Ladataan...
Monttu

Olipa kerran prinsessa, jonka isä oli pienen valtakuntansa arvovaltainen, hyvä kuningas.

 

Aivan pienenä prinsessa leikki kaiket päivät hovin mailla: hän kiipeili puissa, juoksi koirien ja hevosten kanssa niityillä ja lauloi vanhemmalta väeltä oppimiaan sävelmiä. Hänen isänsä, kuningas, oli melko rikas, joten prinsessa sai liki kaiken minkä halusi. Se ei kuitenkaan ollut syy siihen, että hän rakasti isäänsä, joka hänkin välitti tyttärestään kovin paljon.

 

Vuodet kuluivat, ja prinsessa kasvoi. Hän ei ollut enää aivan pieni, mutta ei kovin isokaan – ilman muuta lapsi vielä. Erään onnettoman sattumuksen myötä kävi niin, että kuninkaan asema äkkiä muuttui: hänet alennettiin valtakunnan seuraavaksi ylimpään virkaan. Silloin prinsessa ei tosin tiennyt asiasta mitään, mutta hyvin pian hän alkoi aavistella jotain; eihän sellainen voinut olla vaikuttamatta isän, entisen kuninkaan käyttäytymiseen.

 

Tapahtuman seuraukset olivat perin arvaamattomat: isä alkoi vaatia tyttäreltään enemmän. Hänelle eivät kelvanneet prinsessan leikeissä villiintyneet, vinksinvonksin hapsottavat hiukset, jotka kamarineiti useimmiten kyllä palmikoi kauniisti. Jos isä näki prinsessan maalaavan linnan pihan lehmukset virheellisesti pulleiksi ja kukikkaiksi, valokuvamaisuutta halventaen, hän hermostui ja saattoi hieman huutaa. Kotiopettajar hämmästyi, kun prinsessa kerran tuli itkien matematiikan oppitunnille: edellisellä kerralla palautettu kertotaulukokeen arvosana oli ollut isälle liian alhainen, peräti kahdeksikko.

 

Prinsessa huomasikin, että hänen isästään oli tullut erilainen. Hänen lempeytensä oli kaikonnut. Prinsessa kuitenkin oivalsi, että voisi palauttaa isänsä suopeuden ja ilon: hänen tulisi vain tehdä asiat oikein.

 

Hän kuroi aamuisin hiuksensa tiukasti ohimoita myöten niin, että iltapesun aikaan päänahkaa aivan särki. Hän harjoitteli pihapuiden ääriviivoja salassa; piirsi niitä sormellaan peilin pintaa vasten, ajatteli niitä syödessäänkin, kunnes ne piirtyivät paperiin täydellisen tarkkoina. Eikä hän koskaan tehnyt koulutehtäviään huolimattomasti vaan piti huolen siitä, että sai jokaisessa oppiaineessa vain parhaita mahdollisia tuloksia.

 

Ja isä, entinen kuningas, hymyili tyttärelleen – hyvällä tuulella ollessaan hieman kehaisikin tämän kauneutta metsästysseuransa jäsenille.

 

Ongelma oli kuitenkin se, ettei isän asema valtakunnassa ollut pysyvä. Häntä ylemmillä tahoilla päätettiin pian, että entinen, jo alentunut virka oli lakkautettava. Niinpä isä, entinen kuningas, joutui yhä heikompiin tehtäviin.

 

Ja kun entistä kuningasta kohdeltiin näin, hän pelästyi. Se sai hänet vaatimaan tyttäreltään, prinsessalta, yhä enemmän, sillä eihän yksikään hallitsija kestä sellaista, että hänen valtaansa horjutetaan ilman hänen tahtoaan.

 

Pian kävi niin, että prinsessa saattoi saada isältään riuskan tukkapöllyn, vaikka hänen pehmeä palmikkonsa oli jo aikoja sitten vaihtunut tiukkaan, aina ojennuksessa pidettyyn poninhäntään. Tyttären maalaukset eivät enää kiinnostaneet isää, tai jos hän hetkisen tarkastelikin niitä, sai prinsessa osakseen suoranaista halveksuntaa ja ivapuhetta osaamattomuudestaan. Eivätkä kotikoulun tuloksetkaan ilahduttaneet isää: kun prinsessa kiikutti salonkiin täyden arvosanan kuulustelupaperin, isä hätisti tyttärensä ulos ja kielsi häiritsemästä itseään.

