Ammatinvaihdosta ja uraunelmista

Sain blogin kommenteissa kysymyksen, miten päädyin lähtemään sosiaalialalta ja ryhtymään toimittajaksi. Lupasin kirjoittaa aiheesta oman tekstin ja tajusin samalla, etteivät kaikki ehkä tiedä, että olen ylipäätään opiskellut sosionomiksi. 

No, olen aiemmalta koulutukseltani sosionomi. There. 

Mutta nuorempana halusin opiskella musiikkia. Ja jos ihan totta puhutaan, olin vakuuttunut, että minusta tulisi Suomen Erykah Badu. Kuvittelin vissiin, että sellaiseksi voi tulla, jos kirjoittaa vihkoon tarpeeksi pseudopoliittista spoken word -materiaalia ja kietoo tukkaan paksun huivin. Ja kuuntelee Erykah Badun levyä 19 tuntia päivässä. 

Kävin lukion jälkeen ulkomailla ja tein töitä, ja sitten tein vuoden mittaisen musiikkiteatterilinjan. En kuitenkaan koskaan päässyt musa-alan korkeakouluihin, koska olin korkeintaan Suomen Tiia Rantanen. Tavallinen talliainen, joka diggasi Erykah Badusta. Vuosien yrittämisen jälkeen päätin, että minun on pakko keksiä jotakin, jolla voin oikeasti elättää itseni (ainakin niin kauan kunnes minusta kuoriutuisi edes jokin-badun-kaltainen), ja ruksin yhteishaussa ensin musakouluja ja viimeiseksi hakuvaihtoehdoksi sosiaalialan koulun. En oikeasti edes hirveän hyvin tiennyt, mitä se tarkoittaa, mutta tiesin että kouluun ei ole pääsykoekirjoja ja että koulutuksesta voi saada lastentarhanopettajan pätevyyden. Sitä ajattelin voivani tehdä. (Fast forward: olen pätevä lastentarhanopettaja, mutten ole tehnyt töitä lastentarhassa päivääkään.)

Meikä sosionomina kesällä 2010. Kyllä, mulla oli ihan oikeasti nuo silmälasit nuorisotyössä enkä saanut kertaakaan turpaan. Sitä minä varmaan tuossa kuvassakin naureskelen: "tampiot eivät tajunneet edes tirvaista, lololoo".

Kolme ja puoli vuotta myöhemmin valmistuin sosionomiksi. Tein kaksi vuotta töitä Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksessa ensin nuorisotiedotuksessa ja sitten työttömien nuorten työllistämiskokonaisuudessa. Olin hyvä työssäni ja pidin siitä. Kunnes yhtenä päivänä tajusin: vittu mää tätä halua tehdä.

Myönnän, että paine tuli ainakin osittain ulkopuolelta: kaverit olivat arkkitehteja ja graafikoita tai opiskelivat hienoissa maisteriohjelmissa. Minä kökötin toimistossa 7h 39min päivässä voimatta oikeasti edes auttaa ketään, koska byrokratia. Aloin miettiä, mitä haluaisin tehdä. Badu-toiveet olivat muuten tässä vaiheessa hajonneet kuin suuhun sulanut pureksimaton purkka. Naapurini (josta tuli sittemmin mielettömän upeasti menestynyt valokuvaaja, hänen nimensä on Veikko Kähkönen) oli opiskellut journalismia ja tajusin ensimmäistä kertaa, että minäkin voisin tehdä niin. Olin siihen asti ajatellut, että toimittajat ovat jotakin yli-ihmisiä (no itse asiassa niinhän me olemmekin, krhm), fiksumpia kuin kaikki muut (no krhm itse asiassa sekin pitää paikkansa), eikä minulla olisi mitään asiaa edes yrittää alalle (en vielä silloin tajunnut, että olenkin yli-ihminen ja fiksumpi kuin kaikki muut). 

