Ladataan...
Monttu

Kaupungilla ihmiset nauttivat lämpimästä kevätpäivästä. Joku istuu puistossa dokailemassa taskulämmintä kaljaa, jonka on pöllinyt vastapäätä istuvan nuhjuisesta kangaskassista. Toinen nuolee erään sormia, joita pitkin sula jäätelö valuu lähes valtoimenaan - niin vaarattomasti, että ele on väistämättä pornografinen. Tai tuskin olisi, jos toinen ei katsoisi erästä suoraan silmiin.

Joukko teinejä ottaa elämänkeväänsä vastaan syljeskellen sen päälle. Tyttöjen kiljahdukset sopivat täydellisesti tupakan ja imelän hajuveden katkuun, eivätkä testosteronit jää jälkeen: joku on lähtenyt liikkeelle kylvettyään miesten deodorantissa ja säestää kokonaisvaikutelmaa tehostamalla joka neljättä sanaa v-alkuisella. Vanha mies ja vanha nainen seisovat liikennevaloissa - kahden puolen polkupyörää. Molemmat pitävät ohjaustangosta kiinni, kumpikin omalta puoleltaan. Jotakin tärkeää heillä on meneillään.

Kaikki nauttivat. Kaikki kuuluu asiaan. Kaikilla on pitkän talven jälkeen syytä hymyyn.

Minä kuljen sen kaiken läpi ja mietin, kenen juomasta ottaisin osuuteni, kuka edes huomauttaisi jäätelöni sulamisesta, ketä varten suihkauttaisin hajuvettä tai kuka pysähtyisi kanssani liikennevaloihin väittelemään päivän maitopurkin väristä.

Sitten tulen kotiin, piiloudun auringolta ja sen vaikutuksilta. Niitä on kuitenkin jo ehtinyt tulla. 

Totean, että tunnen itseni äärimmäisen irtonaiseksi. 

Sitten kysyn, mitä se haittaa.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Näen väistämättömän hänen silmistään, kun käännyn katsomaan niihin: oven alta lirisee huoneeseen kirkas puro. Näkymä on kuin suoraan kauhuelokuvasta. Omakotitaloissa tulva merkitsee aina yhtä asiaa.

Kompuroimme kylpyhuoneen ovelle. Vedentulo lisääntyy. Oven halkeamasta onnistun näkemään vilauksen wc-istuimen yläpuolella leijuvasta kenkäparista. 

Jos aion edes yrittää, on toimittava nopeasti. Paiskaudun täydellä voimallani päin ovea, ja se avautuu millin verran. Uudestaan, uudestaan. Korvissani soi vieläkin se, minkä olen hetki sitten huutanut ääneen: Vittu se on tappanu ittensä. 

Ryskytän kosteusvaurioista kärsinyttä lahoa vanerilevyä, kunnes ovi lennähtää auki. 

Hämmennykseni sinkoaa kaakeloiduille seinille, kun löydän sen minkä löydän: sinut, seisomassa vessanpytyn kannella, vailla pintapuolistakaan nirhamaa. 

Syöksyn sulkemaan sinut rintaani vasten. Suollan hiuksiisi kaiken sen hädän, jota sait minut tuntemaan. Älä enää koskaan tee noin, luulin että kuolit. Kirosanojen määrä ei sovi tilanteeseen lainkaan. 

Sinä olet pellavapäinen, pieni ja hiljainen, pikkusisko. En ole aivan varma, naurattaako sinua, vai kuvittelenko vain.

Kun herään omassa sängyssäni, satojen kilometrien päässä sinusta, sydämeni hakkaa niin, että koko huone huojahtelee.

Lakkaan kyseenalaistamasta, välitänkö sinusta aidosti. Lakkaan anomasta sinua ymmärtämään sen. Olet itse ainoa, joka voi laskeutua alas köyden varasta.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Älkää nyt kauheasti mainostako tätä, mutta...

On sellainen vakaa aavistus, että moni salaisuus on vielä ratkaisematta.

Eikä niillä mysteereillä ole mitään tekemistä finanssikriisien kanssa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Sain eräältä tuoreelta, yllättävän rakkaaksi käyneeltä tuttavuudelta lahjan. (Sellainen lahjan tarkoitus on, hän sanoi, kun protestoin, ettei minulla ole syntymäpäivä, enkä ole tehnyt mitään hienoa.) Pussukkaan kiinnitetyssä pikku kortissa lukee "Turvallista matkaa!" 

Useimmat esittävät järjestelmällisen kysymyspatteriston. Aivan kuin se olisi ohjelmoitu johonkin jo sillä hetkellä kun jossain taivaassa päätettiin, että tämä sielu tässä – tästä tehdään ihminen. 

Osaan vastata kysymyksistä vain yhteen: milloin? ja siihenkin vain epämääräisesti. Muihin kysymyksiin en vastaa mitään. Jos sanon sentään "en tiedä", olen siitäkin pudottanut pois sen merkitsevän äänenpainon, jonka tarkoitus oli kertoa, että älä kysele joutavia. Katson vain hellästi: sinä ihminen, totta kai sinä kyselet järkeviäsi. Koko patteriston.

Enkä hellästi vähiten siksi, että näen jokaisessa pöyristyneessä ilmeessä itseni.

Sillä muutamat ovat ihmetelleet. Miten saatat tehdä sellaista? Miettisit nyt järkevästi. Täytyyhän sinulla joku suunnitelma olla, eihän tuosta mitään tule tuolla tavalla.