 

Silloin tällöin prinsessa havahtui öisin hikisenä, sydän läpättäen. Hän ei osannut selittää linnan keittäjättärelle, miksi jälkiruoka oli tänäänkin jäänyt kulhoon kärpästen syötäväksi. Eikä häntä huvittanut enää leikkiä eläinten kanssa niityllä – puumajojen rakentelun ja laulujen laulamisen, moisen kohkaamisen, isä oli kauan sitten kieltänyt.

 

Sillä nyt, valtakuntansa sijaan, oli hän alkanut hallita tytärtään, pientä prinsessaansa, joka oli vaivihkaa ehättänyt kasvaa nuoreksi naiseksi.

 

Tuosta liki aikuisesta prinsessasta oli tullut hiljainen, arka ja surumielinen. Usein hän vietti aikaansa isänsä kamarin oven takana istuen, nojaten korvaansa viileää puuta vasten. Uskaltamatta koputtaa hän kuunteli, kuinka hänen isänsä, entinen kuningas, laahusti ympyrää huoneensa persialaismatolla ja itki. Sillä kyllähän isä tiesi, mitä hänelle oli tapahtunut, mutta kamarinsa ulkopuolella hän ei voinut asiaa myöntää – ei koskaan. Se, mitä hänelle oli tehty, ei antanut hänelle rauhaa.

 

Niin jatkui hovin elämä vuosia ja vuosia, muuttuen sekä isän että prinsessan kannalta yhä kurjemmaksi. Lopulta isän asema oli entisestään alentunut niin monta kertaa, että eräänä aamuna prinsessa löysi hänet pihamaalta, syötäväksi kasvatettavien porsaiden karsinan vierestä. Vieläkin, siinä sikopaimenen keppiin mutalammikossa nojatessaan, isä väisti tyttärensä kysyvää katsetta – saati että olisi suostunut puhumaan hänelle.

 

Isä ei suinkaan ollut enää vihainen. Sen sijaan hänestä oli tullut vaitonainen, sillä eiväthän sikopaimenet varsinkaan siihen aikaan saaneet puhua korkea-arvoisen väen kanssa. Isä ei hävennyt enää tytärtään vaan itseään. Hän häpesi itseään niin, että siatkin kavahtivat hänen kurjaa olemustaan.

 

Seuraavana yönä prinsessa nukkui jälleen levottomasti. Hän näki painajaisia ja oli huonovointinen. Miten hovissa kaikki olikin voinut kääntyä niin päälaelleen? Hän päätti tehdä asialle jotain sillä uskoi, että vain hän voisi vielä pelastaa isän, jota yhä kaiken niiden kummallisten ja surkeiden tapahtumien jälkeenkin rakasti niin paljon.

 

Varhain aamulla prinsessa etsi isäänsä pihamaalta, mutta ei löytänyt häntä mistään. Ennen kokematon huoli valtasi hänet: tätä hän oli pelännyt eniten koko maailmassa, ja nyt se oli totta. Isä oli lähtenyt ja vetäytynyt metsiin. Prinsessa oli jäänyt yksin.

 

(Tietenkään hän ei koskaan ollut täysin yksin, sillä koko muu hoviväki järjesteli hänen asioitaan, mutta yhtä kaikki prinsessasta tuntui, että hänet oli hylätty – tällä kertaa lopullisesti.)

 

Sen jälkeen tapahtui paljon asioita, joista prinsessa ei välittänyt puhua.

 

Mutta vuosien kuluttua hän viimein avasi suunsa ja alkoi puhua sen puolesta, ettei yksikään isä hylkäisi pientä prinsessaansa: ettei antaisi tämän uskoa olevansa jotenkin viallinen tai puutteellinen vain siksi, että isä itse kokee sitä jotenkin olevansa. Sillä vaikka isien asemat valtakunnissa muuttuvat, ovat he aina tyttärilleen kuninkaita, ylimpiä hallitsijoita, joiden arvo ei voi laskea.

 

Sen pituinen se.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Pitelet minua rintaasi vasten, kämmenesi lepää takaraivollani. Painat kevyesti, poskellani ihosi lämpö, rintakehäsi vakaus. Keinutat minua kuin lasta kehdossa.

