Ladataan...

Sain blogin kommenteissa kysymyksen, miten päädyin lähtemään sosiaalialalta ja ryhtymään toimittajaksi. Lupasin kirjoittaa aiheesta oman tekstin ja tajusin samalla, etteivät kaikki ehkä tiedä, että olen ylipäätään opiskellut sosionomiksi. 

No, olen aiemmalta koulutukseltani sosionomi. There. 

Mutta nuorempana halusin opiskella musiikkia. Ja jos ihan totta puhutaan, olin vakuuttunut, että minusta tulisi Suomen Erykah Badu. Kuvittelin vissiin, että sellaiseksi voi tulla, jos kirjoittaa vihkoon tarpeeksi pseudopoliittista spoken word -materiaalia ja kietoo tukkaan paksun huivin. Ja kuuntelee Erykah Badun levyä 19 tuntia päivässä. 

Kävin lukion jälkeen ulkomailla ja tein töitä, ja sitten tein vuoden mittaisen musiikkiteatterilinjan. En kuitenkaan koskaan päässyt musa-alan korkeakouluihin, koska olin korkeintaan Suomen Tiia Rantanen. Tavallinen talliainen, joka diggasi Erykah Badusta. Vuosien yrittämisen jälkeen päätin, että minun on pakko keksiä jotakin, jolla voin oikeasti elättää itseni (ainakin niin kauan kunnes minusta kuoriutuisi edes jokin-badun-kaltainen), ja ruksin yhteishaussa ensin musakouluja ja viimeiseksi hakuvaihtoehdoksi sosiaalialan koulun. En oikeasti edes hirveän hyvin tiennyt, mitä se tarkoittaa, mutta tiesin että kouluun ei ole pääsykoekirjoja ja että koulutuksesta voi saada lastentarhanopettajan pätevyyden. Sitä ajattelin voivani tehdä. (Fast forward: olen pätevä lastentarhanopettaja, mutten ole tehnyt töitä lastentarhassa päivääkään.)

Meikä sosionomina kesällä 2010. Kyllä, mulla oli ihan oikeasti nuo silmälasit nuorisotyössä enkä saanut kertaakaan turpaan. Sitä minä varmaan tuossa kuvassakin naureskelen: "tampiot eivät tajunneet edes tirvaista, lololoo".

Kolme ja puoli vuotta myöhemmin valmistuin sosionomiksi. Tein kaksi vuotta töitä Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksessa ensin nuorisotiedotuksessa ja sitten työttömien nuorten työllistämiskokonaisuudessa. Olin hyvä työssäni ja pidin siitä. Kunnes yhtenä päivänä tajusin: vittu mää tätä halua tehdä.

Myönnän, että paine tuli ainakin osittain ulkopuolelta: kaverit olivat arkkitehteja ja graafikoita tai opiskelivat hienoissa maisteriohjelmissa. Minä kökötin toimistossa 7h 39min päivässä voimatta oikeasti edes auttaa ketään, koska byrokratia. Aloin miettiä, mitä haluaisin tehdä. Badu-toiveet olivat muuten tässä vaiheessa hajonneet kuin suuhun sulanut pureksimaton purkka. Naapurini (josta tuli sittemmin mielettömän upeasti menestynyt valokuvaaja, hänen nimensä on Veikko Kähkönen) oli opiskellut journalismia ja tajusin ensimmäistä kertaa, että minäkin voisin tehdä niin. Olin siihen asti ajatellut, että toimittajat ovat jotakin yli-ihmisiä (no itse asiassa niinhän me olemmekin, krhm), fiksumpia kuin kaikki muut (no krhm itse asiassa sekin pitää paikkansa), eikä minulla olisi mitään asiaa edes yrittää alalle (en vielä silloin tajunnut, että olenkin yli-ihminen ja fiksumpi kuin kaikki muut). 

Sattumalta Haaga-Helian journalismin koulutusohjelmaan oli juuri silloin haku auki. COINCIDENCE??? Kaivelin mieleni poimuista muistojen rippeitä ja pintaan pulpahti paitsi ensimmäinen lapsuusmuistoni (joka on se, että istuin vessanpöntöllä ja huusin isääni pyyhkimään, mutta kun hän tuli, tein hänelle jäynän ja pissasin hänen kädelleen - hän ei edes huomannut koko juttua, koska lasten pissan määrä on laskettavissa suurin piirtein teelusikallisissa) myös muisto siitä, että olen aina rakastanut kirjoittaa, ja lapsena halusin palavasti kirjailijaksi. Hylkäsin unelman samassa kohtaa kun keksin, etten muka olisi yli-ihminen. Sillä lailla sitä ihminen voi luulla melkein koko ikänsä olevansa ihan normaali vaikka onkin ihan mieletön superlahjakkuus (joka pissii ihmisten käsille). 

