Ladataan...
Monttu

Mistä tunnistan itseni

ystävän syntymäpäivillä,

poikaystävän suvun juhlissa,

toisen poikaystävän,

kolmannen,

puiston penkillä, kun molemmilla on jäätelö kädessä,

ja naamassa,

sen puiston ohi kulkevalla kadulla, seitsemän ihmisen ympäröimänä,

vertaisteni joukossa luentosalissa, kurssin loppupäässä,

yökerhossa, baarissa, naurun helistessä,

illallisella, ”välitän sinusta”,

tai perheeni kanssa jouluna?

Aina olen yksinäinen.

Minulla on vain minä,

enkä tunne häntä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Pesen hampaita ja katson vessan peilistä silmiä, joiden alla kelluvat sinertävät puolikuut. Olen maannut valveilla kaksi tuntia tietäen, että en enää nukahda. Pakko vain maata, sillä ennen viittä saavat valvoa vain he, joiden on pakko.

 

Minun on pakko maata.

 

Yhtäkkiä muistan:

 

Minun aikani tuntui olevan erilainen.

 

Odotin aina. Usein aamuöisin. Toisten heräämistä, joskus monta tuntia. Ajatus siitä, että vihdoin saisin seuraa, tuotti minussa outoa kivun sekaista onnea. Aikuisena opin kutsumaan sitä melankoliaksi.

 

Mutta se tapahtui myös päivisin. Odotin, että ajatuksiini vastattaisiin. Että myönnyttäisiin, ja voisin lopettaa ainaisen tarvitsemisen. Mutta aina piti odottaa. Minussa oli jo lapsena hätä.

 

Ukko oli sellainen isoisä, jonka soisi jokaiselle lapselle: antelias ja nöyrä. Minusta hän tuntui jotenkin hitaalta. Hänestä oli kiinni kaikki liike. Sain istua jo hikisenä toppavaatteissa eteisessä kunnes mummo sanoi, että ei ukosta koskaan tiedä, milloin hän on valmis lähtemään. Eikä hänestä tosiaan tiennyt. Miksi en koskaan sisäistänyt sitä rauhana? 

 

En ole perheessäni ainoa, jonka elämä on ollut täynnä arvaamattomia, hiljaisia miehiä. Puuhailijoita, jos kauniisti sanotaan. Äiti, mikset koskaan puhunut siitä minulle?

 

Isä oli kiivas ja rauhaton. Hän vihasi lähtöjä, oli aina äreä ja tiuski ja komenteli, ihan kuin serkkujen juhlat olisivat olleet perheen syy. Kuusamon-lomalta lähdimme ajamaan etelään ennen aikojaan, koska isän piti päästä kotiin. Eikä siinä kaikki, tietenkään, mutta sellaisia tulemiset ja menemiset olivat.

 

Veljeni ja miltei kaikki, joiden kanssa olen yrittänyt rakentaa yhteistä elämää, ovat samanlaisia. Kuin joku heissä olisi jatkuvasti tulossa ihon läpi ulos. Se purkautuu jalkoihin, käsiin ja suuhun.

 

Sisäinen levottomuus on varmasti jossain määrin biologista. Puhutaan vaikkapa erityisherkistä. Tai adhd:sta. Minua kiinnostaa enemmän se, miten levottomuus itää perheessä. Kuinka se siirtyy. Kuinka myöhemmin käsitellä omaa jatkuvaa rauhattomuuttaan, kun palleahengitysohjeet eivät auta – kuinka olla lastensa kanssa levollinen. 

 

Kuinka tunnistaa ja käsitellä kipunsa ennen kuin siirtää sen muille. Hyväksyä itsensä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Toinen kerta viikon sisään, kun käsket minun poistua. Ei nätisti, vaan sillä tavalla "painu vittuun" -henkisesti.  Kummallakin kerralla olen vain tuijottanut. En saa sanaa suustani vaan jäädyn paikoilleni, ovensuuhun. Pitelen karmeista kiinni, sillä en osaa seisoa kädet lanteillani, varmana paikastani. Ilman puisia pilareita huutosi kaataisi minut kynnykseltä selälleen. Kutistun hyvin pieneksi, ja kaikki voimani valuu sormista ulos, imeytyy sapekkaana talon rakenteisiin. Painu akka vittuun. Ilmeelläni yritän kai kysyä, että oletko tosiaan tosissasi. Ihanko oikeasti haluat, että pian, tästä poistuttuani, et tulisi näkemään minua enää koskaan. Yritän saada sinut myöntämään, että et tarkoita sitä. Ethän. Ethän hylkää. Hartiani vapisevat, samoin polvet. Pakotan hengitystä palleaan, mutta syke pysyy rasituslukemissa.  Kyynelten valuessa poskille näkökenttäni sumenee. En enää erota, kuka huoneessa, edessäni seisoo: sinä vai isä, hän vai sinä. Kuka edes on kuka? Tiedän vain, että olen hyvin pieni, voimaton ja hylätty, toisen kerran viimeisen seitsemän päivän kuluessa. Siinä välissä olen myös kerran kuullut "rakastan sinua".  En tiedä, mikä on totta ja mikä sairautta. Voiko sairaus olla niin totta, ettei sitä tarvitse kestää. 

 

Silti jalkani eivät liiku.

Share
Ladataan...

Pages