Ladataan...
Monttu

Heitinpä tänä aamuna ensitöikseni eiliset kahvinpurut lattialle. Kymmenen mitallista. Ja vain siksi, että huvikseni nostin vettynyttä suodatinpussia sen kulmasta, enkä vaivautunut ottamaan kunnon otetta. 

 

Listojen väliin tunkeutunut musta puru asettui suoraksi symboliksi edellisillan aiheille. Joku keksi, että on hyvä idea katsoa väsyneenä Esko Valtaojan TEDtalkia. No oliko? 

 

Me kaikki täällä olemme yhtä orgaanista ainetta. Monenkirjavia yhdisteitä, erilaisten törmäyskurssien loppujätettä. Kahvinpurua, jossa yhdellä sikkareella ei ole suurtakaan väliä. Se voi olla tai olla olematta, eikä kokonaisuus juuri siitä muutu.

 

Mistä johtuu, että toisille se on vapauttava ajatus? Että minun, pienen ihmisen suhteellinen merkityksettömyyteni maailmankaikkeudessa ei olekaan painolasti, vaan päinvastoin tuottaa keveyden tunteen? 

 

Miksi on niin, että toisille Miksi?-kysymyksen kysyminen on elämän suurinta antia, ja toiset se saa vain lamaantumaan? Kysyttävähän sitä on joka tapauksessa — uudelleen joka päivä.

Eikä vastausta tule. Sitä ei ehkä ole olemassakaan. Koko kysymys saattaa olla vain inhimillisyyden tihentymä, kysymisen ja vastauksen haksemisen noidankehä. Elän, jotta saan kysyä, miksi elän. 

 

Voiko mikään ajatus saada aikaan musertavampaa turhuuden tunnetta? 

 

Minä kuulun niihin, jotka ahdistuvat suurkaupungeissa ja tuhatpäisissä festarimassoissa. Niissä oma joutavuuteni korostuu. En nauti väenpaljouteen hukkumisesta, kasvottomuudesta. Minulle se on kuolemista. On tätä ja tätä ja tuokin tuossa — mitä väliä on yhdellä minulla tämän kaiken keskellä? 

 

Miksi ihmiset sisustavat kotejaan, ostavat uusia vaatteita tai kasvattavat orkideoja? Mitä siistiä on lumilautailussa, villasukkien neulomisessa tai valokuvien kehittämisessä? Miksi? 

 

Viime viikkoina kuolema on ollut läsnä turhan tiuhaan. Joillekin se tosiaan antaa sysäyksen elämään, mutta minut se saa itkemään. Että ihan sama, suunta on selvillä jo.  

 

Ehkä matkan odottaminen on tuonut sen lähemmäs. Ehkä on niin, että haluaisin kovasti syntyä uudelleen siellä toisaalla, edes osittain — oppia jotain aivan uutta — ja siksi kuoletan itseni täällä. Olen kohdannut sen, että samat pyörät pyörivät lähdöstäni riippumatta. Ihmiset voivat noin vain lähteä. 

 

Ei se ole minulle vapautta, se on todiste siitä, että olemme hiilivetykimpaleita. 

 

Mitä jos olisin jättänyt ne kahvinpurut lattialle?  

 

Miten voisi oppia kysymään useammin Miksi ei? kuin Miksi? 

 

Tointaako edes kokeilla?    

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Ahdistus leviää, langettuu ylleni kuin liian kauan yhtä ääntä soittavien urkujen ujellus. 

Kaulajänteeni kiristyvät. Harmonia leviää säpäleiksi ja sirpaleet iskeytyvät herkkään lihaani.

Älä tee noin. Ethän tee noin. Miten voitkin tehdä noin?

"Onko meillä kiire?", kysyn, vaikka tarkoitan "Älä hotki sitä jäätelöäsi tuolla tavalla! Olen juuri saanut omani tiskin takaa käteeni ja sinä olet jo melkein syönyt — tässä menee kaikkien tunnelma ihan pilalle. Miks me ei tehdä tätä yhdessä?"

Hymyilen samoin kuin hymyillään silloin, kun joku vetää niskahiuksista täysin voimin, ja samaan aikaan toinen ottaa siitä tukistetusta sarja-asetuksella lähikuvia.

"Voi pieni, söinkö sen sinusta liian nopeasti?" kysyt ja tarkoitat "Voi pieni, söinkö sen sinusta liian nopeasti? Olet juuri noin hassu, ja välillä se rassaa minua, mutta tiedätkö mitä? En aio välittää tippaakaan, koska tällaisissa asioissa sinun pitää oppia keskittymään itseesi."

"Minusta olisi mukavaa nautiskella tässä." Se tarkoittaa "Voisitko opetella nuolemaan jäätelöäsi sen sijaan, että ahmit sen? Kas näin se kestää kauemmin." 

