Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

 

(Vaahdotan kasvot.)

Pitäs pestä lattialaatat.

(Huuhtelen. Suljen hanan ja lisään shampoota.)

Mikseivät aikuiset syö tikkareita? Mihin se ajan saatossa jää?

Olispa tikkari. Bonbon. Keltainen.

(Vaahdotan hiukset. Avaan hanan ja huuhtelen.)

Onko kukaan oikeastaan ottanut selvää, voiko suihkuvettä juoda yhtä huolettomasti kuin keittiön hanasta tulevaa? Sitähän kaikki aina kyselevät. Kai sitä voi. En kokeile.

Voisin kirjoittaa tekstin paljon toivotusta rakkaudesta. Mutta mitä? Mitäpä minä rakkaudesta tiedän? Ehkä vain luulen tietäväni. Rakkaus saattaa olla suurin olemassaoleva illuusio. Olen joka kerta luullut päässeeni syvemmälle, ja sitten taas tullut sihen tulokseen etten välttämättä tiedä siitä yhtään mitään. Miten sellainen määritellään? Viisi vuotta sitten luulin tietäväni rakkaudesta paljonkin. Sitten rakastuin.

(Suljen hanan. Suihkusaippuan vuoro.)

Miksi antaa nimi sellaiselle lemmikille, joka ei kuitenkaan tottele sitä? Eihän vaikka lemmikkisiili ymmärrä. Tai kilpikonna. Eiväthän ne tajua vaikka niitä kutsuisi keskiviikkoisin Eevaksi ja torstaisin Aatamiksi. Tai leivänpaahtimeksi. Simoksi tai Juhaniksi.

Mutta. Jos minulla olisi siili ja minun olisi nimettävä se, se voisi olla Selleri. Tai Sirpa.

(Huuhtelen.)

(Katsahdan peiliin.)

Mitä helvettiä tälle tukalle pitäis tehdä?

(Käännän kasvot vielä veden alle.)

Kuinka jotkut pystyvätkin kantamaan kaiken lohkaissutta surua niin suorina ja toivoa täynnä? Miten se meneekin niin, että silmistään iloisimmat kantavat usein taakoista painavimpia? Sitten on heitä jotka marinoituvat yhdessä ainoassa vastoinkäymisessä ja rakentavat katkeruudesta kestävät raamit joista roikkua.

(Suljen hanan ja tartun pyyhkeeseen.)

Vessapaperi on loppu.

 

 

Laura

 

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

Yhteistyössä: Näkökenttä

 

Joku saattaa muistaa aikaisemman kipuiluni siitä kuinka en lapsena toiveistani huolimatta saanut silmälaseja. Ei riittänyt pienen tytön pokka näkötarkastuksessa valehteluun, ja niin olen joutunut kateellisena katselemaan silmälasien sovittelijoita optikkoliikkeiden ikkunoissa.

(Tosin teininä kokeilin pleksilaseja. Niitä joita sai ostettua rihkamakaupoista ja torikojuista. Ennen kuin niitä edes sai Suomesta, hain omani Camdenista Lontoosta. Minulla oli mustat ja punaiset kehykset, ja ilmeisesti aika paljon pokkaa. Mutta ei siitä enempää.)

Nykyään suhtaudun aurinkolasiasioihin vähintään yhtä suurella intohimolla. Ehkä se on peruja alitajuntaisesta silmälasikriisistäni, todennäköisemmin kuitenkin ajalta jolloin asuin Kreikassa. Välimeren talven tuuli oli viiltävän kylmä, mutta aurinko viikosta toiseen armottoman kirkas. Se oli tähänastisen elämäni ainut talvi jonka kuljin läpi lasit silmillä. Ja elin fetajuustolla.

 

 

 

Yhteistyömme Näkökentän kanssa sai alkunsa siitä, kun istuin aurinkolasikaupoille tulleen ystäväni seurana Kuninkaankadulla ja seurasin liikkeen menoa. Sisään tuli vanha rouva, jonka silmälasit olivat menneet rikki ja kaipasivat pientä fiksiä. Rouvaa kehotettiin istumaan alas, silmälasit vietiin takahuoneeseen ja tuotiin hetken päästä ehjinä takaisin. Koko homma oli hetkessä ohi, asiakas mielissään ja sivustaseuraaja vaikuttunut. Ei suuria eleitä, vain hyvän päivänjatkon toivotus ja rouva oli tiessään.

