Ladataan...
Monttu

Kaikki eivät ole tipattomalla. 

Nainen roikkuu lavuaarin reunassa, silmät puoliummessa. Sääliksi käy. Ehkä sillä toisaalta on voinut olla kivakin ilta.

Mutta ei kyllä ole enää.

En minäkään ole täysin tipaton, teen kuten aina ennenkin: juon jos huvittaa, ja vain hyvin harvoin liikaa. Pari lasillista viiniä ja olen tyytyväinen. Ei ole mitään syytä juoda enempää.

En tulisi koskaan kuulemaan omasta suustani: Mulla on tylsää, mä lähen juomaan.

Se, että minulla on tylsää johtuu siitä, että ajattelen tylsästi.

Ei siitä, etten roiku juottolan lavuaarin reunassa ja katso silmäluomieni pohjia hukkuvan katseella.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Vaaleanpunaisen talon ikkunoissa eivät koskaan palaneet valot.

Kesäisin nurmikko oli leikattu siististi tasamittaiseksi, sillä Veke oli ammatiltaan talonmies. Talvisin pihapolku kulki aina hangen keskellä täsmällisesti samassa kohdassa. Muita elonmerkkejä talossa ei nähtykään — paitsi kuistille hyvissä ajoin joulun alla ilmestyneet, herkän valkoiset jouluvalot. Muutoin ohikulkija olisi aivan yhtä hyvin voinut luulla taloa autioksi.

Mutta niin ei ollut, sillä joka aamu Veke peruutti pihasta pakettiautollaan lähteäkseen töihin. Joka ilta hän parkkeerasi auton etuperin talliin, pukeutui eteisessä siniseen tuulipukuunsa ja lähti lenkille vaimonsa kanssa — hänen tuulipukunsa oli vaalean violetti. He tervehtivät vastaantulijoita iloisesti ja vaatimattomasti, muodostaen huulillaan yhdenaikaisesti sanan "hei". Mitään heidän ei kuultu sanovan.

Veken vaimon tiedettiin jääneen varihaiseläkkeelle vaikean allergian vuoksi. Kukaan ei tiennyt, mille Tuulikki oli herkistynyt, mutta tuo allergia oli tehnyt hänestä kotirouvan. Huhun mukaan hän kaipasi kovasti siivousfirman työtovereitaan ja tehtäviään alalla, mutta oli kykenemätön työhön. Siksi talon hiljaisuus vaikuttikin naapurustosta kummalliselta: Tuulikkihan oli kaiket päivät kotona, autiolta näyttävässä talossa. Ikkunoissa kaihtimet pysyivät kiinni.

Tosiasiassa Tuulikki ei ollut allerginen millekään. Hän ei ollut varhaiseläkkeellä sen enempää kuin työtönkään: hän oli kotona muista syistä.

Tuulikki kyyhötti kaiket päivät vaaleanpunaisen talon mustaksi maalatussa makuuhuoneessa, kytkettynä kettingillä rautaiseen sängynpäätyyn. Kaulassaan hänellä oli nahkainen, leveä panta, jonka Veke aamuisin kiristi kolmanteen reikään, kun Tuulikki oli ehtinyt keitettää hänelle kahvit. Toisella kahvitauollaan Veke ajoi kotiin, otti jääkaapista rasian, johon Tuulikki oli pakannut pieneksi pilkottua ruokaa, ja asteli makuuhuoneeseen ruokkimaan vaimonsa. Iltapäiväksi tämä sai suuhunsa suukapulan, joka oli kylän nimikkosepän käsin katajasta veistämä. Veken päästyä töistä hän vei vaimonsa lenkille, jotta hän saisi hieman liikuntaa.

Ei sellaisten talojen ikkunoissa haluttu nähdä valoja.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Koko urakka alkaa siitä isosta, Verohallinnon käyttämästä kirjekuoresta, jonka kääntöpuolelle Markun äiti on töihin lähtiessään kirjoittanut viestin. Markku astelee suoraryhtisenä keittiöön, huomaa pöydällä lepäävän kuoren ja lukee seisaallaan äidin tuttua käsialaa:

"Markku!!!!

Auraa autotallin edestä lumet. On hitosti. Lähden autolla töiden jälkeen.

äiti."

