Ladataan...

 

Toimituksen blogissa muisteltiin eilen tuoreita ja ei-niin-kovin-tuoreita stipluja henkilökohtaisessa elämänhistoriassa. No, näitähän riittää:

"Mikä mun nimi olikaan?" Olin yläasteikäinen, kun isovanhemmallani oli pyöreät synttärit. Matkustimme kauas Pohjois-Karjalaan ja tiesin, että kun pääsemme, perille, on tupa täynnä sukulaisia, joita täytyy tervehtiä. Hermoilin, että osaan käyttäytyä oikein ja asiallisesti ja halusin oppia ainakin kourallisen nimet. Mummolan olohuoneen seinusta oli vuorattu tuoleilla, joista jokaisessa istui ihminen, jonka olin varmaan joskus tavannut, ja jolle minun piti esitellä itseni yhdessä tuskallisessa letkassa. Isosiskoni meni reippaasti edeltä: "Moi, mä oon Emmi." Ja minä perässä: "Moi, mä oon Emmi." 

"Siinä oli hyvä juoni." Olin Belgiassa au pairina vuonna 2003, ja minut pyydettiin yllättäen naapuriin kaitsemaan lapsia, jotta nuoret vanhemmat pääsisivät elokuviin. Ilta sujui muuten hyvin, mutta ainoa ongelma oli, etten osannut vaihtaa kanavaa televisiosta, kun olin laittanut sen päälle. En myöskään osannut sulkea sitä. Kun lapset jo nukkuivat ja vanhemmat tulivat kotiin, tuli tuutista pehmopornoa. Minua ei kutsuttu naapuriin uudelleen.

"Unohdin." Olimme asuntonäytössä perheeni kanssa, kun olin seitsemänvuotias. Minulla oli lyhyt, hulmuava mekko, jota oli mukava pyöritellä. Nousin kaksikerroksisen paritalon rappuset ylös ja pelleilin ylätasanteella. Äitini pakotti minut lähtemään, kun siskoni huomautti, ettei minulla ollut alushousuja. 

"Unohdin. Taas." Olen kenties joskus aiemminkin kirjoittanut siitä, miten inhottavaa on, kun unohtaa salille lähtiessään tavaroita. Milloin unohtuu pyyhe, milloin shampoo ja milloin sukat. Alushousujakin unohtuu toisinaan. Eräänä surullisenkuuluisana kertana, kun lähdin salille treenivaatteissa, unohdin pakata mukaan housut. En millään halunnut pukea hikisiä jumppahousuja enää suihkun päätteeksi jalkaan, joten kävelin ylpeänä naisena kotiin pelkät sukkahousut jalassa. 

"En olisi oikeasti halunnutkaan sitä työtä." Hain joskus kymmenen vuotta sitten Taloustutkimukselle töihin, ja minut kutsuttiin ryhmähaastatteluun. Olin hiukan myöhässä, ja juoksin Vallilassa sijaitsevalle toimistolle tukka putkella. Ovella oli mies, jolle pahoittelin vuolaasti antavani huonon ensivaikutelman, kun tulen myöhässä haastatteluun. Mies vakuutti, ettei minulla ole hätää. Hän opasti minut huoneeseen, jossa ei ollut ketään muita, ja avasi powerpoint-esityksen. Ensin hän selitti kysyvänsä muutaman taustakysymyksen. Asuinpaikkaa, ikää ja sensellaista. Ajattelin, että olin ymmärtänyt ryhmähaastattelun konseptin väärin. Sitten hän kysyi, kuinka monta savuketta poltan päivässä. Ihmettelin kysymystä hiukan, mutta vastasin, että en kyllä polta yhtään. Joskus juhliessa, mutten päivittäin. Sitten mies valitteli, että nyt on tapahtunut kyllä virhe, sillä nyt haettiin ihmisiä, jotka polttavat vähintään viisi savuketta päivässä ja minä ajattelin, että mikä ihme tupakkakiintiö Taloustutkimuksen työntekijöillä oikein on. Sitten mies sanoi, että joutuu nyt kuitenkin antamaan minulle sen 20 euron lahjakortin Stockmannille, kun olin kerran tullut tutkimushaastatteluun asti, vaikken edes tupakoinut tarpeeksi. Kiitin ja lähdin.

