Ladataan...
Monttu

Mikä hymy, henkäisen,

ja tuijottaessani unohdan:

meillä ihmisillä

on niin monia kasvoja,

toinen toistensa sisään painuneita naamioita,

että epähuomiossa 

olen uponnut haltioituneena syvälle

hänen niskapoimunsa pohjaan.

Unohdan, kunnes hän epähuomiossa 

vaihtaa järjestystä.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Paras tapa pysyä järjissään on 

seurata perässä

koskaan kysymättä;

mukisematta toteuttaa odotukset

ja hymyillä kuin se tuntuisi hyvältä

tai oppia pitämään siitä

Kyllähän jokainen tarvitsee

yhteenkuuluvuutta

Mutta miksi sen takia täytyy

tehdä jotain tiettyä

jollain tietyllä tavalla,

tietyssä järjestyksessä, väreissä ja kokoluokassa?

Eikö se ole yhtenäisyyden vastakohta?

Että minä,

minun takiani,

toisten kustannuksella,

lähinnä myyn itseni voidakseni ostaa

sen kuulumisen joihinkin "meihin"

Ja samalla hänet,

joka jää istumaan pientareelle

ja näkee siitä jokaisen auringonnousun ja -laskun,

hänet me nimeämme 

hulluksi

Sillä hulluhan se nyt on,

joka ei kykene seuraamaan perässä

vaan vain kyselee joutavia

Kuten esimerkiksi sitä,

että millä oikeudella me tuhoamme

pysyäksemme järjissämme

Koska ajattelu

— se on tappava tauti

Mutta valitettavasti todellinen kuolema

on seurata tätä hulluutta

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Minä juoksen pihan poikki kohti sinua, sormissani hellästi todistus ja stipendi, taikasauvat, joilla käännän katseesi minuun: tadaa, minä olen hyvä, katso minua, katso ja huomaa.

Sillä hetkellä saapuvasta kesästä villiintyneiden kukkien tuoksu, tuomi ja syreeni, ne tallentuvat minuun kipuna ja kaipuuna, jota en osaa selittää, elämän ihmeenä ja jonain saavuttamattomana, joka valuu silmäkulmistani kun aikuisena hengitän kesää. Se viestii minulle elämästä siinä edessäni ja tuolla jossain, jonne en koskaan pääse.

Juoksen sinua kohti ja aurinko lämmittää ja ne kukat, toive kesälomasta, loputtomista iltapäivistä rannalla ja vedessä, litroittain jäätelöä ja mansikoita eikä olutta.

Juoksen. Juoksen ohi. Sinä väistät minua juuri kun olen osua syliisi.

Enkä vielä silloin tiedä, että se sanoittamaton haikeus saa minussa aikaan jotain niin suurta, että sille on pakko tehdä jotain. En tiedä, että aikuisena haluaisin vielä tutkia sinut. Tutkia sinut ja minut ja sen kaiken, jota meillä oli ja varsinkin sen, jota ei ollut. 

Sen tunteen, jolle ei ole sanoja, mutta jolle on saatava sanat, koska muuten se ei ikinä helpottaisi. Minä en ole ainoa, etkä sinä ollut ainoa.

Meissä ja heissä muissa on riittävästi syytä.

Share
Ladataan...

Pages