Ladataan...
Monttu

Matkustaminen on päässä säilöttävien mömmöjen liikuttelua. Se irrottaa omista rutiineista ja puhkaisee kuplan, sylkee kasvoille uusia ilmiöitä, tilanteita ja ihmisiä. Sen myötä joutuu ottamaan etäisyyttä ympyröihin, joissa on syntynyt ja kasvanut ja joita on tottunut tarkastelemaan totuuksina. Yksikin vieras kulttuuri auttaa katsomaan omaa kotia uusin silmin, hyvässä ja pahassa.

 

Ajatus paluusta tuntuu erityisesti pitkillä matkoilla lämpimältä, sillä tuttuja asioita on helppo muistella nostalgian seepiaisissa sävyissä. Kyllä siellä sitten onkin mukavaa asua, kun on niin turvallista, luotettavaa ja vakaata. On neljä vuodenaikaa, puhdasta vettä ja julkiset palvelut. Minuutti tarkoittaa minuuttia, kieli luetaan kuten kirjoitetaan ja ihmisten sanaan voi luottaa. Ilmainen kouluruoka. Päivähoito. Tasa-arvokeskustelu. Sauna.

 

Sisällä läikähtää lämpö vielä renkaiden irtautuessa kiitoradasta. Kotiin, sinne kuulun, järvien ja metsien maahan.

 

Vaan kun istun opiskelijaruokalan nurkkapöydässä ja katson ympärilleni, kurkkuun nousee pala. Miksi nuori nainen sitoo tukkansa tiukalle poninhännälle ja pukeutuu jakkuun? Ketä varten on oltava urheiluhullu? Milloin tehokkuus alettiin mitata tunteina, jotka jaksaa istua tietokoneen ääressä selkä kumarassa? Milloin tehokkuus ylipäätään alkoi korreloida ihmisarvon kanssa? Kenen iloksi perunasta tuli syntiä?

 

Miksi suomalainen kiirehtii ensin opiskelemaan, sitten töihin ja keski-ikäisenä opettelee hidastamaan, kun huomaa hoppuilleensa kohti loppuaan? Miksi lounastunnilla ei saa juoda lasillista viiniä, mutta viikonloppuna monet tarvitsevat pari pulloa? Auttaisiko viinilasillinen työpaikkakiusaamiseen? Miksei työstään voisi ansaita vähän vähemmän, jos pitää siitä?

 

Onko välttämätöntä valita oikea tai vasen? Kenen etu on, että ihmiset saadaan seisomaan eri puolelle viivaa? Voittaako se, joka huutaa kovempaa? Onko tärkeämpää tietää vastaukset vai pysähtyä kysymään? Voiko kysyä vaikka olisikin aavistus vastauksesta, vai onko se tietämättömyyden osoittamista ja halveksittavaa?

 

Peitä, häivytä, kehitä. Sulaudu, sopeudu, solakoidu. Osta.

 

Olenko vain huomannut omat kyvyttömyyteni tähän kaikkeen, ja siksi pääni nyt kapinoi kotiinpaluuta vastaan? Miltä kuulostaisivat sellaiset merkinnät kuin laiska, syrjäytynyt, hylkiö tai yhteiskunnan ulkopuolinen? Turrunko pian ja unohdan, että on muitakin vaihtoehtoja?

 

Ja alan elää odotuksen mukaista elämää.

 

Tuntuu, kuin katselisi lasipallon sisään.

 

Täältä käsin on vaikeaa kokea olevansa osallinen, enkä taas hetkeen tiedä, haluankokaan.

 

Mitä oikein kuvittelen olevinani? 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

”Joskus sunnuntain hauraina hetkinä, ennen näyttöjä, kun katson vapaita ihmisiä terasseilla ja puistoissa, minusta tuntuu, etten saa valita elämässäni yhtään mitään. Että koko markkinatalous on vain peitenimi pakkotyölle ja minut on valettu betoniin keskellä kuumaa pihaa puhumaan, puhumaan ja puhumaan. Niin kauan, että puhe muuttuu rahaksi, toive taseeksi, unelma nimeksi paperiin.” (Kari Hotakainen 2002: Juoksuhaudantie, 290.)

