Ladataan...
Monttu

Paheksun kovasti sitä, että murheen hengitysreikä painetaan väkipakolla viinin rubiininpunaisen pinnan alle. Pidetään se siellä, upoksissa, eikä se välttämättä edes kuole. Luullaan vaan. Sitkeää tekoa se saatana.

Eilen tein sen itse — täysin tietoisena siitä, että se pirulainen tuskin olisi moksiskaan, vaan rimpuilisi aamunkoittoon ja hyökkäisi kostoksi kimppuuni, hirttäen itsensä kaulani ympärille juuttisen piikikkäänä ja entisestään voimaantuneena.

Oli luvassa yksinäinen krapulapäivä. Kamalin kaikista.

Sitten aivan yhtäkkiä, kylmässä suihkussa henkisiä pinttymiä liottaessani keksin, että huonon omatunnon kantaminen ei muuttaisi maailmaa sentin vertaa mihinkään suuntaan. Se vain saisi kaiken näyttämään minun silmissäni helvetilliseltä.

Edellisyönä surmatyö oli tyssähtänyt puolitiehen, mutta nyt päätin sotkeutua kunnolla hurmeeseen. Niinpä sitten lopetin. Katkaisin viheliäiseltä morkkikselta sen rapsakan kaulan.

Naps.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Olen jo kauan ihaillut heitä, jotka suhtautuvat elämään vailla pelkoa. He innostuvat helposti ehdotuksista, eteen tulevista tarjouksista, koska näkevät ne mahdollisuuksina. Heillä on suupielissään usein hymyntapainen, tai sitten he kantavat sitä silmäkulmissaan. Heillä ei ole tarvetta korostaa sitä, että elävät omaa elämäänsä, koska todella tekevät niin. He antavat tilaa muillekin ja luottavat siihen, että elämä ottaa huomiinsa myös heidät.

Aina en kuitenkaan ole ymmärtänyt, että janoan itsekin pelotonta elämää. En ole osannut arvostaa sitä. Päinvastoin: minulle opetettiin, että elämän eteen on koko ajan tehtävä kovasti töitä. On puhuttava suunnitelmistaan, tartuttava toimeen ja sitten toiseen, illan tullen lueteltava päivän askareet pitkänä litaniana ja samaan hengenvetoon organisoitava seuraavaa päivää — vähintäänkin sitä, kuinka aikaisin on aloitettava ja mistä. Myöhään valvominen tietää myöhään nukkumista ja huoletonta vetelyyttä, samoin päiväunet. Istua kannattaa korkeintaan päiväkahvien ajan, jolloin voi kerätä voimia ja suunnitella seuraavan työnsä. 

Minusta tuntuu, että minut opetettin halveksimaan elämäniloa. Tilalle tarjoiltiin pelko siitä, etteivät asiat järjesty ilman jatkuvaa huolta. On oltava tarkkana, tilanteen tasalla. Suljepa kerran silmäsi ja anna kesätuulen puhaltaa ilma keuhkoihisi — ja päivä on pian ohi, ennen kuin huomaatkaan, etkä ole saanut aikaan kerrassaan mitään. Silloin olet hyödytön, merkityksetön. Pidä hyvä ihminen huoli, ettei niin käy.

Ja jos et muuta keksi, voit aina juosta. Juokse pakoon sitä pysähtymisen tuomaa tyhjyyttä, äläkä koskaan tunne olevasi lähimainkaan siinä, missä olet. Pysy liikkeessä ja hallitse.

Rakastan ja pelkään heitä: ihmisiä, jotka haluavat näyttää minullekin, ettei minun tarvitse taistella elääkseni. En uskalla luottaa heihin. En uskalla luottaa siihen, että elämä vie minuakin. En usko, että aivan kaikki ei olekaan minusta kiinni, vaan minä olen kiinni monesta asiasta. 

Haluan lakata pelkäämästä. Ota minua kädestä, elämä. Näytä minulle, että olen sinun edessäsi vapaa ja voimaton. Anna minun rakastaa.

