Ladataan...
Miu

Hoih, joskus pitää vain aloittaa alusta.

Olen Tinderissä. Tai no, olen ja olen... Tykkään mukavan näköisistä miehistä ja juttelukin sujuu, kunhan aloituslause ei ole se perinteinen "moro mitäs gimma???". Mutta tapaamaan en suostu. Tai oikeastaan, ei kiinnosta. Liikaa huonoja kokemuksia. 

Ajattelutapani on seuraavanlainen: Tinder -miehissä on a) nopean sekä helpon toosan perässäjuoksijoita b) pakko olla jotakin outoa, koska he ovat Tinderissä. Ja kolmas syy on se, että pelkään etten vastaa todellisuudessa sitä mitä kuvani viestivät, ja että miehet pettyvät kuitenkin minut nähdessään. 

Kohta a: Tinder -maailman kylmä fakta. Sieltä on helppo löytää yhden illan hoitoja, mutta näitä harrastin silloin, kun minusta tuli täysi-ikäinen. Eli melkein vuosikymmen sitten (apua). Kohta b: no, periaatteessahan puhun itseni aivan täysin pussiin tässä, koska väitöksellänihän väitän samalla, että olen itse outo. Ja kolmas kohta: järkeviä ideoita huonon itsetunnon parantamiseen otetaan vastaan!

Täytän tänä vuonna 25 vuotta, eli puolessa välissä viittäkymppiä ollaan! Ihmettelenkin tässä siis miksen jo löydä sisintä Queen B:täni ja ala oikeasti arvostamaan itseäni juuri sellaisena kuin olen? Mikähän siinä on niin vaikeaa?

 

Kyllästyttää jo oma kriittisyys itseäni kohtaan ja oikeastaan suurin toiveeni olisi nähdä itseni nauttivan elämästä murehtimatta sen suurempia. MILLOIN?

Sitten tapasin Herra X:n Tinderin ihmeellisestä maailmasta. Meillä synkkasi heti ja kipinät sinkoilivat, haha! Hänen tapaaminen ei tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä. Tulihan siinä muttia matkaan; hän olikin vähän lyhyempi, paljon ujompi, asui Helsingissä (minä muualla) sekä tilapäisesti vanhemmillaan. Päätin kaikesta huolimatta antaa mahdollisuuden, ja unohtaa kaiken pinnallisen ajattelun, sillä hän vaikutti aidolta sekä vilpittömältä herrasmieheltä. Go with the flow.

"Tapailimme" välimatkasta huolimatta noin kolme viikkoa. Ensitapaamiset olivat kieltämättä vähän outoja, sillä Whatsapppin kautta olimme jo puhuneet about kaikesta, joten nähdessämme mietimme lähinnä mitä emme vielä olleet kysyneet toisiltamme. Jäätävää. Oma ujouteni hävisi ensimmäisen tapaamisen jälkeen, mutta hänen tuntui pysyvän. En ollut missään vaiheessa mitenkään hullun innoissani tyypistä, mutta jostain syystä silti pidin hänestä ja näinollen viestittelykin jatkui. Hän tuntui turvalliselta ja hänelle oli helppo puhua, ihanaa! Sitten tulikin viimeinen tapaamisemme (istuttiin autossa), jossa hän ilmoitti, ettei kykene kaukosuhteeseen. Jaaha.

Kun toinen on niin päättäväinen tietyn asian suhteen, ei siinä paljoa änkytetä vastaan. Kerroin toki mielipiteeni ja sen, ettei me oltu vielä ehditty edes tutustua kunnolla, mutta kun siihen töksäytetään vastauksena kylmä "nimenomaan siksi tämä on oikea hetki päättää kaikki", on omalla kohdalla sanat vähissä. Tilanne autossa oli melko jäätävä, mutta sain silti sanotuksi, että halataan nyt vielä viimeisen kerran, vaikkapa sitten hyvästien merkeiksi. Ja niin me tehtiinkin. En tiedä mitkä fiilikset hänelle jäi, mutta itse toivon, että olisin saanut sanotuksi edes jotain, kuten esimerkiksi "kaikkea hyvää jatkossa" tai muuta vastaavaa. 

Kieltämättä fiilikset ovat olleet hieman sekavat, mutta eniten ihmetyttää se, miksi ihminen haluaa enemmän sellaista mitä ei voi saada? Tunteeni muuttuivat siinä autossa kertaheitolla. Niin no, kai se on lempatuksi tulemisessa myös vääjämätön totuus, että itsetunto laskee pakkasen puolelle, vaikka kuinka koitettaisiin vakuutella ettei "vika ole sinussa, vaan minussa" tai että "olen vaikea ihminen, en oikein tiedä mitä haluan".

Ikäkriisiä kohtaavana mietin väistämättä, että löydänköhän koskaan ketään ja kuinka alas minun tulee laskea kriteerejäni? Mistä tiedän tavoittelenko tähtiä taivaalta, vai onko vika yksinkertaisesti minussa itsessäni tai teoissani? Ymmärrän, että saatan kuulostaa täysipäiväiseltä kusipäältä nyt, mutta koen kuitenkin olevani jollain mittapuulla suhteellisen hyvän näköinen. Ehkä kriteerini ovat sitten liian korkealla ja todellisuudessa hän pettyi, etten ollutkaan sellainen tyttö mitä hän oli kuvista päätellyt. 

No, tätä Tinder -säätöä kesti 3 viikkoa. Nyt olen taas nollapisteessä. Ei huvita palata Tinder -maailmaan, eikä kiinnosta lähteä notkumaan baareihin. Pääsin vihdoin yhden melko vaikean tentinkin läpi, mutten osaa iloita. Käsittämättömän tyhjä tunne, kun ei ole ketään johon ihastua. 