Pääsin kouluun (rimaa hipoen rehellisesti sanoen, mutta ei puhuta siitä), valmistuin niin nopeasti kuin pystyin, kriiseilin helvetisti siitä että miksi en keksinyt tätä aikaisemmin, kun kaikki muut ovat minua nuorempia ja paljon pidemmällä, pääsin harjoitteluun Trendiin ja aloin kirjoittaa deittijuttuja vaikka minusta piti tulla yhteiskunnallisten epäkohtien terävin kynä ja tässä sitä nyt ollaan. 

Unelmahommissa.

 

Oletko sinä unelmahommissasi?

 

Lue myös: 

 

Share

Ladataan...

Sain blogin kommentteihin viime kuussa vienon pyynnön, joka kuului jotakuinkin näin: Voisitko nyt jo saatana kertoa mikä helvetti niissä podcasteissa oikein viehättää perkele kun en itse oikein ymmärrä niitä? eikun Miksi podcast?

 Keksin ainakin miljoona syytä, miksi podcasteista kannattaa tykätä. Ne ovat koukuttavia, kiinnostavia, opettavaisia, hauskoja ja niitä kuunnellessa tuntuu kuin tutustuisi uusiin ihmisiin (My Favorite Murderin juontajat Karen ja Georgia ovat nykyään parhaita ystäviäni. Varsinkin Karen). Mutta yksi syy on yli muiden. Podcastit ovat ihania, koska 

niitä voi kuunnella samalla kun tekee jotakin muuta. 

Katson tuhottomasti Netflixiä ja HBO:ta ja muita suoratoistopalveluja. Kun kokkaan, yritän samalla vilkuilla Blacklistin toista tuotantokautta (olen aloittanut jakson numero 17 ainakin kahdeksan kertaa, koska en kerta kaikkiaan ehdi keskittyä. Sarja ei edes itse asiassa ole kovin hyvä, mutta kun nyt kerran aloitin...) ja kun meikkaan, laitan samalla edellisenä iltana kesken jääneen elokuvan lopun soimaan. Valtaosan ajasta en siis oikeasti edes katso mitään.

Suddenly, a wild podcast appears.

Podcasteja voi kuunnella siivotessa lenkkeillessä vaatteita silittäessä sipulia pilkkoessa epiloidessa ja meikatessa. (Jos siivoisin tai lenkkeilisin, kuuntelisin kyllä silloinkin jotakin podcastia.) Podcasteja voi kuunnella autossa bussissa pyöräillessä sohvalla istuessa. (Jos nousen joskus bussiin tai pyörän selkään, kuuntelen takuulla podcastia.) Podcasteja voi kuunnella salilla rannalla lentokoneessa ja kotona. (Minua tuskin tullaan enää salilla näkemään, mutta jos joskus joudun sinne, kuuntelen ihan varmasti sielläkin jotakin podcastia. Ja heti kun Lidliin tulee taas kivoja uikkareita, saatan uskaltautua myös rannalle, ja arvatkaa mitä aion siellä tehdä? Kuunnella podcastia.)

Jos et ole koskaan kuunnellut yhtään podcastia, teen muutaman täsmäsuosituksen. Aloita The Mystery Show'n jaksosta Case #2: Britney. Huonosti menestynyt kirjailija haluaa selvittää, onko Britney Spears todella lukenut hänen kirjoittamansa kirjan, jota Britney pitää kädessään eräässä paparazzi-kuvassa.

Kuuntele sitten internet-ohjelma Reply Allin neliosainen saaga On the Inside, tarina miehestä, joka bloggaa vankilasta. Jos se on liian raju, kuuntele jakso #56 Zardulu, tarina mysteerinaisesta, joka kouluttaa rottia New Yorkissa luodakseen nettisensaatioita. Tai kuuntele #79 Boy In Photo, jossa jäljitetään tyyppi random valokuvasta. 

Sitten kuuntele Criminalin jakso 71: A Bump in the Night, josta en uskalla kertoa mitään, jottei homman juoni paljastu. Ja sen jälkeen kuuntele jakso #15: He's Neutral, jossa mies onnistuu tuhoamaan ikkunansa alle muodostuvan roskakasan Buddha-patsaan avulla. 

Kuuntele myös Heavyweight-podcastin jakso #10 Rose, jossa juontaja selvittää, miksi Rose potkittiin ulos sisarkunnasta yli kymmenen vuotta sitten.

Ja sitten kuuntele rikospodcast Serialin ensimmäinen kausi.