 

Ennen humanistisia opintoja sen oma elämä oli sekaisin, mutta muu elämä hyvin. Se oli kasvanut perheessä, jota joku muu saattoi kutsua rikkaaksi tai kepulaiseksi, eikä se tajunnut yhtään, mistä siinä oikein oli kysymys. Se sai aina kaiken mitä se tarvitsi – ei, halusi – ja sen se osti kyselemättä.

Se ajatteli, että työllä tässä maailmassa hyvä elämä hankitaan, että kestääkseen kyydissä on vain paiskittava hommia. Inhoten se katsoi sillan kupeessa rotkottavia, haisevia pudokkaita ja ajatteli, että joillakin ei vain äly riitä. Sairautta, heikkoutta, evoluution kätten työtä, viikatteen alta selviävät vain valioyksilöt. Iloisena se heilutteli muovista ostoskassiaan ja kotona tuuppasi sen sisällön kaapin perälle, minne kumma kyllä vielä jotain mahtui, eikä ottanut sitä sieltä koskaan ulos.

Sitten kun sen oma elämä viimein alkoi näyttää helpommalta, sen koko identiteetti muuttui. Se tapahtui hiljalleen: se muisti vielä, miten oli ensin loukkaantunut suuresti uusien opiskelukavereiden puheista, jotka syyllistivät koko sen maailmankatsomusta itsekeskeiseksi ja sokeaksi. Se tuhahti, että oli kokenut elämässään jo aivan tarpeeksi kurjuutta, eikä halunnut enää sotkea itseään rahalla – siis sillä, että oli muka syntynyt kultalusikka suussa, eivätkä toiset nähneet koko elämänsä aikana vilaustakaan edes puuronöttösestä.

Vielä se toisti sitä samaa mantraa tarmokkaan työnteon ja saavutusten yhteydestä, mutta jäi salaa miettimään, miksi uusista kavereista niin moni tuntui kallistuvan vasemmalle. Ne kävivät joskus mielenosoituksissa, kirjoittivat lehtiin juttuja ja äänestivät. Miksi yliopistossa oli niin peevelin paljon aggressiivisia hippejä? Mitä ne siellä tekivät, eivätkö ne kuuluneet pientareelle liftaamaan? Se oli joutunut tekemisiin itselleen täysin uuden ihmislajin kanssa, ja tavallaan se oli siitä kiehtovaa.

Opiskeluvuosien yksinäiset hetket tekivät siitä hauraan. Se istui tuntikausia nojatuolissaan ja tuijotti seinää. Ikävöi kotia, jossa kaikki oli selvää ja yksinkertaista. Siellä kukaan ei kysynyt koskaan "miksi?", ei pyytänyt perusteluja tai inttänyt vakuuttavasti vastaan, kun se ilmaisi itseään. Nyt uusi maailma oli ajanut sen omaan asuntoonsa miettimään, kuka se oikein oli. Se halusi ottaa siitä selvää, sillä alkoi näyttää siltä, ettei sen omaksuma malli ollut ainoa vaihtoehto.

Pisimpinä päivinä siitä tuntui, että se tulee hulluksi. Se makasi matolla selällään ja itki, kierähti mahalleen ja kasteli kyynelillä maton. Se juoksi joka päivä tunnin lenkin ja kokeili, auttaisiko syömisen kontrollointi itsensä hallitsemiseen, mutta hoksasi aika nopeasti, että se oli vain arpien ratkontaa leipäveitsellä. Se yritti jalkautua ihmisten ilmoille, mutta huomasi nopeasti vain hortoilevansa kaupasta toiseen ja keräävänsä jokaisesta vähintään yhden muovikassin mukaansa, kaikissa sama sisältö: vähän halpaa kangasta ja paljon sakeaa ilmaa. Kotona se katseli ostoksiaan ja nyyhkytti.

