Ladataan...
Monttu

Sain eräältä tuoreelta, yllättävän rakkaaksi käyneeltä tuttavuudelta lahjan. (Sellainen lahjan tarkoitus on, hän sanoi, kun protestoin, ettei minulla ole syntymäpäivä, enkä ole tehnyt mitään hienoa.) Pussukkaan kiinnitetyssä pikku kortissa lukee "Turvallista matkaa!" 

Useimmat esittävät järjestelmällisen kysymyspatteriston. Aivan kuin se olisi ohjelmoitu johonkin jo sillä hetkellä kun jossain taivaassa päätettiin, että tämä sielu tässä – tästä tehdään ihminen. 

Osaan vastata kysymyksistä vain yhteen: milloin? ja siihenkin vain epämääräisesti. Muihin kysymyksiin en vastaa mitään. Jos sanon sentään "en tiedä", olen siitäkin pudottanut pois sen merkitsevän äänenpainon, jonka tarkoitus oli kertoa, että älä kysele joutavia. Katson vain hellästi: sinä ihminen, totta kai sinä kyselet järkeviäsi. Koko patteriston.

Enkä hellästi vähiten siksi, että näen jokaisessa pöyristyneessä ilmeessä itseni.

Sillä muutamat ovat ihmetelleet. Miten saatat tehdä sellaista? Miettisit nyt järkevästi. Täytyyhän sinulla joku suunnitelma olla, eihän tuosta mitään tule tuolla tavalla.

Silloin kohautan olkiani ja nauran. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni lasken irti ja uskon, että tällä on tarkoituksensa. Että olisi aivan liian suunnitelmallista yrittää ohjata jotain sellaista, joka on syntynyt muotoutuakseen omanlaisekseen.

Ei niitä tehdä, Huolimattomia unelmia. Ne tulevat sellaisenaan.

Sama nimi on äänikirjalla, jonka löysin siitä kiiltävästä lahjapussista.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

On aamuja, joina voileipä jää pyörimään kurkkuun. Kaakao maistuu niin imelältä, että yököttää. Harvoin käy niin, ettei ruoka mene alas, mutta tänä aamuna olen niin jännittynyt, että menen poikkeustilaan.

Uudet lenkkarit kastuvat aamuisessa ruohikossa. Epämiellyttävyyden tunnetta se ei juuri lisää, sillä kengät puristavat muutenkin. Isä on neuvonut sitomaan nauhat napakalle rusetille, jossa on tuplavarmistus. Hyökkäyspäädyssä aukeavilla kengännauhoilla ei tee paljon mitään.

Isä kävelee edellä. Kun hän keskittyy luennoimaan tienvieruksilla rehottavan lepikon sitkeydestä, minä kurotan käteni hipomaan jokaista lehteä, jonka sormeni tavoittavat. Leppää on paljon ja isä aikoo kaataa ne kaikki, sillä ne ovat vain tiellä. Syöpäläiset, perkeleet.

- Mikä? hän kysyy etusormi ojossa, kääntämättä katsettaan minuun.

- Tervaleppä, vastaan, ennen kuin olen ehtinyt edes varmistaa, että terälehden kärjessä todella on pieni lovi, joka saa koko lehden näyttämään vähän sydämeltä. Olen täysin selvillä elinympäristöni florasta ja faunasta, sillä siihen minut on koulutettu.

Mutta maailma – siitä en tietäisi vielä vuosiin mitään. Nyt kuitenkin osoitan tunnistavani kotitien lepikon jokaisen risun, ja se tekee minusta helvetin pätevän lapsen.

- Nehän on vähän niin kuin voikukat, kun nekin valtaa alaa niin herkästi, niinhän?

Kerään lisäpisteitä jatkamalla keskustelua, josta tiedän isän olevan suunnattoman innoissaan. Mistä Avarasta luonnosta oikein olin senkin pikkuvanhuuden kopioinut – valtaa alaa? Oikein kiemurtelen mielihyvästä, kun hän jälleen nostaa sormensa pystyyn:

- Kyllä. Ja sen takia ne pitää raivata kaikki, joka ikinen –  muuten ne ei lähde mihinkään. Perkeleet.

Kaksi joutsenta ruokailee mökkisalmen matalikossa. Minä kerron isälle, että laulujoutsen on puolisukeltaja, minkä voimme havaita siitä, että se yltää nokallaan tempomaan kasvinosia suuhunsa jopa metrin syvyydestä ja silti sen perä kelluu pinnalla kuin valtava, valkoinen korkki. Jossa on päässä pyrstön muotoinen tuippu. Keväällä mainitsen vielä, kuinka lojaalisti urosjoutsen ehkä juuri parhaillaan lipuu vartiossa lähellä pesää, jossa naaras hautoo niiden tulevaa jälkikasvua.