Markku huomaa hartioidensa lysähtävän juuri sen verran, että oma saamattomuus alkaa ärsyttää. Koko joulun hän on päässyt helpolla äitinsä nurkissa, kyllä hän sen tietää. Juonut äitinsä ostamaa maitoa ja laittanut kermajuustoa leivän päälle, liki kolmekymppinen mies. Sillä hetkellä Markku päättää aurata lumet autotallin edestä — ei, koko pihasta. Äiti tuntee poikansa ja tietää, että juuri tämä "autotallin edestä" saisi hänet tekemään sen. Vähempi ei riitä.

Hörpätessään maitokahviaan Markku huomaa nuo neljä huutomerkkiä oman nimensä ja pisteen äidin signeerauksen jäljessä, pyöräyttää turhan turhautuneena päätään. Täällä ei mikään muutu. Onneksi hän itse oli sentään päättänyt lähteä yliopistoon.

Eteisessä Markku hakee naulakosta lumenauruuseen sopivia ulkohousuja, takkia ja kenkiä. Lienee sopivaa pukeutua kevyemmin, pakkasta ei ole paljon. Markku muistaa, että pihan kolaamisessa tulee aina järkyttävä hiki. Viime kerrasta oli jo aikaa, likimain 12 kuukautta, ja siksi hän sen muistaakin. Lopulta koko vaatekerta hänen yllään on lainaa. Hän ei omista ulkoiluvaatteita, sillä hän urheilee vain toisinaan kuntosalilla personal trainerin kanssa.

Lumikola löytyy autotallista. Markku hilaa sen keskelle pihaa ja seisoo siinä tilannetta arvioiden. Äidin lausuma lumen määrästä, "hitosti", on osunut lähelle totuutta. Epävarmuus kipuaa Markun lainahousujen lahkeista sisään. Mistä urakka olisi järkevää aloittaa? Markku muistaa viime talven helpottavan tunteen, kun jäljellä olevan lumen kaistale pikkuhiljaa oli käynyt pienemmäksi ja pienemmäksi, kunnes jäljellä oli vain viimeinen valkoinen suikale aurattavaa. Mistä hiivatista hän oli silloin kolannut ensin?

Jos hän aloittaisi avaamalla pihaa yksinkertaisesti laidasta laitaan, lunta kertyisi kolaan kerralla niin paljon, että kyydistä variseva lumi jättäisi jälkeensä ikävät rannut, ja koko homma olisi tehtävä ainakin kahteen kertaan. Jos hän tuuppaisi lumet suoraan tuohon penkkaan, vallin viereen parkkeerattu peräkärry hautautuisi lopulta hankeen. Laskelmointi ei toiminut alkuunkaan, ja Markku tuntee olevansa hukassa.

Lopulta Markku päättää urheasti vain aloittaa autotallin edestä — siitähän äitikin oli hänen ensisijaisesti toivonut lumet poistavan. Markku työntää ensimmäisen kolallisen vallin yli. Selässä vihlaisee, kenkään menee lunta. Markku katsoo taakseen ja toteaa, että alku on hankala: yksi pieni kolallinen kolattu, lunta varissut jo siitäkin auratulle väylälle ja jäljellä niin iso piha, että järjestelmällinen eteneminen tuntuu mahdottomalta. Hän kieltää ahdistuksen. Älä ajattele, kolaa.

Markku hoksaa, että hänen vanha unelmansa omakotitalosta olisi ehkä haudattava hankeen sekin, ei hänestä olisi tällaiseen. Tai ainakin hän kirjoittaisi seuraavaan deitti-ilmoitukseensa, että hyvälle neidille varmaankin sopii, että ostetaan yhdessä pieni traktori. Tai vielä parempaa: palkataan joku vähemmän opiskellut nuorimies avaamaan piha ja edistetään samalla duunareiden oltavia tässä maassa. Se oli hyvä suunnitelma.

Kyllä hän onkin sitten huonossa kunnossa. Neljä kolallista työnnettyään Markun selkää selvästi juilii, ja lunta on ainakin kolme senttiä jäljellä jo auratulla alueella. Hänen isovanhempansa eivät taatusti saaneet ahkeraan ruumiiseensa kipuja näin vähästä, he mättivät kuihduttavassa helteessä heinäpaalit traktorin kärriin ja kuokkivat työnsä hedelmät esiin mullasta nälkäisen itikka-armeijan inistessä ympärillä, piiskasivat kunnon työssä raapiutunutta ihoaan saunan lauteilla tullakseen entistäkin sisukkaammiksi. Markkua hävettää: hänen tuntee jalkojensa painavan pullamössönä lainakengissään.

