Ladataan...
Monttu

Koin eilen jotain ihmeellistä. Sen sanoiksi pukeminen voi olla vaikeaa, mutta hyväksyn sen, etten pysty käsitteellisesti tavoittamaan tapahtunutta.

 

Osallistuin koko lauantaipäivän tapahtumaan, jossa – miten sen nyt voisi ensinnäkin ilmaista – keskityttiin olennaiseen. En aio tässä avata sen enempää päivän konkreettisia sisältöjä, vaikka se tavallaan tuntuukin houkuttelevalta. Sen sijaan keskityn siihen, mitä minussa tapahtui.

 

Olen tottunut ajattelemaan, että en ole kehollisesti luova. Että olen jäykkä, liikkumaton, tahmea. Sellainen, joka musiikkia kuullessaan hytkyttelee itseään, mutta miettii koko ajan, että miltä tämä nyt näyttää: onko liian asiallista, liian rajua, liian pientä tai isoa. Joka ensimmäisen häpeän aallon vyöryessä päälle lopettaa sen, mitä oli tekemässä.

 

Olen myös saanut kurkistaa siihen, miltä tuntuu, kun keho vapautuu. Se tuntuu oivallukselta – ja hyvin erilaiselta kuin normaali olotilani, jossa jännitän itseäni, pakotan kehoni suorituksiin ja uuvutan itseni uudestaan ja uudestaan. En mitenkään pysty kuuntelemaan sitä, miltä minussa tuntuu. Ylipäätään automaatiolla toimiminen estää sen, että tulisi tietoiseksi asioista itsessään tai ympärillään. Ainakaan niistä asioista, joita se maatti pyörittää.

 

Eilen kuitenkin päädyin tilaan, jossa en muistanut häpeän olemassaoloa. En yksinkertaisesti tuntenut sitä. Elin siinä fyysisessä tilassa, jossa olin. Tunnustelin pintoja, lämpötilaa ja painoa. Erityisen voimakkaalta tuntui se, kun joku aloitti rytmin tai laulun, johon muut yhtyivät. Välillä se yltyi jylinäksi, kunnes taas hiljeni yhtä arvaamatta, kuin yhteisestä päätöksestä. Resonoin muiden kanssa seinistä, lattioista ja katosta. Hämmästelin luovuutta, joka minusta yhtäkkiä löytyi.

 

Kun sitten kuulin rummun, jonka soidessa jokainen tiesi hetken pian päättyvän, löysin itseni lattialta halaamasta itseäni, lujasti, itku poskilla.

 

Eikä itku päättynyt siihen. Luulen, että tuo kehollinen kokemus vapautti minussa jotain sellaista, sellaisella tavalla, johon yksikään terapiakeskustelu ei ole yltänyt. Myöhemmin samana päivänä suru tuli uudestaan esiin – tai se, jonka tunnistin suruksi. Kyyneleet valuivat kauan omia aikojaan, kunnes joku tuli ja otti minut syliin. Sain itkeä ja vapista siinä, eikä hän mennyt mihinkään. Ymmärsin, että se olisi voinut olla kuka tahansa, joka vain olisi nähnyt minut samoin.

 

Eikä suru yksin tullut, sillä sen laannuttua tunsin suurta helpotusta. Leijailin koko illan sellaisessa paikassa, jossa en ole ennen käynyt. Minussa ei ollut vähääkään hätää tai huolta.

 

Ja niin paljon kuin eilen oivalsinkin, niin samalla jo mietin, että eihän tämä vain katoa. Ja tätä miettiessäni oivallan taas, että en voi pidellä mistään kiinni. Kaikki minussa ja ympärilläni tulee ja menee, mutta voin aina pysähtyä kysymään, missä olen nyt. Se mahdollistaa taas jonkin uuden syntymisen.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Jos ihminen ihastuu toiseen silloin,

kun hän itse on eksyksissä, heikko, kipeä ja ilman sisäistä merkitystä,

onko edes mahdollista,

että kun hän alkaa saada kiinni jostain,

jonka uskoo olevan totta,

voisi tuo ihmissuhde säilyä?

Aivan vähintäänkin

se muuttuu.

Radikaalisti.

Samoin käy,

jos se toinen

- se joka oli kartalla, vahva, terve ja merkityksiä pullollaan -

löytääkin itsestään 

kysymyksen.

Mitä isomman,

sen radikaalimpi on muutos.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Tunnustus: 

Minä eroan.

Olen täyttänyt oman tyhjyyteni toisen ihmisen liiallisuudella. Asioilla, jotka ovat liikaa minulle. 

Olen hakenut hänen merkityksistään merkityksentunnetta itselleni.

Hänen perheensä rakkaudesta korjaavia kokemuksia omaan rakkaudettomuuteeni.

Kun mikään ei omassa elämässä tuntunut miltään, törmäsin sattumalta johonkin, joka tuntui joltain.

Ja sitten tuli se liika.

Nyt pelkään, että en ole yksin mitään. Että vajoan taas siihen samaan tyhjyyteen, jota en osaa yksin täyttää. Minulla ei ole mitään, mitä laittaisin siihen.

Share
Ladataan...

Pages