Sattumalta Haaga-Helian journalismin koulutusohjelmaan oli juuri silloin haku auki. COINCIDENCE??? Kaivelin mieleni poimuista muistojen rippeitä ja pintaan pulpahti paitsi ensimmäinen lapsuusmuistoni (joka on se, että istuin vessanpöntöllä ja huusin isääni pyyhkimään, mutta kun hän tuli, tein hänelle jäynän ja pissasin hänen kädelleen - hän ei edes huomannut koko juttua, koska lasten pissan määrä on laskettavissa suurin piirtein teelusikallisissa) myös muisto siitä, että olen aina rakastanut kirjoittaa, ja lapsena halusin palavasti kirjailijaksi. Hylkäsin unelman samassa kohtaa kun keksin, etten muka olisi yli-ihminen. Sillä lailla sitä ihminen voi luulla melkein koko ikänsä olevansa ihan normaali vaikka onkin ihan mieletön superlahjakkuus (joka pissii ihmisten käsille). 

Pääsin kouluun (rimaa hipoen rehellisesti sanoen, mutta ei puhuta siitä), valmistuin niin nopeasti kuin pystyin, kriiseilin helvetisti siitä että miksi en keksinyt tätä aikaisemmin, kun kaikki muut ovat minua nuorempia ja paljon pidemmällä, pääsin harjoitteluun Trendiin ja aloin kirjoittaa deittijuttuja vaikka minusta piti tulla yhteiskunnallisten epäkohtien terävin kynä ja tässä sitä nyt ollaan. 

Unelmahommissa.

 

Oletko sinä unelmahommissasi?

 

Lue myös: 

 

Kommentit

Torey
Näissä neliöissä

En ole unelmahommissani.

Ammatiltani olen viittomakielen ohjaaja ja se on aivan unelma koulutus! Olen työskennellyt valmistuttuani nyt sen 10 vuotta lasten parissa. Koulussa pari vuotta ja sitten päiväkoti-ikäisten kanssa 7 eri paikassa. SEITSEMÄSSÄ! 10 vuoden aikana. Vaikka olen ollut osan ajasta työtön ja pyöräyttänyt kaksi omaa muksua.

Työ on minulle helppoa. Hoituu luonnostaan. Mutta silti ei sitä mitä haluan oikeasti tehdä. Se alkaa vasta hahmottua. En halua aina tehdä pätkätöitä avustajana, en vaikka olen ns. erityiskoulutuksen saanut ja ollut ensimmäisiä luokkia jotka ammattiin edes valmistui. Eka luokka kun valmistui muistaakseni 2000-luvun alussa. Rakastan viittomakieltä, mutten tahdo tulkiksi. Heidän työnsäkin tod.näk. vähenevät koko ajan.

Mutta, onneksi olen vasta 28. On hyvin aikaa vielä keksiä ja kouluttautua siksi miksi haluaa!

Tiia Rantanen

Oikein! Aina voi keksiä itsensä uudelleen!

Ajattelin lukiossa, että lähtisin opiskelemaan ranskaa ja muita kieliä yliopistoon. Se tuntui luonnolliselta, koska puhuin jo sujuvaa ranskaa, halusin työskennellä ulkomailla ja kielet kiinnostivat noin niinkuin ylipäätään. Mutta sitten tajusin, etten halua opettajaksi, kääntäjäksi tai tulkiksi. Että oikeasti haluan tehdä jotakin ihan muuta, mutta käyttää työssä kieliä ja matkustella ja puhua vaikka sitten ranskaa ihmisten kanssa. En ole kovin usein käyttänyt toimittajan työssäni ranskan kieltä (paitsi pikkuisen, kun haastattelin Léa Seydoux'ta!), espanjaa jonkin verran, englantia jatkuvasti (ruotsi jännittää liikaa), mutta saan matkustaa ja jutella ihmisten kanssa. Aina se, mitä haluaa opiskella tai tehdä työssään, ei olekaan yksi yhteen sen kanssa, mitä haluaa tehdä työkseen.

paulahelena
ALUAP

En kestä tota muistoa apua :D

Mä en oo unelmahommissa mut matkalla kohti niitä koska tammikuussa alkaneet opiskelut on just eikä melkein <3

Tiia Rantanen

Jes ihanaa! Hyvä sinä!

pieta
Ruista Ranteessa

Kunpa itsekin yhtäkkiä tajuaisi, että onkin yli-ihminen ja ihan mieletön superlahjakkuus :'D Kirjoitat niin hyvin, että on suoranainen lahja maailmalle, että vaihdoit alaa!