Kola töksähtää vähän väliä jäämurikkaan. Markkua kiukuttaa, hänhän on kuin lapsi, hitto vieköön. Kiukutella nyt jostain, mikä vain sataa taivaalta — minkä sille voi, mitä äksyily auttaa? Hän kuulee isänsä äänen: Se ei Markku ole mies eikä mikään, jos ei sisulla puske työtänsä loppuun. Markku hymähtää: edes matematiikan laitoksella ei opeteta niin pieniä mittayksiköitä, joilla hän voisi ilmaista sisunsa määrää.

Ei häntä ollut tehty ruumiilliseen työhön. Hän oli ajattelija. Hän oli tämän sukupolven mies, ei hän kuulunut enää tänne, missä omakotitalojen pihat vielä aurattiin miesvoimin. Taas lumi varisee kolasta, Markun olisi vedettävä tästä toiseen kertaan. Hemmetti, urakka ei valmistuisi koskaan. Olisi pitänyt huvikseen katsoa kelloa lähtiessä.

Miten ihmiset oikein selvisivät tästä? Markku ajattelee fyysisen työn rotevoittamaa pikkuveljeään, joka kolasi pihan vielä yhdeksäntuntisen työpäivänsä päätteeksi. Siihen kului vartti, jonka jälkeen veli kopisteli lumet isoista nahkasaappaistaan, istua rojahti sohvalle Taloussanomien kanssa ja julisti, että oli taas saanut palkankorotuksen. Mikä mies hän oli pikkuveljensä rinnalla? Isä sanoisi: ei mies eikä mikään.

Nekin Taloussanomat, hän ei yksinkertaisesti ymmärtänyt rahan liikkumista yhteiskunnassa. Mitä väliä sillä oli? Miten jostakin niin välineellisestä olikin tehty niin tärkeää, että yhtäkkiä hän, joka ei ymmärtänyt sitä, tunsi itsensä niin ulkopuoliseksi, niin ei-merkitykselliseksi. Ei, näille ajatuksille hän ei nyt antasi valtaa.

Markku puhisee jo, puoliksi ruumiillisesta ponnistuksesta, puoliksi mielensä vallanneesta turhautuneisuusesta. Hän tiesi kyllä, ettei soveltunut tähän hommaan. Iljettävä hikikarpalo valuu pitkin selkää, kola tökkää kivimurskeeseen. Nyt hän ainakin kolasi riittävän syvältä, saakeli.

Autotallin edustan kolattuaan Markku kohtaa uuden ongelman: hän ei tiedä minne laittaisi seuraavat lumet. Korkea valli ympäröi sitä osaa pihasta, jonne hänen tulisi seuraavaksi edetä. Selkään koskee jo niin, että Markku irvistää suoristaessaan sen. Tilanne on toivoton, hän ei jaksanut enää senttiäkään lunta. Kolan metalliaisa kirpoaa rukkasesta, Markku tipahtaa hankeen polvilleen. Hän hämmästyy itsekin silmiinsä kirpoavia kyyneliä. Ei mies eikä mikään. Markku kohottaa kasvonsa kohti harmaata tammikuun taivasta ja ulvoo.

Hän itkee kerralla koko joulunajan turhautuneisuuttaan, omaa mitättömyyttään sukupolvien ketjussa. Selkänsä särkyä, saamatta jäänyttä rakkautta ja pullamössösieluaan, jossa ei ole hiventäkään sisua. Tietämättäänkin hän itkee kolmen sukupolven kipua, jota aiemmat eivät olleet itkeneet. Hän ei ollut sisukas mies, hän ei ollut ruumiillisen työn mies. Hän halusi olla jotain muuta.

Räkä valuu poskille, Markku nyyhkyttää. Olisi aika rauhoittua. Jos hän kuitenkin vielä tästä nousisi ja kolaisi koko peevelin pihan, ihan piruuttaan. Ei sisulla, mutta järjestelemällä ajatuksensa, kolallinen kerrallaan. Näyttäisi hitto vie koko suvulleen, mistä nykymies voi olla tehty: puhtaasta järjestä. Sen hän tekisi, ylös nyt!