Eikä minun tarvitse kuin levätä, se kaikki vain tapahtuu. Oikealle, vasemmalle, oikealle, vasemmalle.

 

Puhaltelet hiuksiini rauhoittavia sanoja.

 

Kaikki hyvin, olen tässä. Kaikki hyvin. Sinä olet siinä, turvassa.

 

Ja huomaan kyynelten valuvan pitkin poskiani, kaulaani – imeytyvän villapaitasi karheuteen.

 

Et välitä, keinutat vain. 

 

Hengitä. Sinä olet turvassa.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Yhden asian minä isältä opin varhain ja vakaasti. Sukupolvia sinnitelleen viisauden, jonka mantran poljentoon yhdyin heti mustelmien liuettua.

 

Mikä helvetti saa luulemaan, että vain lyömällä lapsesta kasvaa kunnollinen ihminen?

 

Ei ole konstikaan järkeillä, että tehtyään väärin pieninkin tarvitsee rangaistuksen. Lapsi ei ymmärrä puhetta, mutta kyllä se ymmärtää kipua. Kyllä se on saatava tajuamaan, kuinka anteeksiantamatonta on tehdä harkitsemattomia päätöksiä – liki ainoita, joihin se kykenee.

 

Mustasukkaisuus viettelee napistamaan pikkusiskon niskavillat etusormen ympäri. Toimenpide saa siskon aivan oikeutetusti kitisemään tuskissaan. Siten siskot opettavat toisilleen paikkansa, koska eivät vielä ymmärrä, että toisen satuttaminen on väärin. He eivät neuvottele siirroistaan.

 

Vielä hetki sitten niin voitokkaan mielen valtaa yllättävän nopeasti aivan toinen tunne, kun hälytin pärähtää soimaan. Siskon ulina toimii läpitunkevan varmasti kuin yleinen hätämerkki, laukaisee varotoimet talon toisessa päässä. Pienikin tajuaa, ettei tulossa ole suojaa tai helpotusta, värikkäitä laastareita, vaan ohjuksia. Raivoisat kantapäät kumisevat pitkin käytävää. Syyllinen ei opi, mitä on kokea katumusta, empatiaa tai tarvetta anteeksiantoon. Se oppii, mitä on pelko.

 

Kivun voi aistia askelten äänestä jo ennen kuin niiden alkuperä ehtii luo. Häntä ei uskalla katsoa silmiin, koska niissä näkyy tuntematon ihminen. Luunappi sivaltaa ohimoon, nyrkki tarraa letin tiukkaan otteeseensa. Paljas pylly temmataan polvelle kaikkien nähtäville ja läimitään sitä muutaman kerran niin, että kihelmöi. Kuritus saa aikaan häpeän, jollaista kenenkään ei tarvitsisi kokea. Tunteena se on kasvattava, se koettelee kasvavaa ihmistä, mutta ei sen kuulu nousta kehon kivusta.

 

Lapsen kokemana kehon häpeä kasvaa häpeäksi omasta itsestä, omasta olemassaolosta. Se saa kysymään koko loppuelämän ajan, miksi minä en kelpaa. Siinä missä mieli osaa selittää, että tekoni oli väärin, ei keho siihen pysty. Lapselle keho on yhtä kuin minä.

 

Sen opin, että ihminen tarvitsee ennen kaikkea kehon kurin. Itseisarvoisen, otteessaan pitävän, mistään riippumattoman kurin, sillä vain kuri riittää oikeuttamaan olemassaolon. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Vastakkaisen talon ikkunassa palaa kynttelikkö. On jo tammikuun loppu, mutta ne saavat sen anteeksi. Kukaan muu ei huomaa liian pitkää polttokautta: tärkeintä on omistaa kapine ja laittaa se esille marras-joulukuun vaihteessa, pimeinä vuosina aiemminkin, ennestään lokakuussa. Viimeistään kuitenkin silloin, kun naapurikin on omansa sytyttänyt, mieluiten kuitenkin ennen sitä.