Silloin kohautan olkiani ja nauran. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni lasken irti ja uskon, että tällä on tarkoituksensa. Että olisi aivan liian suunnitelmallista yrittää ohjata jotain sellaista, joka on syntynyt muotoutuakseen omanlaisekseen.

Ei niitä tehdä, Huolimattomia unelmia. Ne tulevat sellaisenaan.

Sama nimi on äänikirjalla, jonka löysin siitä kiiltävästä lahjapussista.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

On aamuja, joina voileipä jää pyörimään kurkkuun. Kaakao maistuu niin imelältä, että yököttää. Harvoin käy niin, ettei ruoka mene alas, mutta tänä aamuna olen niin jännittynyt, että menen poikkeustilaan.

Uudet lenkkarit kastuvat aamuisessa ruohikossa. Epämiellyttävyyden tunnetta se ei juuri lisää, sillä kengät puristavat muutenkin. Isä on neuvonut sitomaan nauhat napakalle rusetille, jossa on tuplavarmistus. Hyökkäyspäädyssä aukeavilla kengännauhoilla ei tee paljon mitään.

Isä kävelee edellä. Kun hän keskittyy luennoimaan tienvieruksilla rehottavan lepikon sitkeydestä, minä kurotan käteni hipomaan jokaista lehteä, jonka sormeni tavoittavat. Leppää on paljon ja isä aikoo kaataa ne kaikki, sillä ne ovat vain tiellä. Syöpäläiset, perkeleet.

- Mikä? hän kysyy etusormi ojossa, kääntämättä katsettaan minuun.

- Tervaleppä, vastaan, ennen kuin olen ehtinyt edes varmistaa, että terälehden kärjessä todella on pieni lovi, joka saa koko lehden näyttämään vähän sydämeltä. Olen täysin selvillä elinympäristöni florasta ja faunasta, sillä siihen minut on koulutettu.

Mutta maailma – siitä en tietäisi vielä vuosiin mitään. Nyt kuitenkin osoitan tunnistavani kotitien lepikon jokaisen risun, ja se tekee minusta helvetin pätevän lapsen.

- Nehän on vähän niin kuin voikukat, kun nekin valtaa alaa niin herkästi, niinhän?

Kerään lisäpisteitä jatkamalla keskustelua, josta tiedän isän olevan suunnattoman innoissaan. Mistä Avarasta luonnosta oikein olin senkin pikkuvanhuuden kopioinut – valtaa alaa? Oikein kiemurtelen mielihyvästä, kun hän jälleen nostaa sormensa pystyyn:

- Kyllä. Ja sen takia ne pitää raivata kaikki, joka ikinen –  muuten ne ei lähde mihinkään. Perkeleet.

Kaksi joutsenta ruokailee mökkisalmen matalikossa. Minä kerron isälle, että laulujoutsen on puolisukeltaja, minkä voimme havaita siitä, että se yltää nokallaan tempomaan kasvinosia suuhunsa jopa metrin syvyydestä ja silti sen perä kelluu pinnalla kuin valtava, valkoinen korkki. Jossa on päässä pyrstön muotoinen tuippu. Keväällä mainitsen vielä, kuinka lojaalisti urosjoutsen ehkä juuri parhaillaan lipuu vartiossa lähellä pesää, jossa naaras hautoo niiden tulevaa jälkikasvua.

Neljästä seitsemään kermanvalkeaa munaa.

Yhdeksästä kolmeen oppitunteja toisensa perään. Pian sen jälkeen saisin tietää.

Niiskaisen valuvaa nenääni ja katson isää, jonka takaa syysaamun aurinko nousee apaattisena, talvelle luovuttaneena. Maastokuviot supisevat hiljaa isän selässä, kun hän katsoo järvelle.

- Polttopuita palaa paljon yhdessä talvessa, kun lämmitätte saunaa ja takkaa ja vittumitälie. Jonkun ne on tehtävä, ja ne tehdään tänään.

Se tekee kaiken harvinaisen selväksi. Lapsikin tajuaa, että mitään odotettavaa ei enää ole.

Jännitys muuttuu: se kiertyy tiukaksi kimpuksi, nousee alavatsasta rimpuilemaan nieluun ja jää sinne. Myöhemmin uskallan sanoa sitä peloksi.

Taksi kaartaa pienen lenkin ja pysähtyy niin lähelle, että saan oven auki jalkaani hievauttamatta. Autossa haisee vanhalle miehelle ja tupakalle ja joku nainen laulaa radiossa Andrésta, auringosta ja suudelmista.

Kun lähdemme kulkemaan hiekkateitä, katson isän perään. Ikkuna huurustuu, kun painan nenäni aivan kiinni siihen; nojaan otsani viileään lasiin. Kyllä vain, miksi edes mietin vaihtoehtoa.

Hän kaivaa maastokuvioisesta taskustaan jotain, joka välkähtää ruskeana, kivuliaana salamana auringossa, kun hän kallistaa sen huulilleen. Polttopuupäivä.

Ettäkö voisin tulla kotiin vailla huolta? Sen pyyhki tuulet.

Iltapäivällä piirrän valmiiksi joutsenen, jonka ääriviivat olen hahmotellut tukkimiehen liidulla isän antamalle vanerilevylle. Siitä saan aikaiseksi keskustelun, jonka pitäisi kantaa meitä siihen asti, että äiti tulee kotiin.

Vasta paljon myöhemmin ymmärrän, miksi luonto tuntuu minusta niin tutulta ja niin turvattomalta.

 

Share
Ladataan...

Pages