Neljästä seitsemään kermanvalkeaa munaa.

Yhdeksästä kolmeen oppitunteja toisensa perään. Pian sen jälkeen saisin tietää.

Niiskaisen valuvaa nenääni ja katson isää, jonka takaa syysaamun aurinko nousee apaattisena, talvelle luovuttaneena. Maastokuviot supisevat hiljaa isän selässä, kun hän katsoo järvelle.

- Polttopuita palaa paljon yhdessä talvessa, kun lämmitätte saunaa ja takkaa ja vittumitälie. Jonkun ne on tehtävä, ja ne tehdään tänään.

Se tekee kaiken harvinaisen selväksi. Lapsikin tajuaa, että mitään odotettavaa ei enää ole.

Jännitys muuttuu: se kiertyy tiukaksi kimpuksi, nousee alavatsasta rimpuilemaan nieluun ja jää sinne. Myöhemmin uskallan sanoa sitä peloksi.

Taksi kaartaa pienen lenkin ja pysähtyy niin lähelle, että saan oven auki jalkaani hievauttamatta. Autossa haisee vanhalle miehelle ja tupakalle ja joku nainen laulaa radiossa Andrésta, auringosta ja suudelmista.

Kun lähdemme kulkemaan hiekkateitä, katson isän perään. Ikkuna huurustuu, kun painan nenäni aivan kiinni siihen; nojaan otsani viileään lasiin. Kyllä vain, miksi edes mietin vaihtoehtoa.

Hän kaivaa maastokuvioisesta taskustaan jotain, joka välkähtää ruskeana, kivuliaana salamana auringossa, kun hän kallistaa sen huulilleen. Polttopuupäivä.

Ettäkö voisin tulla kotiin vailla huolta? Sen pyyhki tuulet.

Iltapäivällä piirrän valmiiksi joutsenen, jonka ääriviivat olen hahmotellut tukkimiehen liidulla isän antamalle vanerilevylle. Siitä saan aikaiseksi keskustelun, jonka pitäisi kantaa meitä siihen asti, että äiti tulee kotiin.

Vasta paljon myöhemmin ymmärrän, miksi luonto tuntuu minusta niin tutulta ja niin turvattomalta.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

En ole herännyt moneen aamuun siihen, että herätyskello soi. Se johtuu siitä, että olen tarkan biologisen vekkarin omaava valeaikuinen. 

Hetken on epäselvää, mihin todellisuuteen minua kutsutaan. Tiedäthän sen tunteen: et ole ihan varma, onko se unta vai totta.

Jään loikomaan peiton alle. Se on ollut minulle mahdollista noin vuoden ajan. Aluksi olin siinä surkea, mutta olen harjoitellut ahkerasti. Halusin selvittää, miksi niin monet tekevät sitä.

Ja vielä väittävät nauttivansa.

Vedän itseni sykkyräksi. Kuin jonkin kehollisen muistin pakottamana liu'un peiton alle lämpimään. Ehkä sen tekee kesken unien herääminen. En pysty ajattelemaan järkevästi. En ole vielä läsnä.

Ja sitten olen vielä vähemmän.

Peiton läpi kajasteleva aamuaurinko saa ihon hehkumaan varjoisan oranssina. Ei se näytä minun valeaikuisen iholtani, vaan pehmeältä, unisen nukkaisen tunkkaiselta. Napa valuu kohti kylkeä kuopalle kaivautunutta vatsaa pitkin. 

Ainahan minulla on ollut aamuisin nälkä. Aina.

Sitten tajuan, mikä siinä on niin outoa: olenhan minä nauttinut tästä. Joskus.

Yhtäkkiä tuntuu, kuin joku seisoisi vuoteen vierellä ja vaatisi minua nousemaan. Kouluun. Kiire. Aamupalalle. Et käännä enää kylkeä. Äidin äänen melodia raottaa hellästi peittoa: Koululaiset kouluun...

Isän läsnäolo selvittää pääni. Kietoudun turvalliseen kuriin. Komppaniassa herätys. On niin helppoa kun tietää, mitä minulta odotetaan. 

Yhdestä päätöksestä pujotan jalat kylmälle lattialle.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Tapasin eilen toistamiseen erään henkilön.

Tunnistin hänet siitä pakaroihin asti yltävästä vehnän värisestä rastoituksesta. Sivuprofiilin vilpittömästä, tuomitsemattomasta hymystä poskipäillä. Silmäkulmien hyväntahtoisesta ilkikurisuudesta. Ryhdistä, joka kantaa alaselän notkelmassa leikkisyyttä ja uteliaisuutta. 