Tiia Rantanen

Haha! Vanhemmat sanoisivat, että muuten hyvä, mutta kiroilet liikaa. Paskat, sanon minä!

jazz (Ei varmistettu)

Kiva kirjoitus, mutta tuo mekko!?! Mikä merkki, mistä? Myytkö sen mulle? ;D

Tiia Rantanen

Voi kuule, tuo mekko on vuosien takainen, ihana kirppislöytö. Suomalainen Mimikan mekko, made in Pori, Finland, jonka olen itse lyhentänyt. Se on yksi luottovaatteitani, enkä voisi koskaan luopua siitä. (Mutta koska koskaan ei kannata sanoa ei koskaan, otan sinuun yhteyttä heti, jos tulen myyntiaikeisiin.)

Maria Hakkala

Mä oon jo puoliksi unelmahommissa!
Ajelehdin yliopistosta valmistumisen jälkeen aivan eri alalla, johon pätevyys oli syntynyt monen vuoden kesätöiden ansiosta. Sitten jäin työttömäksi, sain lapsen, ja olin jälleen työtön, ja lukuisia hakemuksia naputeltuani tajusin vihdoin, etten edes halua palata saman alan töihin. Viime vuoden lopulla pysäyttänyt terveysongelma vihdoin sai minut tajuamaan, että nyt jos koskaan.
En myöskään ikinä ole ajatellut voivani olla minkäänlainen kirjoittaja, vaikka siinä hyvä olenkin, sillä en ollut mielestäni tarpeeksi erikoinen kirjailijaksi tai laajasti viisas toimittajaksi.
Tässä sitä kuitenkin ollaan, vapaana kirjoittajana, joka kirjoittaa viihdejuttuja osa-aikaisesti, ja yrittää saada uuden uran täysipäiväiseksi.
Ihan sikasiistii! :)

Tiia Rantanen

Just niin! Minäkin vaan ajattelin, etten voi olla kirjoittaja, koska en ole tarpeeksi fiksu. Nyt olen ihan että olinpa tyhmä. Tavallaan sopii kuvaan. Olin niin tyhmä etten ajatellut olevani tarpeeksi fiksu.

Sosiaalitäti (Ei varmistettu)

Kiitos tästä! Ammatinvaihto, here I come. ;)

Lila00 (Ei varmistettu)

Olisinpa unelmahommissa. Olin kyllä heti valmistuttuani kun aloitin lastentarhanopettajan työt, nyt uupymus uhkaa ja alan vaihto on aiheellista. Mutta en vain keksi mitä tekisin :/ Kaikki keinot kyllä käytössä että keksisin mitä lähtisin opiskelemaan, se onneksi olisi tällä hetkellä mahdollista.

Tiia Rantanen

Ehkä sun paras idea antaa vielä odotuttaa itseään! Siihen asti suosittelen vanhaa kunnon neuvoa: puhu ääneen. En minäkään olisi koko journalismin amk-tutkinnosta edes tiennyt mitään, jollen olisi jutellut naapurille. Joku saattaa tietää jonkun, joka on samassa tilanteessa, tai olla kuullut jostain jostakin kiinnostavasta työstä tai koulutuksesta tai helkkari vaikka lukenut lehdestä jutun, joka saattaa inspiroida. Mutta tiedän kyllä myös miltä tuo tuntuu. Ei kaikilla ole mitään ultimaattista unelmahommaa, eikä ammatinvaihto ole aina mikään helppo nakki. Tsemppiä, toivottavasti saat jonkin superidean pian! 