Se päätti lopettaa sellaisten asioiden tekemisen, joista tulee vain paha olla. Oli uskallettava ryhtyä tekemään sitä, mikä tuntuu paremmalta.

Sen lukioaikainen kaveri oli muuttanut samaan kaupunkiin tekemään ei-mitään. Linja oli tyypille tuttu, sillä lukion jälkeen se oli yksinomaan kierrellyt maailmaa, tavannut ihmisiä, käyttänyt aistejaan. Tyypillinen tyhjäntoimittaja, yhteiskunnan riippakivi, olisivat kotona sanoneet. Se tunsi vetoa tuota ihmistä kohtaan, jonka eksyneisyyttä oli aiemmin säälinyt. Se jätti märän maton ja pelkonsa lattialle ja lähti kylään, kun se ihminen pyysi.

Ne joivat litratolkulla teetä sen ihmisen tyhjässä asunnossa ja täyttivät tilan puheella. Se alkoi nähdä asioita uudella tavalla ja oli siitä niin ihmeissään, että meni kotiinsa posket helottaen ja kaukaa tuodun teen lämpö sisuksissa hehkuen.

Ensi kertaa siitä tuntui, että toinen ihminen ymmärsi sen tuskaa. Se jopa antoi sille nimen: avarakatseisuus. Sen ihmisen mielestä sitä ei vaivannut mikään, päinvastoin. Sen mukaan se oli juuri heräämässä todellisuuteen.

Pikkuhiljaa se oivalsi, että kaikki sen ympärillä perustui rahan liikkeisiin. Se sai kuulla ruokaan pumpattavista lisäaineista, riistävistä vaatefirmoista ja aukoista yhteiskunnan tukirakenteissa. Se sai konkreettisia esimerkkejä aiemmin vain teoriassa omaksumistaan mainonnasta, diskursseista ja patriarkaalisuudesta. Se oli pöyristynyt ja innoissaan. Ja nolona.

Siitä tuntui, että se koki jotain, mikä sen olisi pitänyt nähdä jo vuosia sitten. Siitä tuli myöhäisherännäinen kapinallinen. Se oli kuin murrosikäinen aikuisen kehossa. Se ihmetteli, miksi se oli isältä kysynyt kaiken mahdollisen eläinten ja kasvien luonnosta, muttei koskaan ihmisluonnosta.

Sen ajatukset ja puheet muuttuivat. Se alkoi ottaa asioista selvää, nähdä yhteyksiä kaikkialla. Se äänesti, lopetti vaatekaupoissa kiertelyn kokonaan, tutustui taiteeseen ja tajusi sen usein kertovan jostain todellisesta. Se kiinnostui kokemuksista. Se katseli keskustan mainosvaloja, niiden keilassa kulkevaa muovikassikomppaniaa, ja pidätteli oksennusta. Se näki valhetta, petkutusta, kepulikonsteja. Se sanoi kaupassa pitkin hampain hein myyjälle, joka tervehtimällä yritti ostaa sen puolelleen. Se luki viimeisen päälle trenditietoisten nuorten naisten blogeja ja hakkasi päätään näppäimistöön, näytti molempia keskisormiaan tekstin lomassa viliseville urheiluvaatefirmojen logoille.

Mikä pahinta, se jopa näki aiemmin kadehtimansa vanhat ystävät eri silmin: ne eivät olleetkaan sitä parempia vaan sokeita, kyseenalaistamiseen kykenemättömiä. Ne vain toteuttivat juuri sen, mitä yhteiskunta niiltä odotti, ja se teki niistä toisten sokeiden silmissä hyviä. 

