Ladataan...
Monttu

Löysin vahvuuteni yllättävästä paikasta:

Sieltä, missä ihmisvilinä tuntuu huimauksena,

kovat äänet ja

jännitys vatsanpohjassa.

Liian monta vuorovaikutuksen ilmiötä,

värikkäät vilkkuvat valot,

 ja kylmä,

kuuma,

nälkä,

tai unenpuute,

Viha josta ei puhuta,

suru jota ei jaeta,

se, kun toinen tarvitsee jotain,

ja minä tunnen sen ihon alla.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

 

Sovitin oveeni epähuomiossa avainta, jolla pääsee Hänen kotiinsa. Vahinkoni symbolinen ironia sai mielen kipunoimaan.

 

En minä voi päästä kotiin näin, toisen ihmisen kautta. Miksi yhä väännän kahvaa?

 

Eroni ei onnistunut.

 

Teen sitä yhä, ja samalla en. Olen eksynyt.

 

En voi hyvin Hänen kanssaan, ja silti uskottelen itselleni, että vain Hän on minulle oikein. Ehkä hukassa olemisen tunteeni on kuitenkin todellisuudessa jotain aivan muuta:

 

Mitä jos se, joka tuntuu eksymiseltä, onkin vapaus?

 

Eikö se ole miltei itsestään selvää, jos on tottunut olemaan toisen tahdon alla. Ettäkö minä päättäisin itse elämästäni?

 

Mitä ihmiset tekevät vapaa-ajallaan, jos eivät etsi avainta?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Monttu

Olen lukenut hirveän kasan tutkimus- ja muutakin kirjallisuutta aiheesta, joka koskee minua ja omaa perhettäni: päihdeongelmat, traumat ja niiden yhteenkietoutuminen.

Olen muistanut asioita, jotka olin unohtanut. 

Viimeksi muistin sen, kuinka lapsena pyysin apua isäni siskolta, omalta tädiltäni, pikkusiskoni kummitädiltä. Kirjoitin hänelle useita kirjeitä - varmasti sekä paperisia että sähköisiä. Kerroin hänelle, että hänen veljellään on alkoholin kanssa isoja ongelmia. Että hänen perheensä kärsii, että pelkään olla kotona, että äiti ei jaksa, että mummo ei pysty. Pyysin, että hän tekisi jotain, edes puhuisi isälle. 

Mietin sitä, miten lapsi voikin löytää itsestään sellaisen toimijan, aikuisten maailmassa. Ja miksi olin perheessäni ainoa, joka aktiivisesti yritti kertoa muille siitä, mitä kotimme seinien sisällä tapahtuu? Tottakai äiti yritti saada isää AA-tapaamisiin, pakata meidät autoon ja lähteä, mutta silti. Sukulaisille hänkään ei koskaan kertonut mitään. Vaikeneminen oli hänen keinonsa. Ja minä puolestani sain hävetä suuntautumistani ulospäin. Se kiertyi kaveriksi sen häpeän kanssa, jonka isä minuun ulkoisti. Häpeää on ollut paljon, ja on edelleen. 

En ole lopettanut puhumista vieläkään, päinvastoin. Se vain yltyy, mutta enää se ei ole paniikinomaista, vaan ymmärtämään pyrkivää. Joudun kuitenkin edelleen tyynnyttelemään itseäni jotta muistaisin, että vain äänen antaminen minulle, juuri nyt, voi ehkäistä ikävien asioiden ketjuuntumisen seuraavaan polveen. 

Ethän vaikene? 

Share
Ladataan...

Pages