Nuolen tötteröäni korostetun hitain, pitkin kielenvedoin ja katson sinua kuin lasta, jolle yritetään opettaa vaivihkaa hyviä käytöstapoja.

"Ai, sinä nuolet sitä noin? Näyttää hyvältä. Mutta kuule, minusta on mukavaa syödä jäätelö niin, että saan sitä suuhuni mahdollisimman paljon kerralla. Silloin sen todella maistaa." Ja se tarkoittaa juuri sitä.

Jos olisit monimutkainen ja kiero, tulkitsisin ilmeestäsi mielenosoituksellisuutta nyt, kun upotat koko jäljellä olevan jäätelön kurkkuusi ja mussutat sitä niin, että poskesi pingottuvat kuin jyrsijällä.

Mutta ei. Sellainen sinä et ole. Jatkoargumentoinnin sijaan nauran.

Nauran, koska tilanne on enemmän kuin ääneen ja äänettömästi käyty väittely optimaalisimmasta tavasta syödä jäätelöä.

Se on neuvottelu elämänfilosofisista kysymyksistä. 

Sinä olet suu täynnä eläjä. Minä napostelija.

Sinä et ajattele seuraavaa hetkeä silloin, kun on nautinnon aika. Minä säästän aina vähän.

Sinä teet elämyksiä todeksi. Minä piirrän niistä kuvia.

Siksi sinun hetkesi ei voi mennä rikki. Minun mitä todennäköisimmin valuu pitkin sormia, sillä voima kuluu tilanteen tarkkailuun ja järjestelyyn.

Sinulla on suu täynnä jäätelöä, ja minä suutelen sitä suuta nyt.

Kun seuraavassa hetkessä katsot anovasti tötterönjämääni (joka edelleen seisoo uljaana kädessäni, koska olen osannut nuoleskella itsehillinnällisen hitaasti), olen ensin vähällä lausua pedagogisen itsetietoisesti "Mitäs minä sanoin?" 

Ennen kuin edes harkitsen, olen jo antanut loput sinulle.

Ja ennen sitä sinä olet jo lukenut ilmeestäni Mitäs minä sanoin :n, sillä sanot "Ai Mitäs minä sanoin?", naurat, kaappaat minut kainaloosi ja saat anteeksi ihan kaiken.

Kaiken sen, mikä aiheutui taas vain minun maailmani rajoissa; pienemmän kuin jäätelöpallo.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Sama toistuu joka syys: piskuisen kotikuntani keskustassa lenkkeillessäni kyyläilen aitojen raoista. En ihmisiä tai heidän puuhiaan, vaan heidän omeniaan. Vihreä- ja punaposkisia, pieniä ja makeita, joista hävettävän iso osa on jo pudonnut puusta. Ja mätänee sen juurelle.

Kun olisi pokkaa mennä kysymään, että saisinko leipoa näistä jotakin. Etteivät mene haaskiolle.

Vihdoin pääsin viattomien ihmisten omenoita kuolaamasta, kun äiti toi minulle omia vanhalta kotitilalta.

Nyt olenkin käyttänyt pari viimepäivää mitä ihanimpien omppureseptien kokeilemiseen. Ensin syntyi suosikkilemmittyni:

 

Omenaboston

Taikina

3 dl maitoa

1 pss kuivahiivaa

1 dl sokeria

1 rkl kardemummaa

0,5 tl suolaa

1 kananmuna

n. 9 jauhoja (sisältäen 1 dl kaurahiutaleita, 1 dl grahamjauhoja, 2 dl hiivaleipäjauhoja ja 5 dl vehnäjauhoja, joita lopulta oli pakko lähteä ostamaan, etten sortuisi leipomaan pullan sijaan jotain hiivatin terveysleipää)

1 dl öljyn ja voin seosta

Leivo kuten pullataikina on tapana leipoa. Laita mikroon kohoamaan, koska siellä se kohoaa nätisti. Tee sillä aikaa täyte:

n. 10 kotiomenaa

n. 70 g voita

4 rkl sokeria

4 rkl fariinisokeria

2 tl vaniljasokeria

reilusti kanelia

Kähyytä kasarissa omenat (jaksa kuoria ja kuutioida, ei siemeniä eikä siemenkotia), voi, sokerit ja kaneli siirappiseksi, huumaavan tuoksuiseksi imellokseksi. Jäähdytä, edes vähän, ettet polta sormiasi, kun levität täytteen kaulitun pullataikinan päälle. Voit vielä lisätä kanelia ja fariinisokeria, jos haluat oikein hyvää. Kääri pötkelöksi kuin pullea, lämmin vauva ja leikkaa paksuiksi viipaleiksi (n. 10 cm, jos käytät kunnon kokoista eli isoa kakkuvuokaa; unohda se vauvavertaus tässä vaiheessa). Asettele täytettä irvokkaasti valuvat pullaviipaleet voideltuun kakkuvuokaan, maistele ylijäämäpalat ja muistele lapsuutta ja hiivaähkyjä, koe jälkimmäinen todeksi. Kohota vielä uudelleen. Jos muistat voidella munalla, tulee nätimpi, mutta muista ainakin raesokeri. Paista komeus 180 asteessa, kunnes on jokseenkin kypsä, mutta kunnon boston jää vähän kosteaksi.

