Ladataan...
Monttu

Pantoum-runous perustuu toistuviin säkeisiin, joiden kierto muistuttaa minua syklisesti itsensä ympärille kiertyvästä spiraalista tai sisään- ja uloshengitysten kierrosta. En tiedä, miksei tämä runomuoto ole tullut minua vastaan äidinkielen oppikirjoissa tai kirjallisuuden luennoilla tai vastaavasti: miksi olen unohtanut sen olemassaolon. Tällaisten kirjoittaminen nimittäin tuottaa minulle suurta turvallisuuden ja merkityksellisyyden tunnetta. Erityisen tyydyttävä on hetki, jona viimeinen säe tulee todeksi ja saa koko runon merkityskokonaisuuden ihanasti tiivistymään kitalakeen.

Jos haluat kokeilla pantoumin kirjoittamista, tiedoksesi, että säkeet toistuvat neljässä säkeistössä seuraavasti: 1 2 3 4 – 2 5 4 6 – 5 7 6 8 – 7 3 8 1. Interwebsin mukaan tästä on olemassa muunkinlaisia versioita, joita voit halutessasi tutkailla. Ja jos et ymmärtänyt tuota kaavaa, ei hätää: ei se välttämättä aukeakaan tuosta vain. Ehkä saat siitä kopin, jos tutkit sitä rinnan sadeaamuun sutaisemani runonpätkän kanssa:

 

On kaikki hyvin

hengitän

hetki on nyt

vain nyt

 

Hengitän

auki kaikelle

vain nyt

hiljaisuus

 

Auki kaikelle

tulla ja mennä

hiljaisuus

minussa

 

Tulla ja mennä

hetki on nyt

minussa

on kaikki hyvin.

 

Niin, ja vielä yksi ajatus: näitä voi kirjoittaa myös niin, että ottaa esiin muutamat hetkeen sopivat laululyriikat (mitähän ne itselläni juuri tänään olisivat?) ja poimiikin säkeet niistä! Kuinka helppoa ja silti yllättävää fuusiorunoutta. Säkeiden pituuttakin voi vaihdella rajattomasti, eikä lopputulosta kannata ryhtyä alussa arvailemaan lainkaan.

Ainakin minua tämä runon muoto tuntuu johdattavan siihen tyyliin, kuin kulkisi silmät sidottuna luotettavan ystävän käsipuolessa. Se on aika paljon kaavalta.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Ensimmäisten rakeiden räiskähdellessä asfalttiin tiesin: juuri tätä tarvitsin.

Juuri heinäkuisen rankkasateen tuovia uhkaavan tummia pilviä, ennalta-aavistamattomuutta. Kaiken ja kaikki tasa-arvoisesti kastelevia pisaroita ja pisteleviä, pirullisen itsevarmoja jääpaloja. 

Juoskaa karkuun. Menkää katoksiin hytisemään ja päivittelemään vittumaisia kesäsäitä. 

Minä nautin. Kuuntelen kadun vikinää ja taivaan naurua ja katson pieniä asioita. Kahviin tipahtelee rakeita, jotka eivät jää ihmettelemään uutta olomuotoaan. 

Olen eronnut ja vapaa.

En voi tälle mitään. On helppo olla.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

"Ei. Se ei voi olla niin! 

Et voi jättää minua tähän, yksin, sateeseen. Et voi noin vain kävellä pois. Sinun on pakko välittää vielä. 

Pakko.

Katso minua! Katso silmiin ja sano, että jätät minut. Sano se!"

Sitten otan jälleen kerran hylätyksi tulleen sisäisen lapsen syliini ja sanon sille, että annetaan olla. Että minä kyllä pitäisin siitä huolta.

Että kuuntelisin, opettelisin kuuntelemaan, mitä se tarvitsee ja mikä on sille hyväksi.

Ja sitten tekisimme sen yhdessä. Veisin sen rannalle, uimaan; tekisin sille sen lempiruokaa, laittaisin ajoissa nukkumaan ja kannustaisin ylittämään rajansa — ja pitämään ne.

Enkä ikinä huutaisi sille, löisi sitä tai pelottelisi piiskaamisella. Mutta pitäisin hellittämättä sylissä, jos se uhkaisi satuttaa itseään, minua tai muita.

Sitten se nyyhkyttää kädet kaulani ympärillä ja kastelee kyynelillä kaulakuoppani, ja tunnen kerrankin olevani oikeassa paikassa.

 

 

Share
Ladataan...

Pages