Ne tienasivat verorahat tähän surkeaan maahan, jossa ihmiset olivat liian pelokkaita tervehtimään toisiaan kadulla, kieltäytymään kokonaiset vuorokaudet hirttosilmukkaansa kiertävistä työpäivistä ja kysymään itseltään, millaista elämää haluaisivat elää. Ne täyttivät muovikassinsa ilmalla, jota kutsuivat onneksi tai arvokkuudeksi, ja antoivat siitä vastineeksi rahaa, joka kulkeutui satojen portaiden kautta jonnekin, missä määrättiin maailman lait. Ne katsoivat sillan kupeessa makaavaa ihmistä ja miettivät, että onneksi en ole tuossa jamassa, ja ostivat itselleen hyvän ihmisyyden.

Sama koski sen omaa perhettä. Se häpesi omaa taustaansa ja itseään.

Se ei enää osannut puhua niiden kanssa, koska ne puhuivat eri kieltä. Se tiesi, mistä niiden kanssa tulisi keskustella, ja ohjaili itseään niiden seurassa. 

Se oli löytänyt kapitalismin kirot.

Se ei halunnut olla osa sellaista kokonaisuutta.

Se halusi pois.

Sen muu elämä oli mennyt sekaisin.

Siitä tuntui, ettei se pystyisi elämään omaa elämäänsä lainkaan niin sairaassa arvomaailmassa, ja samalla se tiesi, että sen olisi aivan pakko, jos se sinne jäisi. Senkin oli elettävä, senkin oli tehtävä töitä. Se halusikin, mutta ei mitään sellaista, joka jollain lailla, jotain kautta osallistuisi siihen sokeuteen, mutta se löysi vain sellaisia työpaikkoja. Se epäili, voisiko se edes opettamalla pyrkiä toiseen suuntaan. Ei se voinut julistaa lapsille, että tavoittelemanne todellisuus perustuu valheeseen, ja se ajatteli, että ne olivat liian hauraita ymmärtääkseen sitä itse.

Ei sillä ollut tarjota parempaakaan vaihtoehtoa niille ihmisille, jotka niin vahvan näköisinä kuljettivat omakotitaloihinsa tavaroita, joita jakoivat töiden jälkeen myös lapsilleen, jotka nekin olivat oletusarvo.

Ajatteleminen sai aikaan sen, ettei se pystynyt tekemään paljon mitään. 

Se oli lohduton.

Sitten se ajatteli, että ehkä kirjoittaminen helpottaisi oloa. Se pelkäsi, lähes tiesi, että juuri ne ihmiset eivät kuitenkaan lukisi, ja vaikka lukisivat, eivät haluaisi ajatella. Se yritti silti.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Millaista elämää saa 7000 eurolla?

 

Jokaisen ihmisen oma, ainoa, kallisarvoinen elämä on sikäli harhaa, että sen voi pyyhkäistä käsistä hetkessä. Kaikki se, mistä yksi pitelee tiukasti kiinni ja laittaa kaiken muun edelle, on toiselle roskaa, este omalla ajoväylällä tai ostettavissa korttia viilaamalla.

 

Tai ei kerrassaan mitään.

 

Aisteiltaan vajavainen ei näe kaikkea. Kaikki kiertyy yhteen sellaisella voimalla, ettei luomakunnan korkeimpana itseään pitävä olio voi sitä käsittää. Kutsumme karmaksi itämaan viisautta, jonka mukaan antaja saa ja ottaja pääsee eroon omastaankin. Ei se ole mikään kansien salassa myhäilevä, harvoille avautuva satu — se on totuus. Jotkut vain oivaltavat sen eläessään, toiset vasta kuolemansa hetkellä.

 

Tai ei ole pakko kuolla siten, kuin sen arkisesti ymmärrämme. On koettava kuolema. On käytävä tilassa, jossa kaikki menettää maallisen arvonsa. Kun oma terveys, läheinen ihminen, sen läheisen ihmisen hyvinvointi, kaikki ympärille vaivalla rakennettu yhtäkkiä tai hiljalleen murennuttuaan horjahtaa nurin, ei ihminen enää kysele bonusasiakkuutensa perään. Selviää, että luukulla jokainen maksaa lopulta saman hinnan. Alennusoikeutta ei ole.