Dear Eki, onko tämä normaalia?

- Miu

  

Share
Ladataan...

Ladataan...
Miu

Haha, viimeksi kun tänne kirjoitin, olin vasta menossa pääsykokeeseen, jota vielä jännitin ihan hulluna. Voi, kunpa olisin tiennyt mitä on tulossa edessäpäin.

Jotenkin sitä kuvittelee, että opiskelijaelämä on yhtä juhlaa eikä ole huolia mailla halmeilla. No kyllä on. Sekä juhlia että huolia. Asun nyt toisella puolella Suomea, enkä viihdy yhtään. Taino, yhtään on ehkä turhan voimakas sana, mutta sanotaan näin, etten ole koskaan ollut niin masentunut, kuin mitä olin tammikuussa. Kirjoitin pitkän sähköpostin vanhemmilleni, ja jotenkin se helpotti. Helpotti saada kuulla, ettei 'menestymisen' paineet ole niin isot kuin mitä olin kuvitellut. 

Kavereita olen saanut, ei riitä edes molemmat kädet laskemaan niitä ihmisiä. Ystäviä taas, ei tarvitse käyttää yhtäkään kättä. Dramaattista ehkä, mutta oikeasti, se on yllättävän perseestä kun ei voi puhua kenellekään. En jaksa taikka halua aina valittaa Helsingin päässä oleville kavereille, ei ne voi kuitenkaan millekään tehdä mitään. Yllättävän moni on tullut moikkaamaan mua tänne, mistä oon todella otettu ja iloinen. 

Koko viime syksyn olin kipeä. Siis jatkuvasti, tautia taudin perään. Aloin jo epäillä itse asuntoa, josko siinä olisi hometta. Erittäin kuiva ilma täällä ainakin on, mutta katsotaan nyt saanko tehdyksi asialle mitään. Ennen joulua sitten sain ihonalaisen tulehduksen käsiini, johon sain tujut antibiootit. Loppui se sairastelu viimein!

Tein ehkä sen virheen, että menin heti töihin. En kokeillut opiskelua opiskeluna, vaan haastoin itseni heti. Tiedän, että olen työnarkomaani ja että olen tarkka tekemisistäni. Mutta kun tähän yhtälöön yhdistetään maailman tylsin sekä yksinkertaisin työ, on aivokuolema taattu. Nyt, 8kk myöhemmin otan opintovapaata (ja palaan kesäksi edelliseen työhöni). Olin jotenkin aina kuvitellut, että vaatteiden parissa työskentely olisi unelmatyötä. Erehdyin pahemman kerran, sillä opiskelijana tulen aina olemaan "ekstraaja", eli työntekijöiden hierarkkiassa se huonoin pelinappula. Olen tottunut saamaan haasteita sekä ylittämään muiden odotukset, positiivisella tavalla. Mutta nyt, työpäivän tärkein homma on saada henkarit 1cm väleihin. KETÄ KIINNOSTAA. 

Toivon, että ymmärrätte, että kirjoitan tätä todella väsyneenä sekä tunteiden vallassa. Tuli fiilis kirjoittaa, joten miksipä ei.

Tulevan vuorokauden aikana tulee tapahtumaan paljon! Kello on siis nyt viisi aamulla. Kahdeksan ja neljän välillä pesukoneeni saapuu, tosin kahdeltatoista lähtee juna Turkuun. Nyt ollaan siis jännän äärellä, ehtiikö pesukonemiehet tuomaan koneen ennen lähtöäni, ja jos ei - kenelle kiikutan avaimet ja kiitän oven avaamisesta? Voisin stressata, mutten jaksa. 

Turussa on turun kauppiksen sitsit, myöskin huomenna. Torstaina on pikkulaskiainen. Mukavat 4600 opiskelijaa siellä niin yhdessä temmeltämässä. Perjantaina on mitä luultavimmin kuolema. Viikonlopuksi en tiedä jäänkö Turkuun vai tulenko takaisin tänne. Vai käynkö Helsingissä, en tiedä. 

Helsingistä puheenollen, sinne pääsen jo heti ystävänpäiväksi. Ja sitä seuraavana viikonloppuna tulen myös käymään, koska Gaselleilla on keikka. Jee! 

Ja Turusta puheenollen. Ajattelin hakea sinne opiskelemaan, mutta toisaalta sitten opinnot taas venyvät, ja olisin vähintään 30-vuotias valmistuessani. Ja minun kanssani voisi aloittaa vuonna -96 syntyneitä lapsia. Olen aina ollut niitä ihmisiä, jotka sanovat iän olevan vain numeroita. No, kyllä se myös vähän korreloi siihen aivojen kypsyyteen. Tällä hetkellä suurin ikäero opiskelukavereihin on viisi vuotta. Välillä on kuullut sellaisia aivopieruja, ettei paraskaan meemi kuvastaisi tarpeeksi hyvin. Oh well.

Huh.

Olipa mukava päivittää tänne näin sekava tilannepäivitys, toivottavasti tekin tykkäsitte. 

Hiiohoi, nyt nukkumaan! 

- Miu

Share
Ladataan...

Ladataan...
Miu

Hoi pitkästä aikaa!

Ugh. Huomenna on pääsykoe. Ajattelin keskiviikkona ehkä lopettaa tän radiohiljaisuuden ja oksentaa tänne parin kuukauden kivoimmat kuvat puhelimesta.

Wow.

Such pressure.

So many happenings. 

 

Noniiin, moikkamoi!

Pitää löytää joku zen-tila, että rauhotun ja voin tulla kokeesta ulos silleen NAILED IT!

Palataan astialle.

- miuz 

Share
Ladataan...

Pages