Tätä aion leipoa lapsenlapsilleni joskus, ja palanpainikkeeksi maitoa, koska tämä kattaus on turvallisen ihana. Tulos voi näyttää vaikka tältä:

 

Seuraavana päivänä halusin lisää. Siitä seurasi:

 

Omenapannari

Omenaisuus

3 rkl voita

viitisen kotiomenaa

fariinisokeria

Levittele omenaviipaleet (kyllä, kuori ne ja viipaloi ohuiksi, ei siemeniä tai siemenkotia) uunivuuan pohjalle. Lätki päälle voiköntsät ja paista n. 230 asteessa, kunnes on sihissyt jonkin aikaa nätisti. Kaada päälle vatkattu

Taikina

n. 2,5 dl maitoa

2 rkl sulaa voita

3 munaa

1 rkl sokeria

1 tl vaniljasokeria

1 tl kanelia

0,5 tl suolaa

n. 2,5 dl jauhoja (riippuen mielentilasta joko yksinomaan vehnä- tai sekaisin esim. graham-, hiivaleipä- ja vehnäjauhoja)

muutama köntsä fariinisokeria

tomusokeria

...tomusokeria lukuunottamatta. Paista pannaria 15 - 20 minuuttia. Ripsuttele valmiin leivoksen päälle tomusokeriharso. Parhaimmillaan heti, mahdollisesti vaniljajäätelön kera.

Jos aiot ottaa kuvia, ota ne heti, koska muuten upea kumpareisuus laskeutuu, ja otos näyttää tältä:

 

Ruttuista, tummaa ja lässähtänyttä - ja kylmä metalliesine. Ihanaa kuitenkin, kertakaikkisen ihanaa. Ja nyt reseptit on hyvässä tallessa, voin leipoa näitä vastakin!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Nyt ne ovat pitkästä aikaa auki: silmät, joissa on enemmän äitiäni kuin minua, ja silti on kuin katsoisi peiliin. Näen niissä oman vanhuuteni ja tyynnyn. Tämän edessä luonteeni valuu tyhjiin.

Maistusko siulle pullalämpimäiset, Elsa on leiponu, oman pihan omeniaki on siinä ja kanelia. Otatko? Ukko avaa maanittelematta hauraan suunsa ammolleen. Herkkusuu. Hän on kuin linnunpoika. Avuton, tuskin lähdössä lentoon.

Vatsassani velloo. Etoo ja hellyyttää yhtä aikaa. Silitän ukin nahkeaa kaljua. Teen sen kahdella kädellä, kämmeniä myöten, enkä siltikään pääse tarpeeksi lähelle.

Katselen heitä. Minun äitini, aikuinen ihminen, kaikkivoipainen. Pyyhkii hellästi teelusikalla minun isoisäni suupieliä, joille on valunut maidolla notkistettua bostonkakkua. Yrittää jutella isälleen, vaikka kasvoilla lepää murhe.

Tännään onki ollu kaunis ilema. 

Huuhhehan houluha...?

Kyllä myö tullaan jouluna. Ja monta kertoo ennen sitä. Nyt on vasta syyskuu.

Minun isoisäni, kädentaitoinen, kävelevä tietosanakirja ja kaikki maailman aika. Minun vahva äitini syöttää minun viisasta isoisääni. Kaikki on päälaellaan, ja silti aivan oikein. On pakko olla, koska siinä he ovat, maailman määrätietoisimmat, ja suorittavat tämän toimenpiteen. 

Ei se ole toimenpide. Aivan liian kliinistä. Se on inhimillinen teko, jossa heidät piirretään uudelleen.

Äiti ei olisi uskonut, että hänen isänsä olisi niin kiltti, niin hän minulle myöhemmin kertoo. Minä en olisi uskonut, että äiti olisi niin hellä isäänsä kohtaan. Mutta äidille minä sanon vain: Kyllä minä tiesin, että hän on kiltti. Sellainenhan hän aina oli. Mummo hänet sai näyttämään muulta. Mummo on toisenlainen.