Kuninkaankadun ja Hallituskadun kulmassa sijaitseva putiikki on jännä sekoitus vanhaa perinnettä ja raikkaan modernia otetta; asiakkaat otetaan vastaan kuin pienessä kyläkaupassa, vaan seinillä seisova valikoima on kuin suoraan suurkaupungista. (Mikäli olet tamperelainen ja etsit nenällesi esimerkiksi Chanelia, Näkökentästä sitä saa - ainoana koko Pirkanmaalla.)

 

 

 

Vuodesta 1978 toiminutta perheyritystä vetää nykyään perheen tytär Kaari, pajan puolella isänsä Mikko, yrityksen perustaja.

Omalla pajalla lasiovien takana hoidetaan kaikki linssien reunahionnat sekä korjaustyöt, mikä asiakkaan näkökulmasta tarkoittaa jouheita toimitusaikoja. Yksityisen yrityksen hyviä puolia: asiat voidaan hoitaa heti eikä ensi viikolla, päätökset ja hankinnat samoiten. Jos jokin malli todetaan toimimattomaksi, se ei tule toiste, ja jos toivottua mallia ei löydy, se pistetään tilaukseen.

Vain murto-osalla optikkoliikkeistä on näinä päivinä oma paja, mutta pitkään toimineelle perheyritykselle se on kunnia-asia; omasta pajasta on pidetty ja pidetään tiukasti kiinni. Korjaukset hoituvat odotellessa, uudet silmälasit saa päähänsä parhaimmillaan vuorokaudessa päätöksen tekemisestä, mikäli tarvittavaa linssiä löytyy Helsingin varastolta. Linssi pakettiin päivällä, seuraavana aamuna kipaisu postitoimistoon kadun toiselle puolen, kahvi keittymään ja pajalle hiomaan. Lasit ovat parhaimmillaan valmiit jo ennen kuin liike avaa ovensa.

 

 

 

 

 

 

Ketjuliikkeistä poiketen Näkökenttään ei ole palkattu yhtäkään myyjää, ainoastaan optikoita. Jokainen työntekijöistä siis myy, neuvoo, hioo ja hoitaa näöntutkimuksen tilanteen mukaan. Yrittäjä itse ottaa ihailtavalla tahdilla trendeistä koppia ja pitää valikoiman tuoreena vuoden ympäri. Kaarin mukaan se, mikä näkyy nyt Helsingin kaduilla, saapuu Tampereen katukuvaan hieman viiveellä. Miätitään ny ensteks.

Mikäli vielä jonain päivänä toteutan silmälasihaaveeni, tiedän mihin mennä. Nyt ei kuitenkaan ollut sen aika - ehkä vaalin sulattelen vielä hetken teinivuosien muistoa muovisista laseista...

 

 

 

Valitsin yhteistyön merkeissä itselleni aurinkolasit Célineltä; Näkökenttään tilattiin mallisto sovitettavaksi, ja armottoman mallailun jälkeen päädyin Baby Audreyihin. Ovat sopivan särmikkäät, Italiassa Safilon tehtaalla käsintehdyt, ja tuntuvat sulautuvan tämänhetkiseen tyyliin juuri passelisti.

Kaveriksi kauluspaita tai kesämekko, käärityt hihat ja paljaat nilkat. Tai villaponcho, sormikkaat ja toppaliivi - Suomen maanis-depressiivisestä kesästä kun ei koskaan tiedä.

 

 

 

Näkökenttä

Kuninkaankatu 32

33200 Tampere

 

 

 

Laura

 

 

Share

Ladataan...
Missä olet Laura?

 

 

 

 

Ajattelin pitkään, että on olemassa vain yksi suomalainen kokoonpano jonka musiikkia jaksan kuunnella vuodesta toiseen, kesästä seuraavaan. (SMG)

Sitten tutustuin Jukka Ässään.

Kolmesta albumista jokainen soveltuu koko kesän mittaiseksi soundtrackiksi, mutta juuri tänään suosittelen tätä. Video on kaunis, ja kappaleen sanat tavoittavat jotain sellaista, mitä jokainen ultra bra -sukupolven kirjoittaja toivoo teksteillään tavoittavansa. Kaunista melankoliaa, sellaista juhannuspäivään sopivaa alkujen ja loppujen sekoittumista. Ja haukia. Aina pitää olla haukia.

Mikäli et ole jo tutustunut tähän tamperelaistekijään, suosittelen lämpimästi tekemään niin.

Kaunista juhannuksen loppua ystävät.

 

Laura

 

 

Share

Pages