Ja sitten rakastu podcasteihin ole hyvä, ja kuuntele kaikkien näiden podcastien kaikki jaksot aaaaaaa! Ai niin ja kuuntele myös minun ja ystäväni Annan podcast, Kaverin puolesta kyselen. Jaamme noloja tarinoita, jotta kenenkään ei enää tarvitsisi nolostella, ja samalla nauramme kaverille itsellemme hieman helvetisti. Uusi jakso joka maanantai ja perjantai! (Kamoon, pakkohan minun on sitä tässä mainostaa.)

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Lilyssä on käynnissä #uraoivallus-kampanja. Ongelma on se, että minä olen maailman paskin oivaltaja. Tai siis joudun aina pakokauhun valtaan kun joku kysyy että mitä olet oivaltanut vaikka elämästä tai työstä ja ihan-mistä-tahansa-asiasta, koska ajattelen aina, että elämä on niin kesken, ettei vielä voi mitään oivallella menemään. Todennäköisesti opin vielä jotakin, jolla kumoan kaikki tähänastiset oivallukset, eikä niitä silloin voi sanoa oivalluksiksi.

Mutta kun nyt tällä tavalla kehotettiin osallistumaan ja kirjoitin näin pitkän disclaimerinkin tähän alkuun niin menköön. Nämä asiat olen oivaltanut omalla urallani toimittajana:

Tutustu ihmisiin. Koska joka ikisestä tuntemastasi ihmisestä voi olla sinulle hyötyä (ei sillä lailla opportunistisesti, vaan niin, että jokaisella on kiinnostavia tarinoita kerrottavinaan ja sinä saat kertoa ne). Olen saanut kavereiden ja tuttujen kautta superhyviä haastatteluja tarjoushaukoilta, sinkuilta, tubettajilta, etäsuhteessa olevilta, päihdeongelmista selvinneiltä, äideiltä, iseiltä, siskoilta, veljiltä ja kerta kaikkiaan upeilta ihmisiltä.

Jos et halua tehdä viikonloppuisin töitä, älä koskaan sovi deadlinea maanantaiksi. Lukemattomia ovat ne sunnuntaiyöt, jotka olen viettänyt tuskanhiessä kylpien ja tukkatolloja päästä repien. Vuoden alusta olen ottanut käyttöön uuden säännön: ei maanantaidediksiä. Kun joku ehdottaa sellaista, siirrän sen edelliselle perjantaille, ja jos kuitenkin tulee kiire, tiedän, että maanantaikin riittää asiakkaalle.

Imartelu tekee kaikkien työstä helpompaa. Hankalankin haastateltavan saa avautumaan kehumalla uutta levyä, kirjaa, elokuvaa, instakuvaa tai huimaa nousua julkisuuteen. Eräskin pahantuulinen poptähti kieltäytyi ensin poseeraamasta kuvissa, mutta kun hehkutin haastattelussa monisanaisesti hänen upeaa uraansa, kuoriutui tyypistä herttainen mussukka toista kuvaussessiota varten. 

Älä koskaan oleta, että mikään on helppoa. Edes imartelemalla. Ajattelimme kerran opiskelukaverini kanssa, että pääsemme koulun galluptehtävästä helpolla, jos teemme sen koiranomistajista. Ne kun kertovat mielellään aina koiristaan. Parkkeerasimme koirapuistoon pariksi tunniksi ja ajattelimme, että helppo nakki. No tapasimme ehkä kolme koiraa, joiden omistajista yksi suostui puhumaan meille, jouduimme lumen saartamiksi ja saimme tehtävästä välttävän.

Sano aina usein kyllä. Olen päässyt Lontooseen, New Yorkiin, Torontoon, Kööpenhaminaan, Milanoon, nosturiin, flyboardaamaan, luksushotelleihin, mielettömiin ravintoloihin ja Gerard Butlerin kainaloon – ja tehnyt kaiken tämän työkseni vain siksi, että olen vastannut myöntävästi kiinnostaviin ehdotuksiin. Toisaalta kaikkeen ei aina kannata lähteä: esimerkiksi vartiksi Lontooseen. (Ai miksi? No koska siihen menee koko päivä, kymmeniä junamatkoja ja tukku hermoja. Se on sen arvoista vain, jos saat viettää sen vartin esimerkiksi Madonnan tai jonkun kanssa. Itse vietin sen 5 Seconds of Summerin kanssa. Pahoittelut, mutta not worth it. Kivoja sällejä ne kyllä olivat.)