Markku tarttuu taas kolaan ja alkaa nyt laskea auki työntämiänsä siivuja. Hän arvioi jäljellä olevien kolallisten määrän ja alkaa sitten laskea takaperin, lyö itsensä kanssa vetoa lopputuloksesta. Kola kolalta työmäärä pienenee, kunnes jäljellä on vain se edellistalvelta tuttu kapea kaistale lunta. Viimeisen lumikasan vallin yli tuupatessaan Markku tuntee voitonriemua: enää lapiotyö portailla, ja hän olisi ylittänyt itsensä puhtaan järjen voimin. Haista paska sisu, sinä et minua mittaa.

Markku vie kolan takaisin autotallin naulaan, löytää lumilapion ja lampsii rehvakkaasti portaille. Hän painaa selkäkipunsa tiedostamattomiin, lapioi rajusti lumet terassilta, kolistelee jäätyneen kynnysmaton puhtaaksi ja lakaisee viimeisenkin hiutaleen ovensuusta. Hän tarttuu rappuralliin, reutoo sitä irti jäätyneestä maasta, mutta tietenkään se ei irtoa helposti. Markku potkaisee rappurallia kaikin voimin, satuttaa varpaansa, mutta ainakin ralli hievahtaa.

Markku pudottaa lapion, tarttuu rappuralliin, nostaa sen ilmaan. Se on painava jäästä, todella painava, mutta nyt Markku jaksaa. Hän kolauttaa rappurallia portaaseen kaksi kertaa, vapauttaakseen sen lumesta, ja silloin hän tekee kohtalokkaan liikkeen: Markku astuu lumilapion päälle.

Lapio lipeää Markun jalan alla, heittää hänet selälleen painavan rappurallin kanssa. Markku iskee takaraivonsa jäähän. Tammikuun taivas muuttuu sekunneissa harmaasta mustaksi.

Siinä makaa suomalainen mies, työnsä tehneenä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Kaupunki oli ammuttu täyteen alennustuotteiden metsästäjiä. Sille oli syynsä: 19,95. Käytännössä 20 euroa, ja silti niin moni ajatteli, että lähempänä kymmentä. Vanha kikka upposi ostajiin sesonki toisensa jälkeen, ja sain lyödä saman hinnan lähes kaikkeen naisten pikkuruisten pitsialuspöksyjen ja nimekkäämmiltä suunnittelijoilta tilattujen, turkissomisteisten design-villakangastakkien väliltä. Mulle oli käytännössä ihan sama, mutta ainakaan en valehdellu itelleni: se oli tasan viis senttiä alle sinisen setelin. Hievautin itseni irti mainostaulun edestä kuin sijoihinsa tympäätyneen lumiukon. Vuoron alkuun oli kolme ja puoli minuuttia.

"Pietari kopeille." Vuoropäälliköllä oli suu täynnä taatelikakkua. Miten se jaksoikin vielä ahtaa sisäänsä joulua? Se puhui aina syödessään: ruskea lieju roiskui mussutuksen voimasta suoraan kevään katalogille, alusvaatemallin hohtavan vaaleille lanteille. "Kato ettei sinne kerry rekillistä palautettavia. Viet heti takasin paikoilleen ku oot vapaa. Me myydään tänään löysät pois." Musta tuntui, että "löysien" kohdalla se kuvaston tyttö kattoi mua jotenkin anovasti. Kiinnitin nimikyltin rinnukseen ja laahustin haluttomana portaat ylös myymälän puolelle.

Periaatteessa periaatteisiin kuului, että jokainen vuorossa oleva hoiteli ensisijaisesti oman tonttinsa ja "tarpeen tullen osallistui yleisen myymäläjärjestyksen ylläpitoon". Mun tapauksessani se tarkoitti, että mun olis pitänyt mennessäni oikoa ne rekeissä roikkuvien farkkujen rullautuneet lahkeet ja nostaa lattialle valahtanut body takaisin pinkan päälle, eikä ainakaan olla olevinaan kuulematta sen vanhemman naisen kysymystä pastellivillapaitojen kokotarjonnasta. En tehnyt mitään.

Suorin laput silmillä sovituskopeille, koska mua ei kiinnostanut mitä joku Hinnis Möyris tänään ajattelis mun motivaatiokertoimestani. Kaikki muut oli lomilla. Ajattelin uutta pelikonsoliani olohuoneen pörrömatolla ja puolittain tuhottua punaviinipulloa jääkaapissa - juustotarjottimen vieressä. Pikaisen mielikuvan soin myös lämpimiin Vallilan puuvillasatiinilakanoihini kääriytyneelle seireenille, joka herätyskellon soidessa oli leikkisästi yrittänyt kuristaa mut ketun värisillä hiuksillaan. Mulla todellakin olis ollu kotonakin tiettyjä joulun jälkeisiä askareita hoideltavana.

