Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

Olipahan viikko.

Pääsiäisenä kannoimme taas laatikoita. Tutuksi tulleen kadun varteen oli parkeerattu paku, joka vei ystäväni tavaroineen toiseen kaupunkiin. Lähemmäs merta, vähän kauemmas meistä muista. Muuttopäivä oli hiljainen ja kirkas, ydinkeskusta oli tyhjänä ihmisistä. Meillä oli hauskaa, mutta naurun taakse kätkeytyi ajatus yhden - ehkä elämämme merkityksellisimmän - aikakauden lopusta. Ja jonkin vääjäämättömästä alusta.

Katselin stetsoneihin sonnustautunutta muuttopossea ja mietin jos en olisi koskaan tavannut näitä ihmisiä. Katselisin satunnaisena ohikulkijana kadulle kannettuja huonekasveja tuntematta mitään erityistä. En tunnistaisi heidän kasvojaan kaukaa enkä läheltä, kävelisin vain ohi ja eläisin elämääni tietämättä mitään heistä.

Tilasin pesukoneen kotiinkuljetuksella. Muuttopäivän aamuna luuttusin taas kerran uuden asunnon lattiat ja kannoin ruokaa kaappeihin. Ennen puoltapäivää puhelin soi, ja kaukaisesti tuttu ääni ilmoitti puoliksi nauraen pesukoneen saapuvan puolen tunnin kuluttua. Ja kas, kuorma-autosta hyppäsi vanha heila vuosien takaa. Tyyppi jonka kanssa joskus halusin olla niin että silmiin sattui, kärräsi nyt pumppukärryllä pesukonetta uuteen kylpyhuoneeseemme. Tilanne oli kaikessa absurdiudessaan riemukas. Kahvia ei ollut (keitin väärällä asunnolla), mutta muistoja kyllä. Pitkät kipeät yöt olivat vaihtuneet vaimoihin ja lapsiin, vuosien vaiheilu vihkisormuksiin. Päivitimme menneet, nykyiset ja tulevat ja lupasimme törmäillä taas ehkä seitsemän vuoden päästä.

Kuinka sattumanvaraista kaikki onkaan. Se keitä matkaamme saamme, kuka pysyy ja kuka jää. Joskus juuri pysyviksi kaavaillut asiat tippuvat tien poskeen kuin puskuri ysitien pääsiäisruuhkaan. Eikä se satu, naurattaa vain.

 

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Minä en ole lukenut uutisia. Minä olen lukenut jonkun esikoista ja yrittänyt kirjoittaa omaani. Onnistunut vain ensimmäisessä.

Minulla on ollut kaksi kokonaista päivää aikaa kirjoittaa. En ole kirjoittanut. Minulla on olut kokonainen vuorokausi aikaa lukea uutisia. En ole lukenut. Olen kuullut ja nähnyt, mutten ole kuuntelemalla kuunnellut tai katsomalla katsonut.

Eilen kääriydyin peittoon ja itseeni, avasin muuttotavaroiden päällimmäisenä makailleen kirjan ja luin sen kannesta kanteen. Alun ja lopun välillä nousin vain vessaan ja keittämään kahvia, puoliso tuli kotiin, kömpi viereeni sänkyyn tekemään töitä (nyt kun sohvakin on myyty). Ilta ehti hämärtyä ja kun käänsin viimeisen sivun, oli jo pilkkopimeää.

Suljin kirjan takakannen, tuijotin hiljaa väliaikaista maisemaa ja itkin vähän. Puhelin piippasi yöpöydällä. Sain suruviestin.

Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman on nimensä mukaisesti tarina muistamisesta ja lohdullisesta unohtamisesta. Se on pienen lapsen hiljainen rukous siitä, kuinka kaikki kirpeä kipeys olisikin vain erehdystä ja halpaa, poispyyhittävää pilaa. Kunpa kaiken voisi kirjoittaa, värittää ja sanoittaa kauniiksi niin, että jonain päivänä kaikki voisivat vain nauraa yhdessä kaikelle tälle. Lyödä leikkisästi polviinsa ja todeta että olipahan taas.

Juuri tänään tavoitan tuon pienen lapsen toiveen äärimmäisen kirkkaasti.

 

 

Laura

 

 

Share

Pages