Anna luottaa siihen, että pelko syö sinut. Se olisi minulle lupaus: voit päästää irti, ja vien sinua silti.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Sitä voi huomata istuvansa bussissa mukavan viileissä kesäpöksyissä. Sitten huomata epäilyttävän näköisen, rusehtavankeltaisen tahran niissä housuissa, tarkalleen sepaluksen kohdalla. Keikkuvassa vessassa epätoivoisen voimallisesti hinkata sitä tahraa kosteuspyyhkeellä, kunnes se kuluttautuu valkoiseksi, hituleiseksi möhnäksi siihen sepalukseen. Sitten kädellä hinkkaus-kuivata sitä hituletta niissä housuissa, joiden väri on juuri otollinen sellaiselle tummalle, märälle läntille. Miettiä, että nyt kyllä menee tässä vessareissussa niin kauan, että luulee kopin vieressä istuva nuorimies kakkosreissuksi, vaikka ihan varmasti oli vaan ykkönen ja hinkkausreissu. Sitten sieltä vessasta nolona hipsiä paikalleen etupenkkiin koko pitkä bussikäytävä bulevardinaan ja paita sepaluksen päälle mahdollisimman alas asti kiskottunaan — miettiä, että onneksi nuo istuu nenä menosuuntaan kaikki, ja sepaluskin eteenpäin on.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Nämä asiat ovat muhitelleet mielessäni jo pitkään. Eteeni on osunut useita ilmiöitä, konkreettisia ja vähemmän konkreettisia, jotka ovat pistäneet miettimään.

Nyt se kaikki tuntuu kietoutuvan yhteen. Kipuilen. On kasvun paikka.

Ei ole olemassa mitään valmiita polkuja – ei missään asiassa. Ei opinto- tai työelämässä, ei ihmissuhteissa. Ei siinä, millaisia miehiä ja naisia meidän tulisi olla tai millaisia lopulta olemme. Ei siinä, miten kohtaamme muut ihmiset. Jokainen teko on valinta, joka edeltää ja seuraa toisia valintoja. Sikäli ne valinnat, joista polkumme rakentuvat, ovat sekä meidän että muiden.

Mutta on turha kuvitella, että kukaan kantaisi niistä sellaista vastuuta, joka meillä itsellämme niistä tässä hetkessä on. Minulla on oman elämäni ohjauspyörä käsissäni. Ihan tässä näin.

En halua tuomita ketään sen perusteella, miten joku on minua joskus, kauan sitten ohjeistanut tekemään. Aion katsoa ihmistä ihan itse ja antaa hänen olla sellainen kuin hän on. Miksi minä hänestä kokisin painetta? Mikä minä olen häntä määrittämään? Mikä häntä on määrittämään se ihminen, joka joskus määritteli minut määrittelemään kohtaamani hienot ihmiset?

En halua olla sellaisten imujen vietävissä, jotka eivät alkuunkaan vie minua itseni näköiseen suuntaan. Mikä minua on ohjaamaan sellainen virta, joka jonkun muun mielestä joskus olisi hänen kohdallaan ollut oikea? Miten se liittyy minun elämääni? Miksi minä kokisin siitä huonoa omaatuntoa, jos sanon suoraan, että tämä puuha ei ole minua varten siinä missä tuo toinen ehkä on? Yhtä totista leikkiä – sellaisia nämä kaikki puuhastelumme täällä kuitenkin ovat. Tasa-arvoinen valikoima, josta poimimme kukin itseämme varten, oman maun mukaan. Ei ole olemassa mitään valmista hierarkiaa.

En halua sortua luulemaan, että muiden ihmisten tekojen tai sanojen tarkoitus olisi latistaa minua. Miksi he tekisivät niin? Kyse on siitä, millaisena näen itseni, ja vasta sen jälkeen siitä, millaisena näen muut. Minä olen se peili, josta heidän kuviaan katselen, ja heistä vuorostaan heijastan itseni. En halua pelätä enää. Miksi antaisin menneiden kohtaamisten määritellä minut nyt? Eivät ne minua tunne.

Haluaisin ymmärtää itseäni ja muita, mutta kuitenkin antaa kaiken tulla ja mennä, koska omasta vastuustani huolimatta minä en voi vaikuttaa kaikkeen. Ehkä sitä voisi kutsua sallimiseksi. Tai hyväksynnäksi.

Luulen, että tässä piilee minun elämäni tämänhetkinen viisastenkivi. Ja siinä minulla riittää kammettavaa.

