Ladataan...
Monttu

Pitelet minua rintaasi vasten, kämmenesi lepää takaraivollani. Painat kevyesti, poskellani ihosi lämpö, rintakehäsi vakaus. Keinutat minua kuin lasta kehdossa.

Eikä minun tarvitse kuin levätä, se kaikki vain tapahtuu. Oikealle, vasemmalle, oikealle, vasemmalle.

 

Puhaltelet hiuksiini rauhoittavia sanoja.

 

Kaikki hyvin, olen tässä. Kaikki hyvin. Sinä olet siinä, turvassa.

 

Ja huomaan kyynelten valuvan pitkin poskiani, kaulaani – imeytyvän villapaitasi karheuteen.

 

Et välitä, keinutat vain. 

 

Hengitä. Sinä olet turvassa.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Yhden asian minä isältä opin varhain ja vakaasti. Sukupolvia sinnitelleen viisauden, jonka mantran poljentoon yhdyin heti mustelmien liuettua.

 

Mikä helvetti saa luulemaan, että vain lyömällä lapsesta kasvaa kunnollinen ihminen?

 

Ei ole konstikaan järkeillä, että tehtyään väärin pieninkin tarvitsee rangaistuksen. Lapsi ei ymmärrä puhetta, mutta kyllä se ymmärtää kipua. Kyllä se on saatava tajuamaan, kuinka anteeksiantamatonta on tehdä harkitsemattomia päätöksiä – liki ainoita, joihin se kykenee.

 

Mustasukkaisuus viettelee napistamaan pikkusiskon niskavillat etusormen ympäri. Toimenpide saa siskon aivan oikeutetusti kitisemään tuskissaan. Siten siskot opettavat toisilleen paikkansa, koska eivät vielä ymmärrä, että toisen satuttaminen on väärin. He eivät neuvottele siirroistaan.

 

Vielä hetki sitten niin voitokkaan mielen valtaa yllättävän nopeasti aivan toinen tunne, kun hälytin pärähtää soimaan. Siskon ulina toimii läpitunkevan varmasti kuin yleinen hätämerkki, laukaisee varotoimet talon toisessa päässä. Pienikin tajuaa, ettei tulossa ole suojaa tai helpotusta, värikkäitä laastareita, vaan ohjuksia. Raivoisat kantapäät kumisevat pitkin käytävää. Syyllinen ei opi, mitä on kokea katumusta, empatiaa tai tarvetta anteeksiantoon. Se oppii, mitä on pelko.

 

Kivun voi aistia askelten äänestä jo ennen kuin niiden alkuperä ehtii luo. Häntä ei uskalla katsoa silmiin, koska niissä näkyy tuntematon ihminen. Luunappi sivaltaa ohimoon, nyrkki tarraa letin tiukkaan otteeseensa. Paljas pylly temmataan polvelle kaikkien nähtäville ja läimitään sitä muutaman kerran niin, että kihelmöi. Kuritus saa aikaan häpeän, jollaista kenenkään ei tarvitsisi kokea. Tunteena se on kasvattava, se koettelee kasvavaa ihmistä, mutta ei sen kuulu nousta kehon kivusta.

 

Lapsen kokemana kehon häpeä kasvaa häpeäksi omasta itsestä, omasta olemassaolosta. Se saa kysymään koko loppuelämän ajan, miksi minä en kelpaa. Siinä missä mieli osaa selittää, että tekoni oli väärin, ei keho siihen pysty. Lapselle keho on yhtä kuin minä.

 

Sen opin, että ihminen tarvitsee ennen kaikkea kehon kurin. Itseisarvoisen, otteessaan pitävän, mistään riippumattoman kurin, sillä vain kuri riittää oikeuttamaan olemassaolon. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Vastakkaisen talon ikkunassa palaa kynttelikkö. On jo tammikuun loppu, mutta ne saavat sen anteeksi. Kukaan muu ei huomaa liian pitkää polttokautta: tärkeintä on omistaa kapine ja laittaa se esille marras-joulukuun vaihteessa, pimeinä vuosina aiemminkin, ennestään lokakuussa. Viimeistään kuitenkin silloin, kun naapurikin on omansa sytyttänyt, mieluiten kuitenkin ennen sitä.

Minä nojaan kyynerpäihini ja tuijotan liekkejä. Niitä on seitsemän, kolmiomaisessa muodostelmassa. Stabiileja, miksi nyt mikään luonnollinen ilmavirta vaikuttaisi sähkökynttilän palamiseen - ei todellakaan. Valkoista valoa, joka ei sammuisi lasten puhaltelusta eikä niiden dementoituneen mummon. 

Ehkä tuossa asunnossa asuu seitsemän henkeä. Isohan se suomalaiseksi ydinperheeksi olisi, mutta täysin mahdollinen: isä, äiti ja viisi lasta, synnytetty sopivan tiiviissä ikähaarukassa, tietenkin, jotta voisivat leikkiä toistensa kanssa. Kirkasotsaisia ja vakaita, kuten kynttilät. Kaikki selkeää, lokakuusta tammikuulle, juhlapyhä kerrallaan, kyselemättä. Jos joku uuvahtaisi, toinen hieroisi sen taas käyntiin.