 

Lienee selvää, että kukaan ei voi paeta sitä, minkä ihminen kuitenkin tietää vääjäämättömäksi, jos hetkeksikään pysähtyy. Ajatus saavuttaa mielen turhan harvoin: sinä hetkenä, kun hätkähtää  aamuyöllä hereille yksin sängyssään ja yrittää saada uudelleen unta, koska ei halua heittää hukkaan tulevaa, toimeliasta päivää olemalla väsynyt.

 

Kuin koko tilanne olisi valmisteltu sitä varten, että edes hetken tiedostaisi, kuinka hiljaista kaikki voikaan olla. Yksin, hiljaista. Kuin kaikki olisi mennyt.

Siinä hän haurastuneena hokee itselleen, että älä päästä sitä porautumaan mieleesi, sitä mustaa josta et voi ottaa selkoa ennen kuin se tulee. Ja silloin se on jo siinä: sinä kuolet. Tästä sinä et selviä. Tämä on elämä ja kerran tämä päättyy, ja sitten se korvienväli, jolla tätä nyt ajattelet, ei merkitse enää mitään — se katoaa. Kaikki huolella korvamerkitsemäsi on tipotiessään.

 

Huohottaen ihminen nousee istumaan, puistelee hetken päätään kuin se olisi joutunut äkillisen mielenvikaisuuskohtauksen armoille. Siten kohtelemme hulluudeksi kutsumiamme ilmiöitä: työnnämme ne pois, katkaisemme kielen juuri sillä hetkellä, kun toinen on lausumassa julki viisauksia, joihin emme itse pysty. Sitten uni tulee uudelleen, ja aamuun mennessä kaikki on ennallaan. Ihminen jatkaa untaan, vaikka luulee olevansa hereillä.

 

On löydettävä jotain, mikä ei olisi niin haurasta kuin ruumis. Tai keho, joka on sanana paljon tuota äskeistä, raamatullista trendikkäämpi. Vaikka puhumme siitä jatkuvasti, emme silti ymmärrä.

 

Nykyinen maailma, joka kehoa palvelee, perustuu nautinnolle. Sitä vastaan on ostettava lippu. Siihen maailmaan kaikki eivät syystä tai toisesta osallistu. Joskus se on valinta, useimmiten sattumien summa. Heitä katsomme kieroon, aivan kuten niitä hulluja. Vajaat, köyhät, hipit. Veronkiertäjät. Pummit. Yhtä kaikki, he eivät osallistu johonkin sellaiseen, jota useimmat pitävät ensisijaisena. 

 

Oletko kuullut vertauksen lantakasan ympärillä nälkäisinä pörräävistä kärpäsistä, joista jokainen vain katsoi mallia toisesta? Jos siinä vertauksessa ei vielä ollut kultaisena kimmeltävällä hunajakennollaan häärivää kimalaista, jota sontaan sotkeutuneet kärpäset katsoivat oudoksuen, niin nyt on. Miten kärpänen voisi tietää mitään kimalaisen tahmaisista siivistä? 

 

Millaista elämää 7000 eurolla saa, jos ei kehonsa nautintoa? Useimmat asiat kuitenkin perustuvat rahaan, kautta tai toista. 

 

Kirjailija voi ostaa vanhalta naiselta sillä summalla tämän elämän. Jos sitä hieman muokkaa, saa siitä kelpo tarinan, joka on huomattavasti alkuperäistä elämää kiinnostavampi, koska siinä on useita näkökulmia. Ihminenhän on aistivammainen, eikä itse kykene tekemään elämästään kuin yhdenlaisen jatkumon. Saadessaan tuon ihmisen ainutlaatuisen elämän käsiinsä kirjailija siis luopuu rahasta — vanha nainen myy itsensä.

