Ladataan...
Monttu

"Ei. Se ei voi olla niin! 

Et voi jättää minua tähän, yksin, sateeseen. Et voi noin vain kävellä pois. Sinun on pakko välittää vielä. 

Pakko.

Katso minua! Katso silmiin ja sano, että jätät minut. Sano se!"

Sitten otan jälleen kerran hylätyksi tulleen sisäisen lapsen syliini ja sanon sille, että annetaan olla. Että minä kyllä pitäisin siitä huolta.

Että kuuntelisin, opettelisin kuuntelemaan, mitä se tarvitsee ja mikä on sille hyväksi.

Ja sitten tekisimme sen yhdessä. Veisin sen rannalle, uimaan; tekisin sille sen lempiruokaa, laittaisin ajoissa nukkumaan ja kannustaisin ylittämään rajansa — ja pitämään ne.

Enkä ikinä huutaisi sille, löisi sitä tai pelottelisi piiskaamisella. Mutta pitäisin hellittämättä sylissä, jos se uhkaisi satuttaa itseään, minua tai muita.

Sitten se nyyhkyttää kädet kaulani ympärillä ja kastelee kyynelillä kaulakuoppani, ja tunnen kerrankin olevani oikeassa paikassa.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Parikymmentä esiaikaista naista taistelee auringon lämmittämällä nurmikolla. Metallin kiiltoisia säärisuojuksia, nahkaisia hameen kaltaisia, miekkoja, kilpiä. Ja pakaroita, reisiä, rintoja – voimaa ja pehmeyttä. Ilmeistä voi lukea, että kamppailu on totista. Ja silti he rakastavat toisiaan, jokainen.

Mitä tämä on? Istun pimeässä elokuvateatterissa ja itken. Itkua, taas itkua minusta löytyy, uudesta kohdasta. Millaista itkua? Mitä minä tunnen noita naisia kohtaan – tai sitä naista, jonka heissä kaikissa nään?

Kun astun ulos teatterista, kaikki on erilaista. Rakennusten yllä leijuu utu. Askeleeni on vakaa. Ihmiset näyttävät kiinnostavilta, ja katson heitä suoraan silmiin. Joku hymyilee. Hymyilinkö hänelle huomaamattani?

Yöllä näen unen, jonka herättyäni muistan kivuliaan terävästi – vieläkin. Olen lapsi, ja sisko ja veli. Vanha koti. Äiti ja mummo haluavat nostaa isän ylös haudasta, koska hänen päästään on riisuttava tynnyri. Miksi? Nytkö, näin pitkän ajan jälkeen? Ei. Ettekö käsitä, että ruumis on mädäntynyt, puoliksi maatunut, kammottava?

Aika venyy, kauhuni kiristää sen tuskallisen pinkeäksi, mutta se ei katkea. Juoksen huolissani ympäri kotia. Toisessa päässä taloa törmään veljeen, joka on jähmettynyt seisaalleen vessan eteen. Hänen edessään näen parin jalkoja; ruumis makaa pitkin pituuttaan lattialla. En halua katsoa, välttelen sitä hirveyttä silmilläni. Pieni veljeni vaikeroi: se on kamalaa, kamalaa, hän näyttää hirvittävältä, älä katso…

Miksi heidän piti tehdä se? Puoliksi konttaan valittaen kohti ulko-ovea. Kun pääsen pihalle, löydän sieltä siskon. Hän seisoo kylmällä laatoituksella kauhusta kivettyneenä. Ja minä tiedän mitä hän tuijottaa. Se haisee, se haisee hirveältä…

Kahahdan hereille. Pudistelen itsestäni pelon, sytytän valot, huohotan hikisellä lakanalla ja yritän palata tähän. Ja sitten:

Soturi. Siinä soturi minussa syntyi. Hän, joka pitää huolta kauhun lamaannuttamasta lapsesta. Peittää hänet kilvellä ja suojelee hänen koskemattomuuttaan välähtelevin miekan iskuin.

Pitää hänet piilossa kilpensä alla, muttei vielä ymmärrä, että kerran lapsi on otettava esiin – kuin riisuisi tynnyrin hänen päästään, paljastaisi hänet, kaiken hänessä. Hänen kokemuksensa, eritoten kauhunsa ja piilottamisesta seuranneen häpeän.

Miksi itken? Koska soturissa näen lapsen. Heitä ohjaa sama haavoittumisen pelko, mutta heidän voimansa ja vahvuutensa ovat luonteeltaan erilaiset. Toinen hyökkää, toinen antautuu. Toinen on suojattu, toinen paljas. Mutta se, mitä soturi opettaa lapselle, on nyt kaikkein tärkeintä:

Uskalla tuntea myös se, mitä olet aiemmin pelännyt. Uskalla kokea vihasi ja näyttää se. 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Kaikkiin ihmissuhteisiin kuuluu väreily. Minussa, suhteessa minuun, pysyvää on vain olemiseni. Sen on riitettävä.

Sateinen kaupunki, ennen seitsemää sunnuntaiaamuna. Minulla on kumisaappaat ja äidin takki, josta hän ei pitänyt.

Olin tuntenut oloni tyhjäksi koko lauantain. Niin lämmintä, aurinkoista. Joka puolella mihin katsoin, näytti ihmisillä olevan kiintopisteensä.

Kipua. Minusta tuntui, että joku minussa halusi ryömiä röyhkeästi päälleni, maatessani viltillä, jonka olin levittänyt nurmikolle. Se halusi muistuttaa olemassaolostaan, jonka pelkäsi unohtuneen.

Tiesin kyllä, mikä se oli, mutta en osannut kohdata sitä silloin. Ahdisti liikaa. 

Sateinen kaupunki, sunnuntaiaamu, valtaosalle mahdoton aika ja paikka. Pelko tullut toteen: ei ketään missään, vain minä ja kaikki minussa. Yhtäkkiä on helpompi nähdä. Pelko murentuu omaan todeksi tulemiseensa.

Minä tarvitsen läsnäoloa. Olla jotakin jollekin. Olla kiintopiste ja kiintopistettä kohti. Yhteys.

Tätä kirjoittaessani harakka pyrähtää avonaisen ikkunan taakse ja katsoo sisään, kuin katsoisi minuun. Uteliaana, kysyen. 

Aina kun kohtaan toisen, kohtaan itseni. Uteliaana, kysyen.

Sateinen, hiljainen kaupunki on se, minkä lapsi minussa tunnistaa kodiksi. Pelkää ja silti turvautuu – yksinäisyyteensä.

Yhteyden rakentaminen sellaiseen lapseen vie vuosia. Etenkin silloin, kun sitä vastassa on joku, joka ahdistuu sen tarpeista tulla nähdyksi. 

Silti: olen luvannut. 

Muista harakka. On kysyttävä syytä myös siltä, joka ahdistuu. Muuten lapsen ottaminen mukaan piknikille aurinkoisina päivinä on jatkossakin vaikeaa.

 

 

Share
Ladataan...

Pages