Ladataan...
Mis(s)Fit

Lähdetään siitä, että olen aina, siis ihan siitä saakka kun Anneli (huomaa tosiaan, että alan pehmentyä kun kutsun Aueria hänen etunimellään) pidätettiin miehensä Jukka S. Lahden murhasta, ollut sataprosenttisen varma, että jes, nyt se tapahtui, murhaaja on vihdoin saatu kiikkiin. Vangitsemisen ja sitä seuranneiden tapahtumien jälkeen seurasin tapauksen uutisointia laiskanlaisesti. Olinhan mielipiteeni, varman sellaisen, jo muodostanut, ja uskoin, että asia on selvä, muija vaan kaltereiden taakse tuomiotaan kärsimään. No, näin kävikin, aluksi. Sitten jo vapautettiin, ja vangittiin uudestaan seksuaalirikosepäilyjen seurauksena. Tässä vaiheessa lopetin seuraamisen lähes kokonaan. Ällötti, enkä halunnut vatvoa asiaa mielessäni satunaisia kahvipöytäkeskusteluja enempää.  Aloin kiinnostua Auer-jutuista oikeastaan vasta lähiaikoina uudestaan. Katsoin Annelin haastatteluja, ja pari päivää sitten aloitin kuuntelemaan Annelin itsensä(!) lukemaa äänikirjaa. En ollut kuunnellut paria tuntia kauempaa kun jo olin alkanut epäillä naisen syyllisyyttä. Sitten halusinkin selvittää asiaa enemmän. Katsoin youtube-klippejä, vuokrasinpa jopa Ulvilan murhamysteeridokkarin. "Tuohan on ihan tavallinen nainen, ei mikään murhaaja", totesi eräs läheiseni, ja yhdyn hänen mielipiteeseensä. Anneli Auer on syytön, ja tutkinnanjohtajan ja muun asiaa tutkineen poliisitiimin painostuksen ja kunnianhimon uhri. 

Auer ei ole ainut asia, jonka suhteen kantani on muuttunut jyrkästi. Olen aina ajatellut, etten ikinä, koskaan, voisi hommata ajokorttia. En ole autokouluun astelemassa vieläkään, mutta ajatuksen tasolla asia ei tunnu lähellekään niin mahdottomalta kuin ennen. Ajokortti helpottaisi elämääni huomattavasti. Ennen ajattelin myös, etten voisi elää ilman voimassaolevaa sali/liikuntakeskuskorttia. No, tällä hetkellä en tajua, miksi haaskasin elämästäni lähes 18 vuotta eri salien jäsenenä. Homma tuntuu tällä hetkellä pintapuoliselta ja hyvinkin omaan elämääni sopimattomalta. Tällä en tarkoita, että salilla käyminen olisi jotenkin pinnallista tai tarpeetonta, tarkoitan, että itse tulen nykyään hyvin toimeen ilmankin. Onhan minulla muita liikuntajuttuja, joita harrastan erittäin mielelläni. 

Olen myös aina tuominnut jyrkästi kauneusleikkaukset. Miten turhaa ja tarpeetonta, jollei siis kyseessä ole terveydellisistä syistä suoritettu toimenpide. En ole vieläkään menossa mihinkään suurennus- tai imuoperaatioon, mutta iän tuomat muutokset mietityttävät, enkä enää täysin sulje pois esimerkiksi silmäluomileikkausta. Olen myös kääntänyt takkini useista muista asioista, jotka tuntuvat melko vähäpätöisiltä lueteltaviksi, mutta mainittakoon, että käsitykseni monesta ihmisestä on muuttunut paljon ensivaikutelmasta, yleensä onneksi positiiviseen suuntaan. Olen myös voinut antaa anteeksi ihmiselle, jolle en ikinäkoskaan voinut kuvitella anteeksiantavani. Näen nyt myös hänen kantansa, jota en ikinäkoskaan voinut kuvitella näkeväni. Olen aika anteeksiantavainen ihminen näin sivuhuomautuksena. Minun on hyvin vaikea vihata ketään. Vie liikaa voimavaroja. 

On kuitenkin ainakin kaksi asiaa, joissa en ikinäkoskaan tulee muuttamaan mieltäni. En ole koskaan halunnut lapsia, en siis koskaan. Enkä tule ikinä kyllästymään sokeriin. Lopetan syömisen vain, jos vaihtoehtona on kuolema. Piste. 

 

Vakituista lenkkireittiä en ole kolmeen vuoteen vaihtanut, ja tuskin vaihdankaan. Se on paras. 

 

Share

Ladataan...
Mis(s)Fit

Meikattuna vai saunapuhtaana? Keskustelu aiheesta käy kuumana ainakin Lilyssä tällä hetkellä. Taisin kirjoittaa aiheesta ensimmäisten joukossa, jolloin kerroin, että en uskalla enää käyttää muunlaista silmämeikkiä kuin kevyttä, vedellä poispestävää kulmaväriä. Uhosin myös testaavani aiemmin käyttämääni (Cliniquen Double Wear) ripsaria parina aamuna. Jep, testasin, ja ohraisesti kävi. En uskonut tyhmänä vielä ensimmäisenä iltana, että yläluomeni olivat hienoisesti turvonneet. Toisena iltana oli jo pakko uskoa, ja lopettaa kokeilu lyhyeen. Yläluomet turposivat ilmeisesti allergisen reaktion vuoksi. Tämä varmistuikin viimeistään, kun joitain päiviä turvotusta katseltuani päätin kokeilla setiritsiinipitoista allergialääkettä, ja tilanne normalisoitui, turvotus laski.

