Ladataan...
Missä olet Laura?

 

Kuulin vähän juttua että tänään on päivä jona ihmiset pukeutuvat joksikin muuksi mitä todellisuudessa ovat.

Niinpä ajattelin saapua tänne virtuaaliseen työyhteisööni pukeutuneena joksikin mitä en ehkä koskaan ole ollut, mutta mitä olisin kovasti halunnut olla:

 

- Lucia-neito. Minä osasin laulaa. Ulkomuistista. Suomeksi ja ruotsiksi. (Natten går tunga fjät, runt gård och stuva!) Mutta vain koska minulla oli ruskea tukka, en koskaan päässyt kävelemään koulun hämärillä käytävillä joukon nokassa kynttelikkö päässäni - etupäässä kylläkin, mutta en koskaan kärjessä.

- Pinkkiraitahiuksinen tyttö. Tiktakin Mimmulla oli musta pitkä tukka ja siinä pinkkejä raitoja. Kävelin äidin luo Mix-lehti kädessäni ja kerroin haluavani samanlaisen tukan. Tämä kohta on tietynlaisessa ristiiriidassa sen kanssa, että podin juuri yllä suurta epäoikeudenmukaisuutta vaaleaverikköjä kohtaan, ja olin nyt värjäämässä hiuksiani musta-pinkeiksi. Mitäkö lopulta kävi? Äiti myöntyi, minä peräännyin.

- Silmälasipäinen ihminen. Olen halunnut silmälasit siitä asti kun pystyn muistamaan. Koen tietyllä tavalla asuvani väärässä ruumiissa, sillä minulla on silmälasipäisen ihmisen identiteetti. Tämä on johtanut äärimmäisiin tekoihin, kuten siihen, että päädyin lapsena valehtelemaan terveydenhoitajan pitämässä näkötestissä. Toisen rivin jälkeen aloin muka siristellä ja heitellä hatusta kirjainten suuntia. Kolmannen rivin kohdalla jänistin ja lopetin huijaamisen. Elin vuosia siinä toivossa, että jonain päivänä saisin edes lukulasit - turhaan. Muistan ikuisesti sen tunteen, kun lääkäri katsoi papereitaan ja totesi tuomioni iloaan peittelemättä: neiti Tähkävuori, teillä on täydellinen näkökyky.

 

Inspiroivaa vappua kamut!

 

Ps. Kuvassa ei ole myöskään vappuun viittavia ilmapalloja, sillä minun haavemaailmassani niitä ei olisi koskaan keksittykään. Poksahtelevat pirulaiset.

 

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

Kevään mittaan olen hokenut kuinka ihan pian istun alas ja mietin mitä elämälläni haluan tehdä. Ihan pian - ehkä jo huomenna -  jaksan, ehdin ja pystyn katsomaan kuukautta kauemmas.

Tuli flunssa ja viikko sängynpohjalla. Sen mukana hitaampi kävelytahti (hen-gäs-tyt-tää) ja pohdintapaussit päiväunien väleissä. Ja lopulta rauha. Sellainen kaukaisesti tuttu luottamus siihen että kaikki on - kliseistä kyllä - mahdollista. Kuin kättelisi lakkiaispäivänä rehtoriaan ja halaisi silkkipaperiseksi muuttuneita isovanhempiaan; Kalevala-korujen, persikkaisten ruusujen ja onnittelusanojen takana kumisi yhdeksän vuotta sitten vahva usko siitä, että kaikki on vielä edessä. Paras on tulemaisillaan. Tuolloin päivät olivat arvoituksellisia ja jokainen kesä käänteentekevä.

Sen saman tunteen olen tavoittanut menneellä viikolla.

 

 

 

Olen tehnyt isoja päätöksiä ja keskikokoisia sellaisia. Mitä haluan tehdä puolen vuoden päästä, mitä vuoden? Kirjoittaa, tietysti, mutta mitä muuta? Muutakin on.

Tarkkarajaiset suunnitelmat eivät ole heiniäni, vaikka joskus toivoisin että ne olisivat. Olen aina ihmetellyt (kunnioituksen ja säälin sekaisin tuntein) ihmisiä, joilla on selkeä päämäärä jota kohti mennä vuodesta toiseen, kuukaudesta seuraavaan. Miten he pystyvät siihen? Näkemään niin pitkälle, merkkaamaan itsensä nuppineulalla sinne jonnekin mitä ei ehkä ole vielä edes olemassa? Itse kuljeskelen omaa horisontaalista siksakkiani, poikkean sisäpihoille ja aika usein jään sinne.

Flunssaviikko kirkasti sen, että ihminen ei voi ajatella jos hänellä ei ole aikaa ajatella. Kun niistää sohvalla hiljaisuudessa kolmatta päivää, huomaa kuinka paljon aivolohkojen välissä pyöriikään kaikenlaista sälää; kesken jääneitä ajatuksia ja suunnitelmia, sellaisia joille on kiireessä huitaissut kättään ja todennut että ei nyt. Ja pian sitä huomaa hokeneensa samaa vuoden verran.

Niinpä tein pienen mielikuvaharjoituksen ja kysyin että miksi ei. Miksi ei sitä, miten niin ei tätä? Ja pian huomasin että jos haluan tunnistaa itseni peilistä vielä vuodenkin päästä, on ein sijaan sanottava tosi monta joota - silläkin uhalla että siinä ei ole mitään järkeä.

 

 

Laura

 

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

No nyt on.

Vietin koko maanantain yksin. Istuskelin kahviloissa, kirjoitin, mallailin sadan euron silkkitoppia ja mietin millaista olisi ostaa se sen enempiä miettimättä. En ostanut - laitoin varaukseen. Äänsin nimeni eleettömän aatelismaisesti kuin kyse olisi vain pohdinnasta eikä rahasta.

Illalla kävelin pienessä tihkusateessa elokuviin siihen elokuvateatteriin, johon aina toivoo kävelevänsä pienessä pariisilaisessa tihkussa mielitiettynsä kanssa. Olin kuitenkin yksin - ja aivan äärimmäisen onnellinen.

Ja se elokuva, se oli Suffragette. Kuin potku mahaan (tai kuvitteellisille kiveksille): tositapahtumiin perustuva tarina siitä, millaisiin tekoihin omien oikeuksien ajaminen vei brittinaiset 1900-luvun alussa. Ei aina kovin kaunista katseltavaa, mutta eihän elämä ole.

Suffragette kertoo naisasialiikkeen väsymättömästä taistelusta, ja niistä menetyksistä joita naiset kokivat puolustaakseen oikeuttaan olla äänessä. Vain osoittaakseen paikkansa niin tasa-arvoisina työntekijöinä kuin päättäjinäkin, vietiin näiltä naisilta yksitellen koti, perhe ja kaikki turva. Jotta vaikenisivat.

Mutta he eivät vaienneet.

 

''What are you gonna do? Lock us all up? We're in every home, we're half the human race, you can't stop us all.''

 

Jossain kohdin elokuvaa huomasin vetäytyneeni kiinni selkänojaan ajatellen että onneksi tämä on vain elokuva. Kunnes muistin että se ei ole sitä. Se on valokuva todella mustavalkoisesta maailmasta sadan vuoden takaa.

En kerro enempää, mutta sanon tämän: menkää, katsokaa.

 

 

Laura

 

 

Share

Pages