Mua rankaistiin pääkoppani touhuista heti sovituskopeilla. Jouduin sosiaalialan hommiin, kun seitsemälle arviolta saman perheen tyttärelle ei tahtonut mennä päätteelle asti, että he eivät tosiaankaan mahtuneet kahteen koppiin edellissesongin vaatteineen. "Noku eihä myö oltu tämmöttii nähtykää!" joukkion esikoinen ulisi, kun ojensin hänelle sovitettavien tuotteiden määrän ilmoittavan muoviläpyskän ja ohjasin hänet selästä avittaen verhon taa. Punapääni virnuili minulle lakanoistani ja heristi lehtorimaisesti etusormeaan, kun ohjeistukseni päätteeksi haaveilin kevyesti potkaisevani junttia sen seitsemän limpun persauksille. Ajattele pankkitiliä, hoin itselleni, ajattele tiliä. Hyvä asiakaspalvelija hymyilee, vaikka toisinaan kaavaileekin tietämättömien asiakkaidensa pahoinpitelemistä.

Heti edellisen tilanteen päätyttyä tajusin, että tänään todella saisin tuntea itseni useammin sikopaimeneksi kuin vaatekaupan myyjäksi. Jonon seuraavalla mimmillä oli sylissään kokonainen vuori kimmeltäviä rytkyjä - hädin tuskin näin koko tirppaa sen unelmakasan takaa. Tyttö selvästi tiesi syntinsä ja yritti tupakan värjäämällä hymyllä luikerrella ulos tilanteesta, jossa jokaista asiakasta koskivat samat säännöt. Paitsi sitä jenkkisänkyni vallannutta mallityttöä, mutta hän lukeutuikin kategoriaan "entiset asiakkaat".

Olin opetellut nuotin ulkoa, jotta jokapäiväisen lauluni laulaminen kävisi kivuttomammin: "Maksimissaan seitsemän tuotetta kerralla. Sori." Kun karhusin lapselta neljän vaatteen lisäksi vielä kaksi koruosaston tuotetta, sain häneltä osakseni niin pahan silmän, että jouduin peittämään räkänaurukohtauksen irvokkaalla hymyllä. Närkästyneenä koppiin livahtanut neiti oli niin laiha, että olisin ilomielin syöttänyt hänelle ne henksun kahvihuoneen joulujämät.

Olosuhteet huomioiden oli siis täysin oikeutettua, että en varsinaisesti viihtynyt koppivuorossani. Virsi nimeltään "Pietari kassalle" oli monessakin mielessä suloisempi alku työpäivälle. Sen seurauksena vältyin monilta typeriltä kysymyksiltä, kuten "Onko teillä tästä ässää jäljellä?" (No EI OLE missään piilohyllyssä enempää näitä, kun tavallisesti meillä myytävät tuotteet asetetaan näytille, jotta asiakkaat vois niitä ostaa!) tai "Ootko sä töissä täällä?" (No enpä vissiin, muuten vaan näitä koinsyömiä rättejä tässä myllään ja mulla on kotona helvetin kuuma tyttöystävä, että se miestenosasto on tuolla päin, olkaa hyvä!) Kassalla pääsin helpolla, koska mun ei tarvinnut kommunikoida mitään ylimääräistä: tehtäväni oli nuolaista kerran ostajan pankkikorttia ja sillä hyvä, Hinnis Möyris olisi tyytyväinen.

Armoitetun tauon koittaessa keuhkoni olivat jo niin turvoksissa kaikesta siitä tekstiilipölystä, että päätin katkaista kuuden päivän savuttomuuteni pitkän tupakan merkeissä. Vastoin kaikkia kultaisia myymäläsääntöjä kiersin takaovesta kaupan etupihalle, asettelin nahkarukkaseni sormet levälleen jäisille portaille ja istuin siihen. Syvä huokaus purkautui höyrynä pakkaseen. Sytytin rasian ensimmäisen sätkän, joka oli suloinen kuin vastasyntynyt, ja aloin tuijottaa kadulla ravaavia ihmisiä.

