Ollaan tultu taas siihen aikaan.

Eilen päätettiin kajauttaa Seminaarinmäellä nostalgiaraketti ilmoille. Suvivirsi. Ohi kulkeneet, viimesiään vetelevät opiskelijat varmaan luuli, että se oli flashmobia. Ei ollut. Ei tosin kukaan liittyny kuoroon; ihan iteksemme saatiin ilmeillä, että mikä säkeistö tulikaan seuraavaksi. Kyllä miulla ainaki meni kylmät väreet. Suvi suloinen.

Enää muutama päivä, ja alotan ehkäpä elämäni seikkailun. Tai kaikkihan ne sellasia on, uudet asiat, kunhan niihin vaan suhtautuu oikein. Miua innostuttaa niin, että vatsaa vääntää. Energiaa on. Ja luottamusta. Jumaleissön miusta vielä merinainen tehdään.

Sitä ennen on enää pari pikku juttua jäljellä. A-hoy, ne nykästään kuntoon, ja sitten se alkaa. 

Kesällä saa seikkailla!

Havahduin. Bussikuski oli alkanut syödä kynsiään. Hän aloitti oikean käden peukalosta, järsi sen kärkeä, otti sormen huuliltaan ja tarkasteli kiihkeästi työnsä jälkeä, jyysti vielä hetken ja siirtyi sitten saman käden etusormeen, siitä järjestelmällisesti keskisormeen. Kun koko käsi oli kaluttu, hän painoi sen päättäväisesti ohjauspyörälle. Sitten hän ei enää malttanut, vaan otti työstääkseen vasemman kätensä paksun, perunamaisen peukalon, eteni siitä etusormeen ja niin edelleen.

Minä hymyilin ilkikurisen ymmärtäväisesti tuon läskin inhimillisyydelle. Bussi heittelehti kaistan laidalta toiselle, sade vihmoi tuulilasiin tuskallisen pieninä pisaroina, eivätkä pyyhkijöiden sulat liukuneet sulavasti.

Katselin ohi kiitäviä koivuja, tai sitä, kuinka me kiisimme niiden ohi. Takanani sievä vanha rouva rapisteli käärepaperia; taatusti tummaa suklaata, matkaeväs perinteen, ehkä tuossa iässä puhtaasti mielihyvän vuoksi.

Ajattelin ajatuksiani. Ne kiertyivät jälleen jatkumoksi, jossa seuraukset asettuivat sievästi syiden perään. Ei epämääräisyyksiä tai konflikteja, vain selkeitä, joskin polveilevia uomia. Elämäni oli tarina, sellainen halusin sen olevan. Ja kaikkien ympärilläni, toinen toiseensa hetkellisesti nojautuen.

Kuljettaja aloitti neljännen kierroksensa. Miten noista sormista jäisi mitään jäljelle? Viikset väpättäen, pullea naama punaisena hän kalusi, miltei näin hikiläiskät, jotka ulottuivat varmasti hänen vyötäisilleen saakka. Järsiminen alkoi pikkuhiljaa hermostuttaa minua. Jäin siihen jumiin.

Taas hän malttoi vain hetken pitää molemmat kouransa ratissa. Oliko hän tosiaan noin helvetin nälkäinen, vai eikö hän vain ollut saanut naida vaimoaan pitkään aikaan? Ehkä työkomennus oli tuntunut loputtomalta, ja nyt oli koittanut kotiinpaluun aika. Siellä irmeli odottaisi, lihamureke liedellä, tohvelit jalassa ja luonnonkihara – ei, huonosti permanentattu, hapsottava hiuspehko irstaasti leuhottaen, kun hänen mäyrämäinen ukkonsa saapuisi kotiin. Kynnet, tai ne, mitä niistä nyt oli jäljellä, raapimattomiksi kaluttuina.

Tajusin menneeni aivan liian pitkälle. Oli pakko vaihtaa paino toiselle pakaralle.

Käytävän toisella puolella istuneet naiset, toinen tyttö ennemminkin, olivat keskenään aivan eri kaliiperia: toinen halpa, nuori ja löysä; toinen kallis, nuorekas (auringon rypistämä) ja kireä, kuin venyttämätön takareiteni. Ei varmasti tyytyväinen seksielämäänsä.

