Ladataan...
Monttu

Muistan miettineeni tätä asiaa teksteissäni jo noin viisi vuotta sitten, blogin ulkopuolella varmasti aikaisemminkin. 

On häkellyttävää, kuinka yksioikoisesti itse kunkin suhde omiin vanhempiin näyttää toistuvan parisuhteissa. 

Se jännitys tai suorananinen pelko, saako toiselta hyväksyntää juuri tänään, juuri seuraavalla sivulla, vai ei.

Perhoset siitä, kun maistelee suussaan oikeita sanoja ja arvailee, mitä niistä seuraa.

Kiintyminen nurinkurisesti, itselle haitallisten kiemuroiden kautta. 

Vinoilu, naljailu, kosto, ilkeily. Piikittely, aggressiivisuus, syyttely.

Lapsuudessaan sitä ei voinut välttää: ei kukaan valitse vanhempiaan. Aikuisuudessa siihen jää koukkuun, vaikka ja koska kaikki on vapaaehtoista.

Onneksi kotini vastapäätä on kuppila, jossa istuvat muut. Voin mennä sinne sunnuntai-iltana, viimeiseksi tunniksi ennen nukahtamista ja sanoa ääneen sen tärkeän asian, jonka toinen peilaa takaisin, ja tiedän sen olevan totta:

"Minä en osaa rakastua ystävälliseen, lämpimään mieheen."

En, jos hän on niin lähellä, etten erota ihastumista pelosta. Eikä rakkaus koskaan käytä voimanaan pelkoa. 

Pelon juuri on kuitenkin hänessä, ei minussa. Hän pelkää itseään. Minä haluan tuntea sen. En ota itseeni hänen pelkoaan.

Siksi en tahdo olla tässä suhteessa.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Löysin vahvuuteni yllättävästä paikasta:

Sieltä, missä ihmisvilinä tuntuu huimauksena,

kovat äänet ja

jännitys vatsanpohjassa.

Liian monta vuorovaikutuksen ilmiötä,

värikkäät vilkkuvat valot,

 ja kylmä,

kuuma,

nälkä,

tai unenpuute,

Viha josta ei puhuta,

suru jota ei jaeta,

se, kun toinen tarvitsee jotain,

ja minä tunnen sen ihon alla.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

 

Sovitin oveeni epähuomiossa avainta, jolla pääsee Hänen kotiinsa. Vahinkoni symbolinen ironia sai mielen kipunoimaan.

 

En minä voi päästä kotiin näin, toisen ihmisen kautta. Miksi yhä väännän kahvaa?

 

Eroni ei onnistunut.

 

Teen sitä yhä, ja samalla en. Olen eksynyt.

 

En voi hyvin Hänen kanssaan, ja silti uskottelen itselleni, että vain Hän on minulle oikein. Ehkä hukassa olemisen tunteeni on kuitenkin todellisuudessa jotain aivan muuta:

 

Mitä jos se, joka tuntuu eksymiseltä, onkin vapaus?

 

Eikö se ole miltei itsestään selvää, jos on tottunut olemaan toisen tahdon alla. Ettäkö minä päättäisin itse elämästäni?

 

Mitä ihmiset tekevät vapaa-ajallaan, jos eivät etsi avainta?

Share
Ladataan...

Pages