Nyt aion hyväksyä itseni istumaan tuohon nojatuoliin, oikaista koipeni ja ottaa kirjan. Ja olla.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Ikävöijä palkitaan sillä hetkellä, kun jälleennäkeminen varmistuu. Siitä eteenpäin jokainen sekunti on yhtä hykerryttävää kaipausta. Yksin tekemäni asiat muuttavat muotoaan: niistä tulee erityisiä, sillä pian ne olisivat vain muisto menneestä olotilasta.

 

Pian kohtaisin sen kaiken yhdessä sinun kanssasi.

 

Juuri kun odotus on noussut huippuunsa, voin hetken luulla, etten jaksa enää hetkeäkään. Ajatuskin hengityksestäsi solisluideni välissä saa minut niin suunniltani, että toivoisin kaikkien universumin kellojen räjähtävän ja sinkauttavan viisarinsa niin kauas, ettei aikaa enää ole.

 

Silloin lohdutan itseäni ja totean, että pian sekin hetki olisi käsillä. Vakuutan, että muistaisin takuulla katsoa taaksepäin kaipuuseeni, jotta saisin sieltä kaulani kuopasta talteen jokaisen kostean molekyylin, jossa tiivistyy mennyt ikävä. Että osaisin antaa sille hetkelle ansaitsemansa arvon.

 

Vannon, että rutistaisin sinut niin lähelle itseäni, ettei sinullekaan jäisi epäselväksi, kuinka kovin olen sinua siihen kaivannut.

 

Ja kun sitten viimein seisot alasti laiturilla, taustallasi tyyntyvän järven silkki – en tiedä, olenko koskaan nähnytkään mitään kauniimpaa.

 

Lukuun ottamatta sitä seuraavaa kuvaa, jossa vedät minut kiinni itseesi; jossa meitä hyväilevä viileä vesi antaa täydellisen vastapainonsa sille lämpimälle väreilylle, joka syntyy ihoni koskettaessa ihoasi.  Sormieni ainoa tarkoitus on sukeltaa märkien hiustesi lomaan ja pitää sinut niin lähellä, että yllän suutelemaan märkiä kasvojasi. Jossain laulaa kuikka, ja pieni aalto liplahtaa vasten selkääsi.

 

Ja sitten naurat niin, että suomifilmien romantiikasta tulee meidän. Minäkin nauran, kunnes en enää voi. Yhtäkkiä haluan sinua niin, ettei naurulle jää sijaa.

 

Kaikki aistini ovat niin täynnä sinua ja kesäiltaa, että se miltei sattuu.

 

Sattuu oivaltaa, mistä siinä voisi suurimmillaan olla kysymys. Jos mitään ei puutu, mistä voin olla varma, olisiko ikäväni kohdannut tarkoituksensa?

 

On aivan eri asia kaivata kohdistamattomasti kuin ikävöidä ihmistä. On vielä niin paljon asioita, joita en sinusta tiedä, ja olen varma, että monet niistä tulevat vielä vaatimaan minulta paljon. Mutta juuri nyt ikäväni tuntuu kertovan minulle, että minun on otettava selvää niistä jokaisesta. Minun on todella ikävä juuri sinua.

 

En keksi mitään muuta, mitä voisin toivoa, vaatia tai odottaa. Sinussa tuntuu olevan enemmän kuin mitä olin osannut yhteen hahmoon ikinä kuvitellakaan.

 

Entä jos olet se ihminen, jossa näen kaiken: sekä sen mitä haluan että sen, mitä tarvitsen?

 

Entä jos olet se ihminen, johon minun on tarkoitus rakastua?

 

Minä en tiedä, mutta aion ottaa siitä selvää. Siksi ei ole lainkaan kamalaa ikävöidä sinua.

 

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

"Mutta tästä lähtien oli kaikki tietenkin toisin. Nyt oli paikallaan, että isä hankkisi kaiken mitä perhe tarvitsi, huolehti heistä ja suojeli heitä. Heillä oli luultavasti ollut liian hyvät oltavat. Kummallista, äiti ajatteli huolissaan. Kummallista, että saattaa masentua ja tulla vihaiseksi siitä, että on liian hyvät oltavat. Mutta minkäs sille mahtaa. Silloin on parasta aloittaa uudelleen toisesta päästä."

Astrid Lindgren: Muumipappa ja meri (1965).

Onpa ihanaa olla töissä. Ihanaa olla väsynyt ja nälkäinen. Miten ihanaa silloin onkaan nukkua ja syödä, ja sitten herätä taas aloittaakseen alusta.

Share
Ladataan...

Pages