Mielessäni yhytin nuo kaksi, inhottavan kynsimiehen ja pinkeän kyytiläisensä, bussin tavaratilasta; punakan naaman uppoutumasta noiden ehkäpä ulkomailta hankittujen (hänen laukkunsakin oli), pyöreiden rintojen välistä; naisen puremasta miehen sormia, ei niiden päitä, vaan tyviä, sormet, ehkä kolme kerrallaan, koko pituudeltaan letukan tuimassa suussa. Josko ne siitä olisivat rentoutuneet.

Oli aika jättää viattomat vieraat ihmiset rauhaan. Halusin pystyä sanomaan kuljettajalle näkemiin.

Saavuimme keskustaan johtavalle moottoritielle. Olisimme pian perillä, ja minun olisi järjesteltävä asiani kuntoon.

Nostin etusormen huulilleni ja purin siitä pienen palasen sitkeää omaa lihaani. Mutta vain luodakseni tarinalle sointuvan lopun.

Vellotko itsesyytöksisä siivoamisasioissa? Kuvitteletko olevasi laiska puunaaja? Höpsis. 

Nyt voit luopua noista turhista, raskauttavista ajatuksista. Voin nimittäin taata, että

1. matot on lattialla sitä varten, ettei niiden alta tarvitse imuroida. Ei se pöly ja roska sinne mene. 

2. esineet kyllä väistää imuria. Tarvitaan vaan riittävästi voimaa. Ei niitä tarvii siirrellä.

3. turhan tarkkaan siivoaminen on hukkaan heitettyä elämää. Ei pölyjä tarvitse pyyhkiä sieltä, missä ne ei häiritse. On villakoirillakin oikeus kotirauhaan.

4. lattiat voi ihan hyvin pyyhkiä vain sillon, kun haluat, että kotisi tuoksuu oikein erityisen hyvältä. Muulloin ominaistuoksusi kyllä riittää. Paska lähtee imurilla ihan hyvin. (Jos lattiassa on tahra, ota se spot-käsittelyyn. Säästyt paljolta vaivalta.)

5. imuri käy myös tasoille. Pöly lähtee paljon helpommin imemällä kuin levittelemällä sitä kostealla liinalla ympäriinsä. 

6. vessa ja keittiö ovat tärkeimmät. Ja puhtaat lakanat. Niillä pärjää jo pitkälle. Valkoiselta matolta kannattaa nyppiä tummat sukkanukat pois. Voi myös eliminoida vieraat, jotka käyttää mustia sukkia.

7. suihkaus hajuvettä huonetiloihin viimeistelee puhtaan kodin.

Nauttikaamme keväästä ja säälimättömästä auringonvalosta!

Nyt seuraa asia, johon toivon sinun ottavan kantaa. Voi olla, että oon kirjoittanu tästä jo, enkä vaan muista sitä, mutta siinäpä se ongelman ydin onkin.

Joku voisi nyt sanoa, että taas se puhuu itsestään ja menneisyydestään, mutta niin se eilispäivä vaan näkyy meissä, ja joskus siihen on tartuttava. Eihän sitä voi vaan jäädä paikalleen ja todeta, että tuolta tulin, tähän jäätiin.

Miulla on jo pidemmän aikaa ollu vaikeuksia muistaa asioita. Pahimpana tää kelopäisyys näyttäytyy nimien, erilaisten aikaan liittyvien asioiden, ihmisten suhteiden ja tekemisten, ihan puhtaiden faktojen – no, oikeastaan aika monen asian kanssa.

Eikä muisti ole se ainoa ongelma: hankaluuksia on myös keskittymisessä. Eilen nakuttelin vikatikin, kun olin katsomassa elokuvaa kavereideni kanssa. Hihkuin ilosta viiden minuutin kohdalla, kun olin niin hienosti pysyny kärryillä tapahtumista. Muutama nimi ja tilanneselostus, ja olin käytännössä pihalla teatterista. Yritin sinnikkäästi tajuta juonikuviota koko elokuvan ajan, mutta se ei onnistunut. Loppumetreillä ymmärsin, että nyt liittoon ujuttautunu myyrä on ilmeisesti saatu nakkiin, mutta kuka se lopulta oli ja mistä ne häiskät sen tiesi – se jäi miulle arvoitukseksi. Haukuin itteni idiootiksi.

Joku puhuu miulle, ja miua totta hitossa kiinnostaa se asia. Yhtäkkiä huomaan, että sen suu käy ja miun korvat heiluu samaan tahtiin, keskittyminen liukuu johonkin ulottumattomiin. Panikoin, taas se tapahtuu, saatan jopa pyytää puhujaa sanomaan asiansa uudelleen.

