Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

 

 

Suunnilleen parin kuukauden välein saan yks kaks tarpeekseni kaikesta. Tunne hiipii nousuveden lailla ylävatsaan, rintalastan ylle, sormenpäihin ja sitten hiusrajaan. Yhtäkkiä en kestä enää hetkeäkään iltapäiväruuhkaa tai liian laajaa salaattivalikoimaa. En uusia ihmisiä, uusia makuja, hajuja, mitään. 

Ihan yhtäkkiä olen vain niin täynnä. Väistelen katseita - ystävällisiäkin - , valitsen lyhyimmän jonon, enkä jaksa korjata enää yhtäkään väärinkäsitystä tästä maailmasta tai muiden puheista.

En halua puhua puhelimeen, saada kutsuja tai kuunnella yhtäkään huonosti kirjoitettua radiomainosta.

Silloin menen kotiin, ja poistun vain jos se on välttämätöntä. Syön samaa ruokaa kuin aina, katselen uusintoja tai ennalta-arvattavia tanssielokuvia. (Huomasinpa muuten, että tanssielokuvissa ja pornoleffoissa on paljon samaa: ohueksi kulutettu juoni on täysin sivuseikka, tekeminen ja näyttävät liikkeet ratkaisevat.)

Nauran samoille vitseille enkä kaipaa elämääni yhtäkään yllättävää tekijää. Ainoan u-käännökseni teen lenkkarit jalassa eteisessä, kun päätänkin olla menemättä lähikauppaan. Ihminen voi ihan hyvin elää viikonlopun tussaten ravintoympyrästä yli kaiken täysipainoiseen ruokavalioon viittaavan, ja keskittyä sen sijaan täysipainoisesti nougat-jäätelön syömiseen.

Kun on osittain työkseen mieltä asioista, johtaa se vääjäämättä siihen, että aivot buuttaavat itsensä tasaisin väliajoin. Uudelleenkäynnistämiseen menee yhdestä kolmeen päivään - tuona aikana olen olematta mieltä mistään, enkä ota kantaa saunavuoroihin, terveyskeskuksen odotusmusiikkeihin tai yhteiskuntasopimukseen.

 

 

 

Tässä tiivistettynä mennyt viikonloppuni. Tänään heräsin ennen kellon sointia, vedin päälle lenkkikamppeet ja painuin lähimetsään kävelemään. Vastaan ei tullut juuri kukaan - aamukahdeksalta ihmiset juovat kahvejaan suosikkikupeistaan tai nukkuvat sunnuntain raukeassa valossa lakanoiden kuviot poskiinsa painautuneina.

Kävelin itseni hikeen, kiipesin rantakalliolle katselemaan järveä. Tähyilin järvenselällä kelluvaa venettä - samaa joka sahaa aina iltaisin järven poikki valot päällä. Miltä mahtaa tuntua herätä kelluen, tiedostaen että itsen ja maanpohjan välillä on metreittäin viileää vettä, ja siinä välissä vain ihmisen rakentama kuori?

Joku nousi kannelle. Tumma hahmo seisoi muutamia minuutteja katsellen ympärilleen, kunnes konjakinvärinen pikkualus lähti jälleen hiljalleen liikkeelle. Se halkoi eleettömästi järven pintaa, mutta jotain luottavaista näyssä oli; veneen tavassa leikata jättiläisjärven pintaa.

Nousin ylös ja kävelin kotiin. Hiljaisena pysyttelevä järvi tuoksuu, värit ovat taittuneet ruosteen esiasteen sävyisiksi. Kesän kiireet, kembalot ja takaraivossa kaikuvat kerkeämiset saavat nyt jäädä. Se mikä jäi tekemättä, jäi tekemättä. Enkä aio sanoa että ensi kesänä sitten, sillä se on tyhjää puhetta. Sanon vain että kattellaan. Elämää, järveä ja joo, aikataulujakin.

Ylihuomenna on syyskuu, paras aika vuodesta.

 

 

Laura

 

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Minulla on tapa tiskata vuoroissa, itse asiassa kahdessa vuorossa. On isot ja iisit sekä minimaaliset ja mahdottomat. Nimistä voinee päätellä, että saatan jollain tiedostamattomalla tasolla alitajunnassani ohuesti suosia vuoroista toista.

Aloitan aina helpoista (niinhän kaikki läksygurutkin käskevät tekemään): lautaset, juomalasit, kulhot ja kahvikupit. Hyvin pyyhkii! Ah, helposti vaahtoutuvaa sitruunatiskiainetta, isoja linjoja ja ronskeja vetoja astioiden pinnoilla. Ja kun jäljellä on tarkkuutta vaativat teesihdit, pikkulusikat, kuorimaveitset ja muut tilpehöörit, luovutan.

