurikuntaan korkeita teollisuushalleja pesemään. Yksi koneenkorjaajista pyysi treffeille, mutta ei siitä olisi mitään tullut. Syksyllä aloitin opinnot.

 

 

 

Ammatinvalintaani ei liittynyt loputtomilta tuntuvia valmennuskursseja tai pitkän tähtäimen suuntaviivoja. Hataran päätöksen tein tuon lyhyen keskustelun aikana tihkusateessa. Se olisi yhtä hyvin voinut olla jotain aivan muuta. Jos en olisi päässyt sisään, olisin varmasti jossain ihan muualla.

Elämääni ohjailevia sääntöjä ei ole paljon. Yksi - ehkä tärkein niistä - kuuluu kuitenkin näin: yksikään työ, harrastus, paikka tai status ei saa käydä liian tärkeäksi. Määritelmiin itsestä on vaarallisen helppoa jäädä kiinni, ja niistä irrottaminen on vähän enemmän kuin laastarin repäisy. Lähinnä se muistuttaa sitä kuin joku höyläisi juustohöylällä henkistä selkärankaa.

Lopulta työnimikkeet ovat vain ihmisten keksimiä sanapareja erinäisten asioiden tekijöille.

Olen jo kauan sitten luopunut siitä katsantokannasta, jossa elämä (ja varsinkin työ) nähdään portaikkona, jossa ihmisen ensisijainen tehtävä on kavuta aina vain ylöspäin. Ei. Minä hypin. Kiveltä toiselle. Eteenpäin, sivuille ja tarvittaessa taakse. Yksikään kehno työpaikka ei ole aikani arvoinen. Yöuneni eivät ole ostettavissa. Tämän olen sanonut myös lukuisissa työhaastatteluissa - ja saanut paikoista jokaisen.

Jotkut asiat eivät muutu. Muistutan paljon sitä tyttöä, joka asteli hakemaan valkolakkinsa satojen silmäparien edessä. Monet asiat ovat eri tavalla (kuten sammunut rakkaus tuubitoppeihin ja Rekorderligin mansikka-limeen), mutta vapaudenkaipuu on vakio. Ja uskomatonta kyllä, se on kantanut. Huonot sopimukset eivät kannata - eivät rakkaudessa, töissä tai asuntomarkkinoilla.

Siispä nostan maljan eksyneille, löytäneille ja matkalla oleville. Meille kaikille, eläneille.

 

 

Laura

 

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Menin nukkumaan levottomana. Stressasi, turhautti, väsytti. Maailma, politiikka, elämä.

Heräsin anivarhain uneen, jossa Elastinen räppäsi itkien ABC:n nurkkapöydässä. Melodiana oli Toton Africa, lyriikoissa siteerattiin Kaija Koota. Nousin ja läksin.

Katselin ihmisiä autoissa, ihmisiä terasseilla, ihmisiä pelikoneiden edessä. Yritin etsiä jostain vuorenvarmaa merkkiä siitä, että tämä tasavalta on vaarassa syttyä palamaan. Löysin yhden pienen mielenosoituksen.

Kävelin samoilla käytävillä joilla aina kuljen. Moikkasin ohimennen puisen tiskin takana työskentelevää tuttua, joka joskus oli paras ystäväni. Nykyään pysyttelemme pintakerroksissa. Joskus aika kelluttaa; erilleen, yhteen ja näkökentän rajoille. Ei kaiken tarvitse mennä näyttävästi rikki.

Yhdellä käytävistä törmäsin poikaan, jonka juttuja kuuntelen usein vieruspöydästä. Useimmiten hän puhuu kirjoista ja kirjallisuudesta, kyselee muiden näkemyksiä ja puhuu kauniisti muttei yhtään laskelmoiden. Tänään kuulin hänen kysyvän, olivatko muut jo kuulleet gin tonic-kurkku-mehujäästä. En ehtinyt kuulla keskustelua loppuun.

Ostoskeskuksen katolle pesää rakentava lokki oli tiputtanut suuren munan asfalttiin. Se katseli katon reunalta alas, ja laskeutui maahan levinneiden kuorien äärelle kun muut olivat menneet. Sellaista se on, ihminen sanoo. Mutta ei lokki sellaista ymmärrä.

 

 

 

Laura

 

 

 

Share

Pages