Kaikilla näkyi olevan kassikaupalla täytettyjä tarpeita ja iso, vaativa kiire. Mulla oli kaikki mitä tarvitsin, kunhan saisin palkkani, ja nuo suu vaahdossa juoksevat elukat takaisivat sen minulle - myytiinpä oheistuotteina kauden mukaan sitten lippalakkeja tai kaulahuiveja. Käänsin katseeni myynti-ikkunan suuntaan. Mallinukella oli yllään musta haalari. Mun mielestä mimmit näytti niissä isoilta vauvoilta. Mutta olihan se halpa, 19,95. Kokonaista viis senttiä vaille koko setelin.

Sillä samalla rahalla ostaisin kaksi pulloa punaviiniä. Tai ehkä käyttäisin osan suklaaseen, jotta lakanani pysyisivät jatkossakin lämpiminä koko työpäiväni ajan. Hautasin hymyni kaulaliinaan, sillä kukaan muukaan ei näyttänyt tyytyväiseltä. Iltapäivää kohden moni omistaisi jo paljon enemmän.

Salaa olin kaikkia muita viisaampi.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Kaupunki oli ammuttu täyteen alennustuotteiden metsästäjii.

Ärsytti kävellä siinä ryysiksessä, mutta minkäs teet: mun oli pakko saada jotain uutta uudenvuoden bileisiin. Olis ollu hieman skitsoa käydä kiljumaan niille, että menkää kotiinne. Että ei tota rumuutta uusilla vaatteilla saada piiloon. Pankkiautomaatin jonossa peilasin nutturani kuntoon. Onneks ne oli pessy Osuuspankin ikkunat, niistä näki just hyvin.

Kaikki mun vanhat ryysyt tosiaanki oli niin old school. Näkihän sen ku katto niitä mallinukkeja: mun viime talven kaikki vaatteet oli jotain pastellii ja just nyt kuuminta oli erilaiset värikkäät kuosit. Ei se tieto tosin mulle uutena tullu. Muotibloggaajat oli tehny uudet trendit selväks jo loppukesästä. Mä tajusin kyllä tilanteeni jo sillon. Jouduin oikeesti tosi tiukille ku halusin säästää rahaa uusiin vaatteisiin. Sen takii jätin uuden puhelimen ostamatta, vaikka mun entinen oli jo puol vuotta vanha. Ja ihan vitun ruma. Mä olin kyllästyny siihen mut mun oli vaan pakko säästää.

Mun pääseminen pukukoppiin yritettiin tehä tosi vaikeeks. Ensinnäkin kaikki lihavat, lehmänpaskan hajuiset maalaiset oli päättäny nekin lähtee vähän kaupoille. Niitä ihme karjapaimenia oli oikeesti ainakin seittemän siinä mun edessä, jonottamassa sovitukseen. Niiden valkkaamia vaatteita kattoessaan ei voinu tuntee ku sääliä. Silläki mun ikäsellä tytöllä oli sylissä kaks pastellin väristä villapaitaa. Ei jeesus.

Toiseks se sovituksessa työskentelevä poika ei meinannu laskee mua koppiin. "Maksimissaan seitsemän tuotetta kerralla. Sori." se sano. Joo niin varmaan sori. Kerroin sille, että se sais kuitenki tänään tuplapalkkaa ja että mulla oli vaan ykstoista vaatetta ja kahet korvikset. Se otti multa pois neljä vaatetta ja ne korvikset. Ihme natsi. Kuka viitti olla niin pahalla päällä heti joulun jälkeen?

Sen silkkihaalarin kanssa mulla oli vähän vaikeuksia. Mun perusongelma oli jenkkakahvat. Ne tursus nytki kankaan alta joka suuntaan. Olin kuitenki päättäny ostaa ne haalarit, koska kaikilla oli nyt sellaset, enkä mä halunnu olla mikään nolo pastellivillapaitatyttö. Vedin mahan sisään ja pyörähdin peilin eessä sivuttain. Kahvat katos. Voisin laittaa jonku ison korun ni kukaan ei kiinnittäs huomiota mun läskeihin. Mut niiden bileiden jälkeen alkasin kyllä laihduttaa. Otin mun ihanista soon-to-be haalareista kuvan mun Insta-tilille ja pistin siihen ihan täydellisen filtterin. Oikeestaan mä näytin siinä vähän Rihannalle.

