Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

 

Sunnuntaina puhkeamaisillaan ollut helle ripotteli ihmiset kaupungin kaduille, joen varrelle ja kirkon portaille. Siellä minäkin istuin, Turun tuomiokirkon kiviportailla kahvi kourassa. Katselin sisään ja ulos käyviä italialaisturisteja, hillittyihin väreihin pukeutunutta juhlaväkeä ja käytännöllisissä korkokengissä portaita kiipeävää naispappia. 

Tampereella kasvaneiden elinkaareen - akselille energiajuomat ja liian aikaiset paljaat nilkat - kuuluu kiinteästi keskustorin vanhan kirkon portaat. Niiden reunalla kasvetaan, riidellään ja taas sovitaan. Esitetään ettei kiinnosta, vaikka todellisuudessa ei muuta teekään kuin kiinnosta. Tekstaillaan. Juodaan salassa sokerisiideri, jonka vaikutus on vahvimmillaan porukassa, ja heikoimmillaan silloin kun päivystävä poliisiauto kaartaa torin kulmalle iltakierrokselleen.

 

 

 

Istuessani iltapäivän auringon lämmittämällä askelmalla, muistin yhtäkkiä kuinka Kreikassa istuskelimme iltaisin keskustan keskeisimmän kirkon portailla ja katsoimme kadun vilinää.

Kerran kirkon viereen rakennetun Starbucksin terasilla syntyi yllättäen kahakka. Nuori mies haastoi vanhuksen sanaharkkaan, ja kävi lopulta päälle. Kuin katkaisijasta, koko kahvilan terassin miesväki nousi samanaikaisesti ylös ja juoksi apuun. Jokainen omista pöydistään, omien keskusteluidensa keskeltä, samalla sekunnilla. Lopputulemana vanhuksen ympärille oli kerääntyneenä kymmenen toisilleen tuntematonta, jokainen yhtä huolissaan. 

Näinä päivinä olen miettinyt paljon noita ihmisiä tuossa kaupungissa. Maassa joka on konkurssissa ja kaikki on päin helvettiä. Oli jo tuolloin, kun minä vielä istuin portailla ja satamassa iltaisin. Katsoin äkkipimeää, lämmintä iltaa ja mietin mihin kaikki tämä johtaa. Avasin kotioven kolme lukkoa, kävin kuihtuvissa kaupoissa ja kävelin keskustaan koska bussit eivät sinäkään päivänä kulkeneet. Roskikset mätänivät, eikä kukaan tiennyt koska toimistot ovat seuraavan kerran auki.

Kyynelkaasunkatkuisen sekasorron keskellä muistan ihmetelleeni kaiken kaaoksen arkipäiväisyyttä. Maan yli hyökyi epävarmuuden ja pelon aaltoja jatkuvalla syötöllä, ja silti ihmiset joivat kahvia, toivottivat hyviä juhlapyhiä ja jaksoivat välittää. 

Tai eivät ihan kaikki; viimeisenä iltana kulkiessani keskustan läpi, joku oli juuri tuntia aikaisemmin hypännyt hotellin parvekkeelta. 

Siitä on nyt neljä vuotta. Mietin kotikatuni leipomoita, pientä kioskia bussipysäkin kupeessa. Onko siellä enään ketään. Mitä mahtaa kuulua lähikaupan myyjälle, joka aina punnitsi hedelmäni koska en osannut käyttää vaakaa. Tai kreikanopettajalleni jonka kuukausipalkasta leikattiin 600 euroa, ja joka päätösjuhlien iltana viinipäissään tuskaili miten tulee selviämään tulevista vuosista. Mitä kuuluu tytölle, jonka poikaystävä muutti perheineen kuukauden varoitusajalla Australiaan ennalta määrittämättömäksi ajaksi. 

 

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

''Tunnustan nyt asian jota kaiken järjen mukaan ei kannattaisi nykypäivän työelämässä tunnustaa: en ole lainkaan kilpailuhenkinen. Epäilen itse asiassa melko vahvasti, ettei kehostani löydy yhtäkään kilpailullista solua.''

Näin kirjoitin 22. tammikuuta vuonna 2015. Ystäväni muistutteli kommenteissa, että kohdallani on poikkeus joka vahvistaa säännön: Skipbo.

Viime joulun aikoihin karjuin puolenyön tienoilla helsinkiläisen yksiön pöydän ääressä vaatien kuudetta, seitsemättä ja kahdeksatta uusintapeliä. Ja niin me pelasimme. Voitin tasan kerran. Lopulta erään räikeästi hävityn pelin jälkeen viskoin kortit pitkin pöytää ja menin nukkumaan vannoen etten pelaisi enää koskaan.

Niinpä vissiin.

 

 

 

Unohtakaa kaikki mitä olen kertonut laupeasta luonteestani. Se on valetta. Tämä 162-korttinen peli kiihdyttää minut sellaisen raivon valtaan, etten pysty peittelemään sitä edes keskinkertaisesti.

(Nyt joku kysyy miksi pelata peliä joka on suoraan saatanasta seuraava. Syy on ilmiselvä: peli on kaikessa raivostuttavuudessaan ihan hitsin koukuttava. Jokainen sitä pelannut tietää mistä puhun.)

Korttipeli löysi tiensä tähän kotiin eilen. Levitimme pakan, kaadoimme viiniä ja kilistimme mahdollisesti viimeiselle yhteiselle illalle ikinä.

Temptation Island Suomi etsii nyt uusia pareja kakkoskaudelle. Mikäli haluatte testata parisuhteenne kestävyyden, on olemassa keino johon ei vaadita haastattelurumbaa, tribaalitatuointeja eikä puuduttavia vaihtolentoja. Tämän parisuhteen koetinpaketin löydät Suomalaisesta Kirjakaupasta hintaan 12,95 euroa.

 

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Alussa oli millenium, gerberat ja mp3-soitin. Sitten tulivat pionit, iphonet ja instagram.

Tähän aikaan vuodesta ne ovat kaikkien huulilla ja näppäimistöllä. Kukkaset. (Okei, tällä lifestyle-blogien aikakaudella ne eivät oikeastaan koskaan poistu feedeistämme.)

Nyt haluan kuitenkin puhua syreeneistä. Erityisesti siitä mitä ne tekevät kaupunkilaisille.

Odottelin ystävää kadunkulmassa eräänä päivänä, kun kadun toisella puolella syntyi pieni ruuhkatilanne. Punatiilisen rakennuksen vieressä asfaltti kapenee hetkellisesti yhden kulkijan kokoiseksi, aiheuttaen silloin tällöin epävarmoja askelkuvioita vastaantulijoiden arpoessa kuka menee ekana. Elettiin ruuhka-aikaa, ja kulkijoita oli jonoksi asti. Pyöräilijöitä, pariskuntia, eläkeläisiä. Letkan etunokassa kulkeva parivaljakko huumaantui kadulle rönsyilevän syreenipensaan tuoksusta niin, että jäivät tien tukkeeksi nuuskimaan liilan sävyissä hohtavia kukkaryppäitä.

Seuraa tarinan hauskin (ja eittämättä tamperelaisin) osuus: sen sijaan että takana odottelevat ihmiset olisivat alkaneet kiireisinä polkea jalkaa ja huokailla tuohtuneina, kaikki odottivat kulkuvuoroaan, ja jokainen pysähtyi vuorollaan haistamaan pensasta. Jonossa.

 

Rakastan tätä kaupunkia ja ihmisiä siinä.

 

 

Laura

 

 

Share
Ladataan...

Pages