Ja siitä, että hän oli sen ravintolan ainoa puolitoistametrinen mies.

Ja siksi, että sielunkumppaniaan ei unohda.

Hän pyysi saada laittaa minulle ruokaa. Minä kysyin, olisivatko ne treffit. Mitä luulisin  – onhan hän aivan liian lyhyt mies ja minä söpö ja kiinnostava (speed processing: analysoidaan hyväksikäytön riskit; tulos: kohde aloittaa kommentilla fyysisestä olemuksesta ja lisää toisen elementin; jatkotoimenpiteet: harkitse kohteen vilpittömyys lisäanalyysilla) nainen?

Minä vastasin ei, haluan olla yksin, älä ota sitä henkilökohtaisesti: se ei johdu sinusta.

Ei johdukaan, ajattelin ja oikaisin selkärankani mutkan suoraksi hänen vierellään. Ei suoraselkäisyyttä, mutta silti liki 170 senttiä.

Missä menee minun pinnallisuuteni raja? 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Meilläpä oli torstaina pedagogiset messut. Se tarkoittaa sitä, että valtaosa meistä on saanut jo opeopintonsa päätökseen ja huokaisee: ei muuten ihan vähään aikaan, ei.

Lisäksi tämmöiset messut tarkoittaa sitä, että valtaosa meistä huokaisi muutamaa viikkoa ennen: ei muuten paljookaan nappaa, ei. Tarkoituksena oli siis tuottaa oman oppiaineen näkökulmasta työpaja, jolla olisi pedagogisessa mielessä jotain annettavaa, ikään kuin lahja (jos olisin tämän metaforan esittänyt, kun tapahtumaa suunniteltiin, olisin tullut kivitetyksi järjestelyissään kehnosti toimineen OKL:n kätyrinä) muiden aineiden vieraileville edustajille.

Olin itsekin melko ennakkoluuloinen, mutta samalla kupruilin ilosta: kyllä minusta on aina mukavaa kokoontua yhteen ja puhua asioista maailmaa kopeloivaan tyyliin. (Mutta en sanonut sitä ääneen, koska se kivitysuhka tuntui siinä vaiheessa kollegojen tunne-elämää varsin potentiaaliselta myös toteumana.)

Yksi valitsemistani kyläpaikoista oli filosofian opiskelijoiden järjestämä paja. Odotin kyllä ajattelun aiheita, mutta en ehkä varsinaisia teemoja. Tuolla sfääreissä käytyäni olin kuitenkin loppupäivän aika onnellinen. Pääasiallisesti tästä:

* * *

Opettaja toimii aina työssään oman arvokehikkonsa sisällä, josta ihmisen on oman subjektiutensa vuoksi mahdotonta päästä pois. Ei tarvitsekaan: tärkeintä on, että oppilaalla on välineet tunnistaa, koska opettajan esittämä näkökulma on arvolatautunut mielipide ja koska puhutaan jostain sellaisesta, jonka käsitämme ”tiedoksi”. Oppilaalla on oikeus puolueettomaan tietoon.

Näitä samoja kohtaamansa informaation käsittelyvälineitä lapsi ja nuori tarvitsee kaikkialla elämässään – erityisesti nyt, kun tiedon laatu, liikkuminen ja tarjouma muuttuu jatkuvasti. Opettajan tärkeimpiä tehtäviä on ajattelun taitojen tukeminen. Se voi olla helpompaa kuin uskoisikaan, sillä lapsi on luonnostaan kriittinen, luova ja utelias (Matthew Lipman). Kyse on ennemminkin siitä, ruokkiiko vai tukahduttaako koulu lapsen filosofiluonteen.

Opetuksessa ajamiensa arvojen (kuten esimerkiksi ihmisarvon, tasa-arvon, sivistysen ja kriittisyyden, joita toivottavasti kaikki opettajat työllään tavoittelevat) lisäksi on syytä ymmärtää myös nk. meta-arvojen merkitys. Äidinkielen ja kirjallisuuden näkökulmasta erityisen kiinnostava on emansipatorinen tiedonintressi. Mitäs helkuttia se oikein tarkoittaa?

Kun oppilaalle tarjotaan ajattelun välineitä, opetuksen arvot laajenevat tiedon siirtämisestä yhteiskunnallisen vallan jakautumiseen ja yksilön voimaantumiseen omassa elämässään. Toisin sanoen opetettava aines on sellaista, että se auttaa nuorta vastaamaan kohtaamiensa vallan epätasaiseen jakautumiseen omalla kriittisyydellään: hänen ajattelunsa kypsyys mahdollistaa valtarakenteiden purkamisen.