Matkalla kassalle pyysin siltä natsihintiltä mun korvikset. Se hymyili mulle. En tajuu miks kaikki nolot aina ihastuu muhun. Ihmiset ei tajuu niiden omaa arvoo. Yleisesti nolot aina luulee, että ne ois jotenki parempia ku ne on.

Kassalla mua lämmitti mummon antama joululahjaseteli, josta jäi vielä viis senttiä yli. Onneks löysin sen haalarin aleista. Voisin ihan hyvin ostaa vielä vaikka mitä muutaki. Ainaki uudet kengät tarviisin, koska kaikissa mun vanhoissa korkkareissa oli tavalliset korot. Haalareiden kanssa piti todellakin olla kiilakorot, tai muuten se ois noloo. Onneks mä tiesin nää jutut.

Tuulikaapissa meinasin kävellä jonku mummelin yli. Se oli parkkeerannu siihen kyyläämään alennuskinkkujen mainosta, ja mä just latasin mun uutta kuvaa Instaan. Tommoset mummot on just pahimpia, ku niitä ei yhtään kiinnosta muut ihmiset. Melkein pudotin mun puhelimen ku väistin sitä, mut mulla sentään on käytöstavat vielä tallella.

Salaa olin kaikkia muita viisaampi.

***

Kaupunki oli ammuttu täyteen alennustuotteiden metsästäjiä.

Katseeni nojaili nenänvarteen, kun sullouduin Sokokselle kävelykadun muovikassimeressä. Mikä iljettävä arvoympäristö. Yksinäiset vaihtoivat kassoilla sielunsa roinaan, pakkasivat sen paketteihin ja rahtasivat ennestään täysiin koteihinsa, tyhjiksi käyneiden kuortensa toppaukseksi. H&M, Vero Moda, Tommy Hilfiger, Gina Tricot, yhtä halpoja kaikki. Kukaan ei katsonut vastaantulijaa silmiin. Joku teinityttö peilasi hävyttömästi itseään Osuuspankin ikkunasta.

Tarvitsin perusvoiteen, sillä kasvojeni iho karisi pakkasessa hangelle. Katselin kuitenkin vähän kaikkea, sillä niin tavarataloissa tuli toimia. Harhautin myyjän toisensa perään hipelöimällä hajuvesiä, ripsentaivuttimia ja kirkkaan sinisiä kajaleita. Mitään niistä en tarvinnut, mutta juuri niin sulauduin massaan: olin se aurinkoisesti hymyilevä nuori nainen, joka vain katseli kaikkia näitä ihania tuotteita, kiitos. Löytäisin kyllä jotakin, mistä maksaa niille. Ne paskiaiset.

Ne ihmiskunnan orjuuttaneet siat. Ne arvojen syöjättäret, ne rikkaat raiskaajat ja ihmisarvojen ryöväämistä kyseenalaistamattomat kusipäät. Noukin oikean rasvan käteeni ja vilkaisin hintalappua. 6,50 mokomasta putelista kauneutta. Vitun maailma, miksi seuraatte niitä?

Riittävän määrän hyllyjä kierreltyäni olin tullut tieni päätökseen. Valvontakamerat ja vartijat eivät enää tienneet, minkä tuotteen olin poiminut mukaani. Olin eksyttänyt kaikki kaupallisuuden korppikotkat. Olin se kuuliainen ostaja, kuluttaminen oli hallinnassani. Niin täysin hallinnassani, että olin päässyt sen kahleista irti.

Nuo silmät pysyivät sokeina, kun ujutin hoikan voidetuubin takkini hihaan, kävelin hymyillen ohi alennusmeikkilaareja penkovien orjien ja läpi tuulikaapin tuiverruksesta.

Ulkona pakkanen tuntui pyörryttävän raikkaalta. Olin vapaa, sillä nämä sairaat säännöt eivät koskeneet minua.

Salaa olin kaikkia muita viisaampi.

***

Kaupunki ol ammuttu täyteen alennustuotteihin metästäjiä.

Mie olin löytänä omani maenoslehtisestä jo kotosala. Se kolahti luukusta sammaan aikaan ku mie jo istuin kyökissä uamukahvila, siinä viien aikaan. Naapurin äpärä ol alakanu huutamaan ruokoo puolta tuntia takaperin. Mie eppäelen, että se nuorpar ei alakuunkaa ossoo sitä hommoo. Eipä tuo yllättänä: semmosia kutjakkeitahan nuo tuntuu muutennii olevan, matottii puisteloovat tuuletusparvekkeela.