Viiskytäkaks vuotta ollaan naimisissa oltu, mummo oli viime käynnillä sanonut puistellessaan sängyssään kenottavaa ukkoa parempaan asentoon. Me katsoimme toisiamme silmiin; äiti, eno, siskoni ja minä. Miten se tuolla tavalla puisteleekin? Se oli enemmän kuin ukon asento. Se oli heidän asentonsa toisiaan kohtaan.

Pihhää huo... Pönttöhä, oiheelta alahaii...

Tietkö sie savustuspönttöä? Oikeeltako alakain se hitsaus alotettaan?

Minusta äiti kuulee monta asiaa väärin, yrittää tehdä isänsä muminasta tolkullista puhetta. Nyt olemme kuitenkin yhtä mieltä: hyvä, että ukko on kaiket päivät töissä. Hän elää harhoissaan onnellisempana kuin olisi maatessaan tässä. 

Tästähän näkköö pihallekkii ihan suoraan. Epätoivoisen repliikkini jälkeen tajuan, että se on kaiken teennäisyytensä lisäksi täysin turha. Ukko hitsaa savustuspönttöä. Hän ei ole niitä vanhuksia, jotka katselevat varpusten hyppelyä vuodeosaston pihalla.

Hän on se varpunen, joka linnunluisella kädellään puristaa kättäni, kun olemme lähdössä pois. Jätämme hänet siihen. 

Sanat tulevat selvästi, hän hymyilee. Käytöstavoistaan kiltti ukko ei luovu. 

Näkemii, näkemii. 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Harvoin kirjoitan ylös leipomusteni reseptejä, mutta nyt on kyllä pakko, koska a) en löydä enää pohjana käyttämääni piirakkaohjetta mistään ja b) tää on ihan sikasuperihanan hyvää ja taivaallista! Siispä kaivelen muistini sopukoita (joiden pohjat yleensä löytyy hälyttävän helposti sillon, ku puhutaan ruuasta, mutta esim. nimet hukkuu johonkin varsin tehokkaasti...), ja yritän tiristää ohjeen esiin.

Elsan suklaapiirakka, johon saa kätevästi upotettua pääsiäiseltä jääneen Mignon-munan (Joku vois toki kysyä, että miks hemmetissä miulla on jemmassa maailman paras suklaamuna vielä syyskuussa... Eikä ollu muuten menny mikskään! Kananmunan kuori suojaa varmaan vaikka ydinräjähdykseltä.):

Pohja

2 kananmunaa

2 dl sokeria

1 dl sulan margariinin ja öljyn seosta

2 dl vehnäjauhoja

0,5 dl sokeritonta kaakaojauhetta

0,5 dl mantelijauhoja

0,5 dl perunajauhoja

1,5 tl leivinjauhetta

1,5 tl vaniljasokeria

2 dl kahvia

Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen. Vaahdota munat ja sokeri. Lisää jäähdytelty rasvaseos. Sekoita vuorotellen joukkoon kuivat aineet ja jäähtynyt kahvi - älä vatkaa! Paista uunin alatasolla voidellussa irtopohjavuoassa. Paista voidellussa irtopohjavuoassa uunin alatasolla n. 20 minuuttia. Älä unohda nuolla kulhoa ja kaikkia mahdollisia sekoitus- ja kaavintavälineitä. Kypsyyttä kannattaa kokeilla tulitikulla. Jos tykkää lötköstä, olkoon lötkö.

 

Kuorrute

1 Mignon-muna

aimo mötkäys maapähkinävoita

pari reilua hurautusta tomusokeria

sopivasti appelsiinimehua 

se tira kahvia, joka jäi pannun pohjalle

Sulata suklaamuna varovasti mikrossa. Sekoita loput kuorrutteen ainekset sopivassa suhteessa jämäkäksi tahnaksi. Maistele välillä. Levitä lämpimän kakun päälle - saa jäädä ronskeiksi aalloiksi! 

 

Kakku luultavasti paranee, jos se saa asua yön jääkaapissa, mitä kyllä epäilen.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Ei se ole koiran syy, että talossa riidellään.

Ei se ole ainakaan koiran syy, että vuorotellen huudetaan, syytellään, nostetaan esiin vuosikymmen sitten vanhentuneita yksityiskohtia, raavitaan vereslihalle kun kerran tiedetään miten se kenenkin kohdalla parhaiten tapahtuu, vuotavimmin.

Ja silti se poloinen on ainoa, joka kyynelten kuivuttua tulee sohvan viereen, kun juon siinä kitkerää vihreää teetä, jonka suojapussissa oli lukenut "moment of balance". Se tulee siihen, painaa päänsä käsinojalle ja katsoo minua silmiin.

Syytön on ainoa, joka osaa pyytää anteeksi. Sillä ei ole mitään hävittävää.

Ei se ole kuullut sellaisista asioista kuin ylpeys tai katkeruus.

Share
Ladataan...

Pages