Ladataan...
Missä olet Laura?

 

Pian kaksivuotisen blogiurani aikana olen törmännyt usein siihen, kuinka blogin kautta syntyvä mielikuva eroaa siitä Laurasta, joka kompastelee kävellessään, kiroilee paljon eikä osaa olla kuvissa oma itsensä. Monet kerrat olen kuunnellut uuden keskustelukumppanin toteavan heti alkuunsa: ''En jotenkin ajatellut että sää puhuisit ihan...noin paljon.''

Eräässä pressitilaisuudessa päädyin vaihtamaan muutaman sanan alan ammattilaisten kanssa. Keskustelu oli lyhyt, ja päättyi kun keskustelukumppani totesi henkilöbrändini kiinnostavan ihmisiä. Seisoin kuohuviinilasi kädessäni ja mietin että jaa jaa. Maailmassa on tietääkseni yksi Laura Tähkävuori, ja kun viimeksi tarkistin, hän oli ihminen eikä tuote.

 

 

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sen paremmin ymmärrän; blogi on referaatti parhaista ajatuksistani - niistä joiden kohdalle pysähdyn, ja joista mielelläni keskustelen. Tätä faktaa vasten tarkasteltuna kuva kirjoittajasta piirtyy helposti paljon kauniimmaksi, fiksummaksi ja jalommaksi kuin mitä se todellisuudessa on.

Missä olet Laura -kysymyksen sijaan voimmekin siis esittää kysymyksen kuka olet Laura. Mistä päästäänkin kätevästi seuraavaan kysymykseen, eli: miten helvetissä minä tuollaiseen osaisin vastata?! Tässä länsimaalaisessa eksistentiaalisuuden suonsilmäkkeessä tuottaa ongelmia vastata yksinkertaisempiinkin kysymyksiin, kuten mitä haluan elämältä ja olenko omassani onnellinen.

Ehken tiedä kuka olen (Hei, ollaanpa ihan rehellisiä: kuka todella tietää?), mutta tiedän aika paljon siitä mitä en ole.

En todellakaan ole mikään hiljainen naisgaselli, joka lipuu paikalle kashmiriin verhoutuneena, säästelee sanojaan ja mietiskelee päivät pitkät maailmanlopun vääjäämätöntä tulokulmaa. Toki olen myös sitä - silloin tällöin - mutta useimmiten odotan maailmanloppua verkkarit päällä sohvalla, hyräilen lauluja ja pakotan puolisoni arvailemaan kappaleita. Syy, miksi blogissa on harvoin ruokakuvia on se kieltämätön fakta, että syön usein seisaallani suoraan kattilasta. (Ja ei, en sillä tavalla suloisesti polvisukissa liian iso kauluspaita päällä, vaan väsyneenä farkun nappi auki.)

 

 

 

Aloitteleville bloggaajille annan aina saman vinkin: älä mieti millaisen kuvan haluat antaa itsestäsi - mieti ennemmin mistä haluat kirjoittaa. Ja ennen kaikkea mistä et halua. Kun nämä asiat ovat selvillä, ala hommiin - se paljon puhuttu mielikuva rakentuu kyllä rakentamattakin. Ja vaikka kuinka yrittäisi tai olisi yrittämättä, tekstien kautta syntyvä kuva on aika usein kaikkea muuta kuin peili-sellainen.

Ja, ykkösvinkkini kaikkeen: mitä tahansa teet, älä tee sitä ollaksesi jotain. Itseisarvo pitää olla tekemisessä, ei joksikin tulemisessa.

Toisena vinkkinäni kylvän vanhaa kunnon lifestyle-luvulla elävien viisautta: elä elämääsi - älä kirjoita sitä.

Muut vinkkini liittyvätkin sitten päiväuniin (aliarvostettuja), karkkipäiviin (yliarvostettuja) ja hyviin kirjoihin.

 

 

 

Laura

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Elämme jo pian kevättä, tuota aivoja kiristävää keskeneräisyyden aikaa. Projektit on kesken, lumi sulaa, paperit on palauttamatta, muta haisee. Silmiä kirvelevä valo siivilöityy toimiston ikkunan läpi ja sitä kysyy itseltään sadannen kerran, onko tämä todella kaiken sen arvoista. Joka kevät sama homma.

Katselen työpaikan vessan peilistä väsyneen näköistä naista. (Se olen minä.) Haaveissani viettäisin jokaisen marras- ja helmikuun jossain, missä kahvinsa voisi tilata vieraalla kielellä ja juoda parvekkeella. (Samoissa haaveissa olisin aina tasaisen kauniisti ruskettunut ja lempiherkkuni olisi lehtikaalisipsit oliiviöljydipillä.)