Tuulkuapissa äkkäsin, että joulukinkuttii oes olluna tarjouksessa. Mutta enhän mie miten semmosta kymmenen kilon mötkälettä iheksein ois suana tuhottuva. Märäntynähän tuo oes niile sijoelleen. Siästypähän nekkii eurot.

Mie piätinnii männä suorinta reittiä ruokakauppaan ja ostoo ne tarjousomenat. Yheksänkytäyheksän senttiä kilo. Se on tuontihetelmistä käypäsä hinta.

Immeiset on alennusmyyntiin aekaan tavallistakii äkkinäesempiä. Ne männä tormuuttivat kauppaliikkeen käytävilä eivätkä kahtoneet etteensä senkää vertoo ku tavallisena arkipäevänä. Ykssii naesimmeinen kierti saman hyllyn valehtelemata viiteen kertaan, mie laskin. Ei tolokun tolokkuva. Nuoriso ol uppoutuna niihin luuriloehinsa. En uhallakkaa väestänä yhtäkää turjaketta, pipot piässä räpläsivät niitä vekottimia ja kulokivat nuamat paenuksissa.

Hetelmäosastola mie en meinana löytee omenia mistään. Kyllä ol kaiken mualiman ranaattia ja avokaattia, mutta ne tavan omenat olvat piilottanneet sen kaeken erikoesuuvven tuakse — piti melekeen lihahyllyle asti lompsia. Kaeken kukkuraks hintalapussa seiso pienelä tihrula että yks ja seitenviis. Mie myyjätytöle kertomaan, että ol er hinta lehessä ja että pit tänne asti tulla tämä viäryys totteemaan. Se ämpyil että anteeks, ei olla vielä kerinä sitä tarjoushintoo siihen lyyvvä. Missä lie kuhnina sennii uamun. Semmosia lorttia ne ol kaekki.

Mie kävin mättämään omenia säkkiin. Niihin kansa ol aena iso possakka ennen ku piäs varsinaesesti syömään. Ensinnäkkii ne pit aena rovita laarista huolela, ku aenakii puolet tarjokkaesta ol lommosia tahi muuten vaevasia. Kantamisessa ol hommoo, ku pussi piti viritellä ranteeseen ja vaehtoo se väsyny ranne toeseen kesken matkan, ku kummassakkii käessä ol jo ennalta kävelykeppi.

Kottiin piästyvä ne omenat pit ensin pestä kuumala veilä ja perunaharjala. Kaeken mualiman neekerlapset on niitä suattana paskasine käpälöeneen rovehtia sielä Espanjassa tahi mistä ikinä millonnii rahattiinkaa. Enkähän mie niitä kuorineen ikänä huolina syyvvä, ja lohkoloena se syöntiurakka helepottu huomattavasti, ku ei tarvina tekohampaeta kerätä rinnuksilta kesken kaeken. Niin että ol siinä hommoo niihin kansa.

Takatullessa vilikasin vielä kertaalleen sitä kinkkumaenosta. Ois ne kyllä ollu halapoja, siitä en piässä mihinkään. Omenasäkki kiikku ranteessa ja mie totesin, että jiäkuapissa ol ennestäännii nakkipaketti. Mie läpsin ihtiäin poskele, että elä sie ahnehi. Selevisin niihen immeisten välistä takasii kaoppakavule, vaekka tuulkuapissa ollii tunkosta. Kukkaa ei tarjoutuna laskemaa miua eile, vanhoo immeistä.

Tyytyväesenä mie kahtelin niitä hölömöjä, jotka ol pistänä rahasa taevaan tuuliin. Miula ol hyvän hintasia omenoeta koko säkilline, vaekka oesin vienä sille nuapurin penskallekkii yhen, kaks. Immeiset ei tajua ommoo parastaan. Mikä siinä tuhluussa niin vettää puoleensa, että pittää ihan perse torvela juosta kuka minnii ihmeen perästä?

Salloo olin kaekkia muita viisaampi.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

En taida kirjoittaa tähän blogiin ihan vähään aikaan.

Olen Costa Ricassa ja kirjoitan matkablogiin. 

FYI: täällä on ihmeellistä. Matkaan tänään Santa Teresan surffirannoille. 

Joudun ehkä kuitenkin jakamaan jonkun auringonlaskukuvan jossain vaiheessa.

Share
Ladataan...

Pages