Sitten yleensä keitän kahvit.

Ja kun mutteripannu on sihissyt, kaadan juoman pieneen kuppiin ja kurvaan hyvin ansaitulle kahvitauolle sohvanmutkaan ikkunan eteen taputtelemaan itseäni olalle. Ja sitten alan lukea. Tai kirjoittaa.

Kun kotiin saapunut toinen työläinen kävelee keittiöön muutamaa tuntia myöhemmin, kaikuu köökistä tuttu lause: ''Olet sitten ''tiskannut''...''.

 

 

 

Liukuvat työajat. (Ja tauot.)

Kolme askelta helpompaan arkeen: valitse, välttele ja vaikene.

 

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Jo mainittua: leikkautin tukkani lyhyeksi.

Ajatus ehti muhia päässäni varsin löyhällä liekillä parisen kuukautta, kunnes löysin lehdestä juuri sen hiusmallin, jota olin poterossani pohtinut.

Ja ei, en ollut googlaillut tai tehnyt juuri mitään taustatyötä, sillä ajattelin että kun sopiva mallikuva kävelee vastaan, nappaan sen mukaani ja marssin kampaajalle. Ja näin myös tein: vuorokauden sisällä lehtiaukeaman avaamisesta istuin kampaajan tuolissa.

Kokemus on osoittanut, että kuva on kiva. Menin yläasteen alussa kampaamoon ja ilmoitin haluavani loivat kiharat. Kun permanenttiaineet oli pesty päästä ja rullia alettiin irrottaa, muistan miettineeni kuinka monella kielellä mahdankaan osata kiroilla. Sitten ajattelin että nuoriahan tässä ollaan, kyllä hiukset kasvavat.

Kasvatin nuudelikiharaa pois seuraavat kolme vuotta.

Kyllähän minäkin epäilin. Lyhyen tukan tuomaa taakkaa. Pelkäsin että malli kehystäisi jo ennestään pyöreitä kasvojani, ja että ympäri päätä olevat pyörteet tekisivät mallista mahdottoman pitää. En halunnut herätä joka-aamuiseen hiustenlaittohelvettiin, jossa pelkkä töihinlähtö vaatisi piippaamista, kihartamista, suoristamista, geeliä, lakkaa ja peilin edessä lausuttuja rukouksia.

Aivoissani on aamuisin ruuhkaa, joten pyrin arjessani minimoimaan kaiken turhan säätämisen kello seitsemän ja kymmenen välillä. Tähän lasken mm. hiustenlaiton ja kulmaluuvarjostukset.

Olen elänyt nyt viikon lyhyen tukkani kanssa. Honeymooniahan tässä vielä vietetään, mutta olen jo nyt tehnyt vallankumouksellisia havaintoja, kuten sen että lyhyt tukka on itse asiassa helpompi kuin semipitkäksi venähtänyt Juice-polkka, tuttavallisemmin mitämätälleteen-tukka.

On tasan kaksi asiaa, jotka tulee muistaa: föönaus heti suihkun jälkeen, sekä suolasuihke. Siinäpä se.

En kertonut kenellekään aikomuksistani. Kävelin vain kampaamoon ja pyysin pariisilaista tukkaa. Sen sain.

Kampaaja sanoi, että saattaa mennä muutama päivä, viikkokin, ennen kuin osaa sanoa pitääkö lainkaan uudesta mallistaan. (Varsin rehellistä puhetta ihmiseltä, joka samanaikaisesti operoi ohimollasi saksien kanssa. Tykkään.) Mutta kuivien suirujen tipahdellessa kampaamon laminaattilattialle, hymyni leveni hetki hetkeltä. Ja nyt, viikko leikkaamisesta, en voisi olla tyytyväisempi.

Viikon aikana olen törmännyt moneen kaihoiseen huokailijaan. Huoli haikailijoilla on aina sama: kun ei uskalla. Noh. Netti on pullollaan ''Näin selvität sopiiko lyhyt tukka sinulle'' -testejä ja erilaisia survival kitejä - mutta tiedättekö mitä? Selvität asian parhaiten istumalla kampaajan tuoliin ja kokeilemalla. Elämä on ihan liian lyhyt hiusasioiden kanssa vaiheilemiseen. Enkä usko, että yksikään 80-vuotias mummo muistelee elämänsä tähtihetkiä näin: ''Mutta olipa minulla aina niin ihanan tasainen polkkatukka.''

 

 

Laura

 

 

 

Share

Pages