 

Jokainen äiti kai ainakin yrittää tehdä niin. Kai heidän kuuluu. Voin sanoa rehellisesti, etten itse pystyisi siihen. Tai ehkä en vain vielä tiedä.

 

Toisen äidin elämä pysähtyy siihen, kun hänen ainoa tyttärensä riistetään häneltä pois. Tämän äidin elämästä tulee arvoton. Hän haluaa luopua siitä, mutta ei ehdi, sillä se karmaksi kutsuttu saavuttaa hänet.

 

Antaessaan saa. Anna elämää toiselle, saat toista tilalle. Vanha nainen luovuttaa lapsensa menettäneelle tyttärelleen uuden mahdollisuuden, jonka sai luopumalla omasta elämästään.

 

7000 eurolla saa itselleen paljon mukavia asioita. Sillä voi ostaa jäsenyyksiä useisiin nautintoihin, valkoisia sohvia, pientä ja kevyttä tietotekniikkaa, drinkkejä tuntemattomiksi jääville naisille, jotka ovat menneet kultakellojen ja nopeiden autojen virittämään lankaan. Tai sillä voi ostaa läheiselleen terapian, jolla hän voi lunastaa takaisin elämänsä arvon.

 

Hyvä kiertää aina, ja osallisuus tuosta kierrosta on ainoa, mistä ihminen voi yöllisen havahtumisensa ja sen taustalla olevan tapahtuman hetkellä pitää kiinni.

 

Ihminen katoaa, mutta hänen tekonsa pysyvät. Teoista syntyy ihmisen osa — ne kaikki, mitä hän voi ikinä olla. Jos katsoo päivittäin silmiin yhtä ihmistä ja kuulee häntä, hänen osiaan, tulee käyttäneeksi aistejaan siten, ettei pää lopussa kumahtele tyhjyyttään. Se on täyttynyt elämästä, joka jatkuu sen jälkeenkin.

 

~~~

 

Heräsin kuolemanpelkoon puoli viideltä aamuyöllä ja luin loppuun Kari Hotakaisen Ihmisen osan (2009), nopeimman kirjani koskaan. Sitten kävelin hetken aamukasteisessa metsässä, joka kasteli minut, ja palasin kirjoittamaan tämän. En nostanut sormia näppäimistöltä. Pahinta on aavistaa, että huomenna mitä todennäköisimmin nukun taas. Tai ehkä jo seuraavan valinnanpaikan tullen.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Lihava mies istuu bussissa ikkunapaikalla. Sillä on liian valkoiset, isot lenkkarit, jotka olivat muotia 90-luvulla ja nyt taas, vaikka jälkimmäistä se ei tiedä. Epäilyttävintä ovat tyyliin yhdistetyt suorat housut ja aavistuksen liian pitkän tukan keskellä ammottava kalju. Se juo muka katseilta salassa sokeritonta, hailakan pinkkiä metsämarjasiideriä ja hipelöi kiinteäksi putkeksi rullautunutta ikkunaverhoa paksuilla sormillaan. Miksi se sulkee sen isoon nyrkkiinsä ja vetelee sitä sen läpi? Kun nousen vessaan, suomalaisen älypuhelimen kamera räpsyy äänekkäästi. Kun palaan, se zoomaa niillä paksuilla sormillaan — kuvia. Niin käy kolme kertaa: ensin käyn vaihtamassa liian kuumat vaatteet kevyempiin ja sitten menen oikeasti pissalle, kunnes päätän pidätellä loppumatkan.  Minua pelottaa, että se ottaa kuvia perseestäni, koska minulla on jumppatrikoot jalassa. Se on oksettava, iljettävä, likainen. Otsaani kurtistuu vakava uurre. Tajuan sen syvenevän entisestään, ja että alunperinkin kaiversin sen suojellakseni itseäni sediltä.  Vakavaa on vaikeampi lähestyä kuin iloista, sillä vakava voi olla älykäs ja haastava — iloinen höpsö ja helppo.

Share
Ladataan...

Pages