Minä nojaan kyynerpäihini ja tuijotan liekkejä. Niitä on seitsemän, kolmiomaisessa muodostelmassa. Stabiileja, miksi nyt mikään luonnollinen ilmavirta vaikuttaisi sähkökynttilän palamiseen - ei todellakaan. Valkoista valoa, joka ei sammuisi lasten puhaltelusta eikä niiden dementoituneen mummon. 

Ehkä tuossa asunnossa asuu seitsemän henkeä. Isohan se suomalaiseksi ydinperheeksi olisi, mutta täysin mahdollinen: isä, äiti ja viisi lasta, synnytetty sopivan tiiviissä ikähaarukassa, tietenkin, jotta voisivat leikkiä toistensa kanssa. Kirkasotsaisia ja vakaita, kuten kynttilät. Kaikki selkeää, lokakuusta tammikuulle, juhlapyhä kerrallaan, kyselemättä. Jos joku uuvahtaisi, toinen hieroisi sen taas käyntiin.

Joku tulee keittiöön ja avaa jääkaapin oven. Teini-ikäinen syö yölläkin. Se tietää, että kouluun olisi huomennakin mentävä, ja jotta siellä jotain tarttuisi kupoliin, on tankattava. Sen äiti on opettanut sen sille, koska sen äiti opetti sen sille. Isä hoputtaisi sitä aamulla syömään reippaammin ja vahtisi, että se laittaa pipon päähän. Neljä muuta nukkuisivat nytkin varmaa untaan, kaksi pienintä isän ja äidin huoneessa. 

Ja jokaisella oma kynttilä, joka palaisi turvallisesti läpi yönkin, tuottaen sähkömittariin keskivertoelämästä kertovia lukemia.

Mutta olivatko ne varautuneet sähkökatkoihin? Kai niidenkin elämässä oli jotain, joka tulisi yllättäin ja hiljentäisi kaiken ennalta asetetun ja niin varmaksi luullun? 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Käännän itseni nurin

lihapuoli ylöspäin

jotta kaikki imeytyisi paremmin

ja näkyisi

kaikille

 

Solmin suolet ruseteille

työnnän kylkiluiden väliin käpyjä

upotan koko ruhoni sulaan suklaaseen ja nielen sitä suulla, joka sekin on nurin

Hieron ihonalaisiin kerroksiin tequilaa 

ja jäitä

Ja silti pelkään, ettei mikään tunnu miltään

 

Eikä tunnukaan

kunnes pysäytät tehosekoittimen, johon olen itseni työntänyt

puhallat sammuksiin kynttilän, jolla liekitän nännejäni

Kaikki se vaiva

ja show

Kunnes sitten sinulta, yksi pieni

shhh

 

Ja räjähdän kappaleiksi

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Varsin piikikäs henkilö nousee autosta, kävelee ilman takkia jäisen pihan poikki ja avaa oven. Metallikahva on kylmä ja kirkas, kiillotettu jotakin varten. Henkilö astuu sisään ja haistaa heti, ettei tilassa ole mitään uhkaavaa. Hän vetää piikit sievään suppuun.

Ikkunan alla seisovasta koneesta saa kahvia. Hän tietää, että se saisi hänen kätensä vapisemaan horkan lailla, mutta painaa silti nappulaa. Höyryävä myrkky valuu pahvipikariin ja lämmittää pian hänen sormiaan, jotka lepäävät hänen pienessä sylissään, jonka hän on istuttanut ikkunoiden eteen asetettuun nojatuoliin. Siitä on hyvä tarkkailla edessä aukeavaa hallia.

Tehdastuoreet, kiiltäväpintaiset, seesteisen väriset. Ja ne punaiset. Kaikki puhtaita. Erilaisia pintoja metallista nahkaan ja veluuriin. Kaikki toimivia, säädettävissä, kaikki hallinnassa. Kaikissa kaasu, jonka avulla yltäisi mihin vain. Niissä ei ole mitään, mikä pelottaisi häntä. Hän rakastaa autoja.

Tuossa hallissa hän ei tarvitse piikkimattoaan. Siinä tehtaan ja keski-ikäisen partaveden tuoksuisessa nojatuolissa hän istuu kaksi ja puoli tuntia, hengittäen.

Astuessaan ulos hän virittää sen uudelleen, ilkeän näköisen piikkimattonsa. 

Enää kukaan ei ajaisi hänen ylitseen.

Share
Ladataan...

Pages