Joku tulee keittiöön ja avaa jääkaapin oven. Teini-ikäinen syö yölläkin. Se tietää, että kouluun olisi huomennakin mentävä, ja jotta siellä jotain tarttuisi kupoliin, on tankattava. Sen äiti on opettanut sen sille, koska sen äiti opetti sen sille. Isä hoputtaisi sitä aamulla syömään reippaammin ja vahtisi, että se laittaa pipon päähän. Neljä muuta nukkuisivat nytkin varmaa untaan, kaksi pienintä isän ja äidin huoneessa. 

Ja jokaisella oma kynttilä, joka palaisi turvallisesti läpi yönkin, tuottaen sähkömittariin keskivertoelämästä kertovia lukemia.

Mutta olivatko ne varautuneet sähkökatkoihin? Kai niidenkin elämässä oli jotain, joka tulisi yllättäin ja hiljentäisi kaiken ennalta asetetun ja niin varmaksi luullun? 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Käännän itseni nurin

lihapuoli ylöspäin

jotta kaikki imeytyisi paremmin

ja näkyisi

kaikille

 

Solmin suolet ruseteille

työnnän kylkiluiden väliin käpyjä

upotan koko ruhoni sulaan suklaaseen ja nielen sitä suulla, joka sekin on nurin

Hieron ihonalaisiin kerroksiin tequilaa 

ja jäitä

Ja silti pelkään, ettei mikään tunnu miltään

 

Eikä tunnukaan

kunnes pysäytät tehosekoittimen, johon olen itseni työntänyt

puhallat sammuksiin kynttilän, jolla liekitän nännejäni

Kaikki se vaiva

ja show

Kunnes sitten sinulta, yksi pieni

shhh

 

Ja räjähdän kappaleiksi

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Varsin piikikäs henkilö nousee autosta, kävelee ilman takkia jäisen pihan poikki ja avaa oven. Metallikahva on kylmä ja kirkas, kiillotettu jotakin varten. Henkilö astuu sisään ja haistaa heti, ettei tilassa ole mitään uhkaavaa. Hän vetää piikit sievään suppuun.

Ikkunan alla seisovasta koneesta saa kahvia. Hän tietää, että se saisi hänen kätensä vapisemaan horkan lailla, mutta painaa silti nappulaa. Höyryävä myrkky valuu pahvipikariin ja lämmittää pian hänen sormiaan, jotka lepäävät hänen pienessä sylissään, jonka hän on istuttanut ikkunoiden eteen asetettuun nojatuoliin. Siitä on hyvä tarkkailla edessä aukeavaa hallia.

Tehdastuoreet, kiiltäväpintaiset, seesteisen väriset. Ja ne punaiset. Kaikki puhtaita. Erilaisia pintoja metallista nahkaan ja veluuriin. Kaikki toimivia, säädettävissä, kaikki hallinnassa. Kaikissa kaasu, jonka avulla yltäisi mihin vain. Niissä ei ole mitään, mikä pelottaisi häntä. Hän rakastaa autoja.

Tuossa hallissa hän ei tarvitse piikkimattoaan. Siinä tehtaan ja keski-ikäisen partaveden tuoksuisessa nojatuolissa hän istuu kaksi ja puoli tuntia, hengittäen.

Astuessaan ulos hän virittää sen uudelleen, ilkeän näköisen piikkimattonsa. 

Enää kukaan ei ajaisi hänen ylitseen.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Seison keltaisessa väkijoukossa hopeanhohtoinen avaruusasu päällä ja nielen hyeenan sappea kuutio kerrallaan, jääkylmä ruosteinen metalli polttaa paljasta kaulaa. Kaikki näkevät sen, se työntyy pintaan kuvottavana ja kartettavana kuin paiserutto: tuo on yksin, erakko, se on outo, sitä ei kukaan halunnut. Minussa on kaikki maailman taudit, edustan äärimmäistä pohjasakkaa, olen se huonoin mahdollinen esimerkki. Ei minun tarvitse hakeutua nurkkaan, se on ainoa vapaana oleva paikka.

Painan kaiken päälle naamarin, joka saa minut näyttämään ylpeältä, kuin viihtyisin siinä. Se on juuri niin absurdia: huutaa ilman ääntä, ota syliin, ota minut helvetti vie syliin, mutta älä katso minuun päinkään. Älä odota minulta mitään, minä en pysty, mutta ole siinä. 

Ole vain siinä minua varten äläkä koskaan mene pois, lupaathan, mutta tee se varoen: hiivi hiljaa kuin lähestyisit valkohäntäpeuraa, laukaise vasta kun olet varma.

Sillä jos ammut ohi, jää vain kituva eläin, jota ei jälkeensä ole toista. 

Ja minä suljen vetoketjun ylös asti, suljen happiventtiilin ja avaan toisen. Vihreä savu täyttää naamarin, eikä kukaan tungeksi pöytääni kysymään mitä kuuluu. Vihdoin voin hengittää syvään.

Share
Ladataan...

Pages