On mukavaa olla tärkeä, mutta on vielä tärkeämpää olla mukava. Kliseistä, mutta totta. Tämän mulle muuten sanoi myös huippumalli Coco Rocha, jota haastattelin ensimmäisellä ulkomaan-työmatkallani. (Samasta haastattelutuokiosta opin myös sen, ettei kaikkien julkkishaastateltavien kanssa kannata ottaa kuvaa, varsinkaan jos ne ovat huippumalleja ja itse muistuttaa lähinnä uuniperunaa. Sitten taas Bull Mentulan kanssa kannattaa aivan ehdottomasti ottaa se kuva.)

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Pääsin toissaviikolla pikavisiitille Milanoon Camparin lehdistömatkalle, ja ai että kuulkaa kuinka toi Italia vie kerta kerralla suuremman palan minulta sydämestä. (Se on minulle tosi yllättävää, koska olen aina ollut enemmän Ranska- ja Espanja-orientoitunut. Ja siis ihminenhän ei kerta kaikkiaan voi rakastaa kolmea eurooppalaista ulkomaata yhtä aikaa, luoja paratkoon.)

Mukana oli onneksi Eeva "Milanon-minkki" Kolu, koska ilman sitä olisin löytänyt vain oman hotellini baarin, istunut siellä ja huudellut Allora! aina kahdenkymmenen minuutin välein kuin jokin heikkopäinen käkikello. Suurimmasta osasta vinkkejä kuuluu siis kiitos Eevalle, joka muuten julkaisi tätä paremman minkkilistan vinkkilistan juuri Uudessa Muusassa

 

Syö:

La Locanda del Gatto Rosso

Perinteinen italialaisrafla Galleria Vittorio Emanuele II:ssa. Söin milanolaisen sahramirisoton, joka tarkoiltiin parmesaanista tehdyssä kulhossa. Parmesaanista tehdyssä kulhossa. PARMESAANISTA TEHDYSSÄ KULHOSSA.

Tartufotto

Kaikkea tryffelillä. Todella kaikkea. Jokaiseen annokseen voi valita budjettinsa mukaan joko mustaa tai valkoista tryffeliä. Ja jos pöytäseurueessa on joku, joka ei pidä tryffelistä, tulee häntä läpsiä vähän hän voi valita annoksen tyystin ilman tryffeliä. 

Drogherie Milanesi

Viimekesäisellä Cinque Terren -matkalla vietimme yhden yön Milanossa ja päädyimme kaverin suosituksesta ihanaan Drogheria Milanese -ravintolaan, joita on kaksi. Söimme Carrobbion pisteessä, jonka kaikki tarjoilijat olivat jumalaisen hyvännäköisiä. Ravintolan alakerrassa on 60-lukulainen salakapakka, johon mennään vaatekomeron läpi ja johon jumalaisen hyvännäköiset tarjoilijat kutsuvat kuulemma vain kaverinsa (yeah right).

Luini

Kun tarvitset pientä, halpaa syötävää shoppailun lomassa, mene Luiniin. Täytettyjä taikinakääröjä eli panzerottoja take awayna myyvä Luini on niin suosittu, että siinä on jatkuvasti jono ja edessä skarppiin pukuun pukeutunut portsari, whaat? Rasvaisia kääröjä on kymmenillä eri täytteillä ja ne maksavat vain muutaman euron. Huom! Täällä käy vain käteinen.

 

Juo:

Camparino in Galleria

Legendaarinen Campari-baari Galleria Vittorio Emanuele II:ssa. Aperitiivibaari on avattu jo 1915! Vinkki: tilaa jokin Campari-pohjainen cocktail. (Älä ole yksi niistä tyypeistä, jotka kysyvät Corona-baarissa, saako sieltä Solia.)

Bar Luce

Vaikka Fondazione Pradassa sijaitseva Bar Luce on avattu vasta muutama vuosi sitten, se näyttää, tuntuu ja kuulostaa ihan 1950-luvulta. Se on kuin elokuvasta, eikä ihme: sen on suunnitellut ohjaaja-käsikirjoittaja Wes Anderson. Jukeboksista voi soittaa italialaisia ikivihreitä, ja drinkkiä tai kahvia odotellessa peleta vaikka Steve Zissou -teemaista flipperiä. Siis jos pystyt olemaan edes hetken räpsimättä kuvia.

 

Ihastele:

Villa Invernizzin flamingot

Villa Invernizzi on vanha milanolainen kartano, jonka puutarhassa tepastelee ihan muina kaupunkilintuina toistakymmentä vaaleanpunaista flamingoa. Näky on kertakaikkisen maaginen. Linnut ovat kuulemma asustelleet puutarhassa jo 70-luvulta saakka, eivätkä ole lentäneet mihinkään vaikka voisivat. Taisi Milano viedä niidenkin sydämet.

 

Lue myös:

 

Share

Pages