Lopputulos on siis se, että en yksinkertaisesti uskalla enää käyttää minkäännäköistä silmämeikkiä (sitä kulmapuuteria lukuunottamatta). Mielelläni laittaisin aamuisin hieman ripsiväriä, ehkä peitevoidetta silmänalusille. Mutta kun en voi, tai toki voin, mutta mieluummin näytän valjulta ja väsyneeltä kuin pallokalalta. Elämän helpoimpia päätöksiä toki, muttei se silti poista ärsytystä siitä, että olen tuomittu näyttämään mitäänsanomattomalta harmaavarpuselta lopun ikääni. Anteeksi, mutta en voi enää olla hymähtelemättä kirjoituksille, jotka julistavat meikittömyyden helppoutta, tai sitä, miten jokaisella muka on mahdollisuus valita, millaisella naamalla aamulla ovesta ulos lähtee. Kaikki eivät voi valita.

Olen aina meikannut hillitysti, ja meikkiarsenaalini on rajoittunut tasan ripsiväriin ja satunaiseen kulma- ja peitevärin käyttämiseen. Senkin vähän menettäminen ärsyttää. On ilmeisesti satsattava huulimeikkiin, jota en muuten ole koskaan jaksanut käyttää, ja hankkia parit uudet pokat nenälle killumaan. Värikkäät silmälasinkehykset saavat ainakin väriä ja ilmettä kasvoille.

Jos nyt joku muu kamppailee saman elämää suuremman ongelman kanssa, tai on jopa löytänyt siihen ratkaisun, saa antaa vinkkejä tämän valjunaaman suuntaan!

 

Ainoat tuotteet, joita uskallan kasvoilleni tällä hetkellä laittaa

 

Share

Ladataan...
Mis(s)Fit

Olen lukenut blogeja noin kahdeksan vuotta, eli siis aikalailla siitä saakka kun niitä suomalaisten kirjoittajien tuottamina on voinut lukea. Ennen (vanhaan hyvään aikaan jaadijaadijaa) blogikirjoituksiin liitettyjä kuvia ei juurikaan photoshopattu. Ne ladattiin suoraan digikameroiden muistikorteilta monesti jo niiden ottamispäivän aikana. Kuvien laatu oli toki surkea, mutta ne olivat aitoja. Aitoja, käsittelemättömiä kuvia bloggareista ja heitä kiinnostavista asioista. Asiat ovat noista ajoista radikaalisti muuttuneet.

Luen, tai ainakin silmäilen, todella montaa blogia päivittäin. Ne ovat täysin korvanneet itselleni ns. naistenlehdet ja muutkin paperiset julkaisut. Viihdytän siis itseäni lukemalla blogeja. Voisin jopa kutsua itseäni blogiexpertiksi, tai pikemminkin blogilukijaexpertiksi. Pidän kauniista kuvista ja pidän kauniiden ihmisten, miesten ja naisten, katselusta. Olen kiinnittänyt jo muutamien vuosien ajan huomiotani siihen, kuinka blogien aiemmin niin rakeiset kuvat ovat muuttuneet taidolla stilisoiduiksi kuva-asetelmiksi, joita on filtteroitu ja käsitelty. En näe siinä mitään pahaa. Käytän itsekin instagram-kuvissani toisinaan clarendon- ja lark-filttereitä. Photoshop-työkaluja en ole ladannut, enkä niitä osaisi edes käyttää.

Olen kahdeksan vuoden aikana tavannut ja/tai nähnyt lähes jokaisen lukemani blogin kirjoittajan. Mitä lähemmäs nykyhetkeä on tultu, sitä enemmän olen yllättynyt. Blogin kirjoittaja kun ei ole näyttänyt ollenkaan siltä, millaiseksi on itsensä somessa ja blogissaan tehnyt tutuksi. Naamaa ja vartaloa on "kaunistettu" isolla siveltimellä. Mitään pahaahan siinä ei ole, mutta kyllä se ihmetyttää.

Henkilökohtaisista syistä olen joutunut luopumaan meikkaamisesta määrittelemättömäksi ajaksi. Tämä kirpaisee kyllä hieman. Näin vanhasta naamasta on vaikea taikoa siedettävää edes meikillä. Nyt joudun menemään eteenpäin täysin au naturel ryppyineni ja silmäpusseineni. Mietinkin, pitäisikö tätä jotenkin hävetä. Näköjään alitajuisesti ainakin näin teen, sillä en tavallisesti käytä kaukonäköpuutteeseen tarkoitettuja silmälasejani, mutta nyt nekin ovat eksyneet nenälle useammin. Sangat ovat melko kruusatut, joten ehkäpä vievät huomiota pois valjusta naamataulustani. Valju silmäpussien hallitsema ja ihottuman koristama naamani ei ole esiintynyt pitkään aikaan somekanavillani, ainakaan ilman aurinkolasien muodostamaan suojamuuria. Photoshopista ja filttereistä olen kuitenkin pysynyt loitolla. Itseasiassa niiden käyttäminen hävettäisi vielä enemmän kuin totuuden paljastaminen.  Muutama päivä sitten tajusin kuitenkin, että olen vältellyt jopa ihmisiä, etenkin tuttuja, naamani takia. Silloin myös päätin, että nyt tämä saa loppua, en voi olla kauneusvaatimusten vanki, enkä toivo, että kukaan muukaan, vanha tai nuori, bloggari tai blogiton, sitä olisi. Sinettinä sanoilleni julkaisen oman, käsittelemättömän, meikittömän (olen lisännyt hieman kulmaväriä, joka on näköjään nätisti suttaantunut), lisäkkeettömän (ei ripsi- tai hiuslisäkkeitä) ja rusketusvärittömän naamakuvani kaikkien reposteltavaksi. Jos en näin toimisi, en mielestäni voisi julkaista tämän kirjoituksen alkuosaakaan. Practise what you preach.

 

 

 

Share

Pages