Alkuun puhuin nuoruusiän dementiasta. Nyt ei naurata enää yhtään.

Voitte vaan kuvitella, miltä tää tuntuu nuoresta ihmisestä, jonka tuleva työ on toimimista ihmisten ja erilaisten tekstien parissa. Jos en pysty pitämään asioita päässäni, miten voin ikinä opettaa? En voi perustaa vuorovaikutustani koulussa ainiille tai oliksille. Siellä ei sujuvasanaisuus enää riitäkään. On pakko olla jotain sisältöäkin. Välillä usko koko ammatillisuuteen on koetuksella tän kanssa. Pahasti.

Saan kuulla asiasta usein ystäviltä ja kavereilta. Oikeastaan päivittäin. ”Etkö sä taaskaan oo kuunnellu?” ”Eikö sua kiinnosta mitä mä sulle puhun?”

Ymmärrän, mistä mielipaha johtuu. Kyllä miuakin kyrsis, jos ei kaverit muistais miun tärkeitä asioita. Kyllä siinä alkas miettiä, että missä sen korvat oikein on, kun puhun sille, ja miks.

Toisilla on vaikeuksia ottaaa asiaa vakavasti. Jotkut nauraa, kun sanon, että en ihan oikeasti muista. Patpatpat, yritähän nyt. Mie yritän niin, että otsasuonet pullistuu, ja oikein kuulen, miten asiat laukkaa ulos pääkopasta. "Älä viitti, sähän pärjäät koulussakin niin hyvin." 

Nyt kysynkin, onko siulla samanlaisia kokemuksia? Ja ennen kaikkea ajatteletko, että muisti- tai keskittymisongelmiesi taustalla on jotakin? Jokin elämänkokemus, jokin käyttäytymismalli – mistä ne johtuu? Vai koetko, että koska äitisikin on hatarapäinen, se varmaankin periytyy?

Tulin sattumalta jutelleeksi aiheesta ventovieraan kanssa, kun istuimme rinnakkain matkalla opiskelupaikkakunnalle. Tyttö mainitsi ohimennen, ettei nykyään pysty enää keskittymään kirjoihin, joista ennen niin kovasti piti. Pahimmillaan sivun joutuu aloittamaan monta kertaa uudelleen.

Kävi ilmi, että tyttö oli kärsinyt vakavasta masennuksesta ja syönyt siihen mielialalääkkeitä. Miulla alko kulkuset soida päässä.

Näetkö noiden tiettyjen kognitiivisten ongelmien yhteyden masennukseen, syömishäiriöön, mielialalääkkeisin tai muuhun aivoja takuulla nakertavaan asiaan?

Ja viimeisenä, muttei naulana kenenkään arkkuun, päinvastoin:

Mitä olet ongelmalle tehnyt? Auttoiko se? 

"Tappion kärsiminen on usein väliaikainen olotila.

Vain luovuttaminen tekee siitä pysyvän."

- Ajatusten aamiainen 5.4.2013. Positiivarit. (Voin muuten suositella.)

Täten oon tänään käytännössä todistanut, siis oppinut, muutamia elintärkeitä asioita.

Paskasta kasvaa kukkasia. Truly. Kunhan ei enää kuse ite siihen paskaan, vaan kastelee mahdollisimman puhtaalla vedellä.

Kaverin onnenpotkusta ilostuminen on parasta. Se, kun voi jälkeenpäin todeta, että jessus sentään, koin juuri vilpitöntä iloa toisen ihmisen puolesta.

Ja viimeisimpänä, muttei suinkaan väpättävimpänä: minä, nönnönnönnönnöö, ostin juuri jääkaappiini, ikiomaan jääkaappiini, liki kilon mämmiä. Minä, joka palasin juuri pääsiäislomilta lammas- ja poropaistien, suklaamunien ja mämmin keskeltä ja viimeistelin tämän kaiken eilen kebabilla. Minä, joka vielä vuosi sitten olisin tässä tilanteessa ollut tälläkin hetkellä lenkillä hokemassa itelleni ”läskiläskiläskiläski”. Minä, joka olen todennut, että rakastan mämmiä, enkä voi viettää elämääni pohtien, söisinkö sitä vai en.

Päivän lööppi: Hän antoi periksi mämmille - periksi elämälle

Voitte uskoo että. Se on elämän kevät just nyt.