Nettideittailusta ja siitä, miten ällöä se on

Nettideittailu on perseestä.

Puolisentoista vuotta onnellisesti seurusteltuani uskallan myöntää kokeilleeni sitä joitakin vuosia sitten.

Nettideittailun ei pitäisi olla mikään häpeän aihe, mutta minulle se oli ehdottomasti sitä. Sen lisäksi se oli muutenkin ihan kamalaa:

  • Kun laitat deitti-ilmoituksen (niin, luulet luovasi profiilin, mutta se onki ihka oikea ilmoitus, johon tulevat vastaukset on kaikki huomioitava), asetat samalla itsesi alttiiksi arvostelulle. Julkiselle sellaiselle.
  • Käyttämälläni palstalla sai antaa arvosanan jokaiselle muulle käyttäjälle. On muuten itsetunnolle tosi nannaa, kun sisäänkirjautuessaan huomaa, että oma markkinakeskiarvo on taas laskenut pykälän verran. Sairasta.
  • Vaikka ilmoitat selkeästi deittiprofiilissasi etsiväsi tietyn ikäistä miestä, sitä 15 tai jopa 20 vuotta vanhemmat miehet kokevat oikeudekseen ottaa sinuun yhteyttä viestein, jotka tursuilevat silmäniskuhymiöitä. Sori, mutta ei paras tapa lähestyä naista. (Yllätyksekseni tapasin netissä kuitenkin muutaman ihan normaalin tyypin. Pääsin muutamille treffeille, parin kanssa deittailuasteellekin, mutta eihän siitä mitään vuosisadan rakkaustarinaa tullut.)
  • Deittaillessani netissä tavattua sälliä en voinut olla miettimättä, mitä kerron ihmisille, kun he kysyvät, miten tapasimme (kaikki kysyvät sitä, aina). Meidän piti keksiä tarina ja varmistaa, että molempien versio oli sama. Tosi romanttista. (On upeata, kun ihmiset kertovat totuuden siitä, missä ovat tavanneet. Minä en pystynyt.)
  • Kun deittipalstalla tavatun ihmisen kanssa pääsee deittailuasteelle, pitää alkaa miettiä sitä, onko enää soveliasta, että tällä (tai itsellä) on profiili ko. palvelussa. Sitä myös tulee vainoharhaiseksi ja miettii, että nyt kun minä olen täällä tuon luona yötä, onko sillä vielä ilmoitus voimassa? Tai ehkä se on luonut uuden, jollain toisella nimellä? Kun suhde loppuu, sitä huomaa scouttailevansa entisen deitti-ilmoituksia saadakseen selville, onko sillä jo joku toinen. Tosi tervettä.

All in all, nettideittailu oli ainakin mulle melkoinen päänsekoittaja. Mindfuck. En suosittele. Toisaalta, tunnen aika moniakin ihmisiä, parisuhteita, jotka ovat saaneet alkunsa netissä. Hienoa. Oikeasti. Vilpittömästi. Ei vaan toimi minulle.

Oman poikkikseni tapasin eräänä loskaisena tiistai-iltana bussipysäkillä Sörnäisissä. Se alkoi smalltalkata mulle ja myönnän, että olin aluksi tosi tyly. Mitä toikin tossa oikein yrittää? Sitten me alettiin jutella politiikasta (todella romantillista). Seuraavana iltana vein sen treffeille...

...ja siitä asti se on oikeastaan asunut mun luona. Virallisesti jo vuoden.

Share

Kommentit

louna (Ei varmistettu)

Itse tein noin. viisi ja puoli vuotta sitten deitti sivulle profiilin ja lähdin treffeille extempore suunnilleen ensimmäisen kanssa kuka vaan yhteyttä otti. Nyt ollaan naimisissa ja tämä todellakin on vuosisadan rakkaustarina :) Kannatti tehdä deittisivulle profiili hetken mielijohteesta. Suosittelen.

marietta

Wau! Ihanaa! Kaikkea siis kannattaa kokeilla! Mulle nettideittailu ei kyllä sopinut. Tosin jos olisin löytänyt sieltä unelmieni miehen, olisin takuuvarmasti eri mieltä. :)

nansk

Vähän inhan oloista, tuo nettideittailu. En tiedä riittäisikö oma itsetunto koskaan siihen, että voisin olla muiden arvosteltavana tuolla lailla. Ei varmaan. Jos sieltä tulisikin murska-arviot, en varmaan koskaan toipuisi :D Propsit niille, jotka sitä uskaltaa pidemmän päälle ja vielä isommat niille, jotka oikeasti onnistuvat sitä kautta löytämään elämänkumppanin!

Kommentoi