Taiteviikot ennen ja jälkeen talven ovat hankalimpia, kun mihinkään ei voi vielä täysin tuudittautua. Ne ovat nämä viikot, joiden paikkaa vuodenaika-akselilla on mahdotonta määritellä; talvi on jo puoliksi lähdössä, mutta tilalle ei ole tullut ketään. Näinä aikoina kaipaan usein muualle odottelemaan. Jonnekin missä on jo selvä kevät, eikä mitään kahden vaiheilla palloilemista.

Mutta minulla on keinoni. Kun kalenteri näyttää huonolta vitsiltä, ja ainoa loppuun saatettu asia on kahvimaito ja hoitoaine, luen novelleja. En yritäkään saada tahkotuksi yöpöydällä odottavia nelisataasivuisia, vaan keskitän huomioni pieniin pureskeltaviin kokonaisuuksiin ja todistelen itselleni saavani asioita aikaan. Viimeisimpänä Taina Latvalan Ennen kuin kaikki muuttuu, Erkka Mykkäsen esikoinen Kolme maailmanloppua ja vähän Leena Krohnia. Riisuttua kerrontaa, ei turhaa maalailua (ah!) - viisi minuuttia, alku, keskikohta, loppu. Kahdesta kuuteen sivuun mahtuu silloin tällöin kokonainen elämä.

 

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Moi! Olen ollut hieman poissa. Tekemässä asioita, pakollisia ja siltä tuntuvia. Olen myös kävellyt aika paljon yksikseni kaupungilla ja pohtinut asiaa, jonka ääreen aina aika ajoin pysähdyn: m i t ä   s i t ä   t e k i s i  ?

Elämällään meinaan.

Minulla on: töitä, ihmisiä, karkkipäivä, portfolion alku, arjen kestävä rakkaus, kahvinkeitin, kevätkengät ja melkein vakituinen osoite.

Minulla ei ole: päämäärää. Paitsi kuolema, mutta se on vääjäämätön, tylsä ja aivan liian proosallinen. Maanantaisin ja perjantaisin on kahvakuulatunti - muina aikoina elän odotellen niitä tai jotain muuta. Käännettä ehkä.

Palaan tasaisin väliajoin odottamaan jotain tapahtuvaksi, tietämättä mitä se voisi olla. Seison kuvitteellisella laiturilla kuukausikaupalla ja odottelen josko jotain jännää lipuisi ohi. Aika usein on lipunut. Mutta välillä voisi olla ihan kohteliasta tehdä itsekin jotain, eikä jättää kaikkea kohtalon niskoille; hällä kun on muutenkin kädet täynnä teinityttöjen mahdottomalta tuntuvien rakkaustarinoiden loppuunsaattamisessa, kadonneiden sukulaisten jälleennäkemisissä ja sen sellaisissa.

Olen aina ollut ihminen joka useimmiten tietää mitä tekee, mutta ei läheskään aina ole varma miksi tekee. Kunhan tekee. Elämä kulkee joka tapauksessa johonkin - yritti sen suuntaan vaikuttaa tai ei. Aika on siitä jännittävä elementti, että se kuluu kuluttamatta. Siksi olenkin pohtinut että pitäisikö sitä ihan ruveta? Haluamaan jotakin? Pyrkimään systemaattisesti johonkin? Piirtää kartalle, exceliin tai kalenteriin jokin merkki jota kohti kulkea, ja alkaa bullmentulamaisesti tekeen kovaa duunii sen eteen.

Ajattelin kokeilla.

Nyt sitten pitäisi vain keksiä se piste. Opettelenko seisomaan käsilläni, puhumaan sujuvaa kreikkaa tai pelaamaan pokeria? Säästänkö rahaa ja painun hetkeksi kaukomaille hengittämään suolaista meri-ilmaa? Aloitanko vihdoin kirjan kirjoittamisen? Opettelenko vuoden ajan yhden sivistyssanan per päivä? Valanko savesta astiaston josta haaveilen, mutta jota en ole vielä löytänyt? Tekisinkö jotain uran kannalta fiksua, vaiko jotain yhteiskunnan kannalta käyttökelvotonta?

Tällä hetkellä ykkössijaa pitelee käsilläseisonta.

Entä siellä?

 

 

Laura

 

 

Share

Pages