Tämän pohjalla lepää tietynlaisen hierarkiattoman yhteiskunnn arvo. Tasa-arvo ja vapaus nähdään luonnontilaisen yhteiskunnan ilmiöinä, joten ne ilmenevät tällaisessa hierarkiattomassa rakenteessa itsessään: kun emansipatorisuus toteutuu, niitä ei tarvitse valita tai tuottaa.

Joku kysyy, eikö hierarkiattomuus rikkoudu radikaalisti jo koulussa, missä opettaja asettuu auktoriteettiasemaan oppilaisiin nähden. Vastaus on ei. Koulussa hierarkia nojaa opettajan rationaalisuuteen: asiantuntijuuteen omassa oppiaineessa. 

Seuraavaksi joku kysyy, että entä sitten, jos oppilas osoittaakin omaavansa kattavammat tiedot ja taidot jonkin opetettavan sisällön suhteen. Vastaus on niinpä. Silloin rationaalisen hierarkian järjestys muuttuu. Tämän ajan opettajuudessa valta on nähtävä eri tavalla: turvan ja tuen tarjoamisen ei tarvitse nojata valtajärjestelmiin.

Äidinkieli ja kirjallisuus on filosofinen, yksilöä vapauttava oppiaine. Miksikö?

Koska se tarjoaa välineitä ajatteluun. Kieli itsessään on voimallinen työkalu, jonka eettistä, tehokasta käyttöä äidinkielen sisällöt ohjaavat harjaannuttamaan. Eräästä näkökulmasta tätä voisi kutsua esim. retoristen taitojen harjoitteluksi.

Argumentointitaidot ovat olennainen osa oppiaineen sisältö- ja välinekattausta. Niihin kuuluu myös argumentaatioanalyysi, jonka avulla nuori voi kriittisesti tarkastella kohtaamiaan vaikuttamispyrkimyksiä sekä rakentaa omaa argumentointiaan eettiselle, kestävälle pohjalle.

Opettajan valinnoista riippuen opetusmateriaalillakin on emansipatorinen merkitys: ajankohtaisten ilmiöiden avoin, läpinäkyvä käsittely tukee oppilaan tietoisuutta yhteiskunnallisista ja globaaleista valtarakenteista. Hänelle rakentuu käsitys siitä, millaisin voimin maailma on pyörinyt, pyörii ja tulee meistä riippuen pyörähtämään.

Kirjoittamisen ja puhumisen harjoitteleminen avaa oppilaan ajatusmaailmaa opettajalle. Sensitiivinen kasvattaja antaa tilaa nuoren äänelle ja tukee siinä havaitsemiaan hyvän elämän aineksia – erottaen tässä omat arvonsa oppilaan arvoista. Vain oppilaiden ääntä kuulemalla opettaja voi ohjata keskustelua emansipatoriseen suuntaan.

Listan lopuksi (vaikka tosiasiassa se voisi jatkua vielä melko pitkälle) nostan esiin vielä yhden seikan. Loogisen, rationaalisen ajattelun lisäksi äidinkielen ja kirjallisuuden opetus mahdollistaa tunne-elämän huomioimisen. Oppiaineen sisällöt ja menetelmät tarjoavat niin tilanteita kuin välineitäkin, joiden avulla oppilas voi turvallisesti tuntea ja saada tukea tunteilleen.

Kasvatustieteellisestä näkökulmasta ajattelen, että ilman emootiot huomioivaa kasvatusta emansipatorisuuden meta-arvo ei edes voisi toteutua. Olisiko hyvän elämän ja vapauden voiman muka mahdollista ponnistaa puhtaasta rationaalisuudesta? Onko sellaista edes olemassa? Yhtenä tärkeimmistä haluaisin omassa opetuksessani korostaa empatiakyvyn kehittymistä, sillä erityisesti se laajentaa oppilaan voimaantumista hänen ympärillään oleviin yksilöihin. Muiden huomioiminen mm. yhteistyö- ja vuorovaikutustaitojen avulla kuuluu sekin äidinkielen sisältöihin.

* * *

Kuulun itsekin niihin, jotka helpottuneina huokaavat pian, että ei ihan heti. Se ei johdu vähiten siitä, etten olisi ihan varma, mitä oma oppiaineeni voi tarjota minulle opettajana. Tämän kaltaiset aivopierut kuitenkin saavat uskomaan, että ehkä vielä joskus.

Hyvä tuleva opettaja, ole hyvä ja nimeä yksikin syy, edes huono sellainen, miksi sinun ei kannattaisi ryhtyä yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Sellainen opettaja nimittäin aina on. Omat meta-arvoni tämän tittelin suhteen ponnistavat eittämättä hyvään elämään kasvattamisesta. Juuri tällä hetkellä koen, ettei mikään voimaannuta paremmin myöskään minua itseäni.

 

Share
Ladataan...

Pages