Saranda
Tyhjä ajatus

Tää oli hyvä postaus! T. toinen sosionomiksi valmistunut joka haluaa tehdä jotain muuta

Roquesita

Ihanaa lukea muiden alanvaihtajien mietteitä - helpottavaa tietää etten oo ainoa hämmentynyt! Kaikki mun kaverit on menestyneitä ja määrätietoisia tyyppejä, jotka tietää mitä haluaa - niin mahtava juttu, oon onnellinen niiden puolesta! Mussakin on potentiaalia ja panostan joka hommaan, mihin tartun. Joskaan en vieläkään, edes kolmen alanvaihdon ja kahden korkeakoulututkinnon jälkeen tiedä, mitä haluan tehdä.

Opiskeluita en aloita ennen kun oon sata-varma mihin suuntaan mennä. Asun Saksassa, ja täällä ei todellakaan oo yleistä vaihtaa alaa. Täällä jo ennen lukiota kaikki suurinpiirtein tietää, mitä aikoo ammatikseen tehdä. Vielä vähemmän ymmärrystä löytyy siihen, että haluun vaihtaa työn, jossa tienaan hyvin ja jossa mulla on vastuuta ja vapautta. Mutta ehkä loppu peleissä ainoo, mikä ratkaisee on se, mikä fiilis on aamulla herätessä ja illalla nukkumaan mentäessä: teetkö työtä, josta jää hyvä fiilis ja johon ei vituta mennä? Toivo elää, että joskus vielä osuu kohdalle unelmatyö, jossa kukoistan! :)

Terkut Stuttgartista!

Tiia Rantanen

Kiitos kommentista! On tärkeä pointti tuoda esille myös se, ettei kaikilla ehkä ole sellaista palavaa unelmaa, jota voi tuosta vaan lähteä tavoittelemaan. Ei mullakaan oikeastaan ollut -- tai no olihan ne badu-unelmat silloin joskus, mutta niiden toteuttamiseenhan ei minusta koskaan sitten ollutkaan. Mutta joskus voi myös olla, että se oivallus tulee ihan yllättäen vaikka googletellessa, niin kuin minulla. (Enkä minäkään tietysti silloin voinut tietää että tykkäisin tulevasta työstäni kuin simo hillosta, ajattelin korkeintaan tykkääväni siitä ainakin enemmän kuin edellisestä ja tiesin, että se sopisi minulle.) Oivallusta odotellessa suosittelen Julian uraoivallusta: puhu unelmistasi, tavoitteistasi tai muutoshaluistasi aina ääneen. Tsemppiä!

Vierailija (Ei varmistettu)

Ootko tossa kuvassa Oulussa? Näyttää ihan torinrannalta!

Tiia Rantanen

Olen, hyvin bongattu! Kulttuurisen nuorisotyön porukalla oli tapana mennä Oulun musavideofestareille aina elokuussa. Festari sattuu yleensä mun synttäriviikonlopulle, joten double the fun! Muistan että lauloin karaokessa Gimmelin Rovion ja Neon 2:n Kemiaa. 

Rra (Ei varmistettu)

Ah, tämä postaus oli niin huojentava. Yritän parhaillaan saada raavittua kasaan viimeisiä opintojeni rästejä ja sitten valmistun liian monen vuoden jälkeen juurikin sosionomiksi. Eli en yhtään miksikään omasta mielestäni. Ja sillä en tarkoita, etten arvostaisi tutkintoa. Tarkoitan, että mielestäni kyseisessä koulutuksessa oppii kaikesta vähän, mutta ei kovin paljoa mistään. Ja nyt valmistumisen kynnyksellä tuntuu todella tyhjältä. Mutta on ihanaa tällaisten esimerkkien avulla ymmärtää, että sen oman polun voi kääntää vielä vaikka mihin suuntaan jos siltä tuntuu.

Tiia Rantanen

Ihana kuulla! <3 

Tosin täytyy sanoa, että ainakin oman kokemukseni mukaan tuo Valmistumisen Kynnyksen Tyhjyys on ihan oma kiva pikku syndroomansa, joka vaivaa myös niitä, jotka valmistuvat ns. unelma-ammattiinsa, ja se menee ohi. Koin saman myös silloin kun sain ajokortin. Tunteen että jumalauta mitä tampioita tuolla liikenteessä heiluu jos mullakin on muka lupa ajaa.

Oli miten oli, tsemppiä! 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.