"En olisi oikeasti halunnutkaan sitäkään työtä." Minua haastateltiin Mango-myymälässä avoinna olevaan työpaikkaan silloin, kun ensimmäinen liike avattiin Aleksanterinkadulle Helsinkiin. Minua hermostutti valtavasti, ja viimeisen vaiheen haastattelutilanne oli rakennettu mahdollisimman pelottavaksi. Olin silloin pimeästi töissä, ja kerroin kuumottavassa pitkän mahonkipöydän yli käydyssä haastattelussa, että minulla ja silloisella työnantajallani tikittää "biologinen kello", ja että meillä on "sanaton" sopimus, että lopetan, jos löydän jotakin parempaa. En saanut työtä. 

"En tiedä, mitä sille tapahtui." Elämäni ehkä noloin kommellus kävi, kun olin silloisen poikaystäväni kanssa Turkissa lomalla joskus vuonna 2002. Olohuoneessa oli lepolasset, jotka taittuivat löhöasentoon vipua vääntämällä. Emme niitä kauheasti käyttäneet, koska lojuimme lähinnä altaalla. Yhtenä päivänä yritin koota sohvaa pystyasentoon, mutta se ei millään suostunut menemään. Runnoin ja rynkytin minkä kykenin, kunnes sohvasta kuului terävä raksahdusten sarja ja sen välistä alkoi tippua kaukosäätimen palasia. Koska olimme 19-vuotiaita, emme osanneet hoitaa tilannetta oikein (eli mennä respaan kertomaan, kuinka kävi) vaan panimme kaken palaset muovipussiin ja kannoimme pussin toiseen kaupunginosaan yleiseen roskikseen. Ensin kaukosäädintä kyseli siivooja, seuraavana päivänä respavirkailija ja lopulta jopa hotellin johtaja. Hän epäili, että olimme varastaneet säätimen ja survoneet sen matkatavaroihimme. Tarjosin hänelle auliisti (ja vilpittömästi, krhm) mahdollisuutta tutkia laukkumme lähtöpäivänä. Hän ei suostunut, mutta muistutti, ettei kaukosäädin toimi muissa televisioissa. Lähdön hetkellä respavirkailijat vielä kuiskasivat hiljaa "hei mitä sille kaukosäätimelle oikeasti kävi?"  Vakuutimme, ettemme tienneet ja lähdimme lentokentälle. Vannoin itselleni ja seuralaiselleni, etten koskaan kerro. Reisillehän sekin näköjään meni.

Share

Ladataan...

Kuvassa säteidenkieltäjä-klubimestarini rentoutumassa biitsillä.

Tajusin tällä viikolla (vessassa istuessani. Mistä muuten johtuu, että parhaat ideat tulevat aina vessassa?), että Ray-Ban -aurinkolasimerkin nimi on funktionaalinen. Ray-Ban estää auringonsäteet - kirjaimellisesti. Miksi oi miksi en ole tajunnut tätä koskaan aikaisemmin?

Tuore oivallukseni sai minut ajattelemaan kaikkia muitakin asioita, joiden yhtäkkinen ymmärtäminen on tuntunut sekä ilmiömäisen nerokkaalta että tuhottoman ääliömäiseltä siksi, ettei ole tajunnut asiaa aiemmin. Täytän viikonloppuna 32, joten pliis kertokaa kommenttiboksissa jos on jotakin muuta, mitä minun pitäisi siihen ikään mennessä oivaltaa.

N-Y-T nyt! Olin arviolta 23-vuotias kun tajusin, että lähtölaskenta än-yy-tee-nytissä oikeasti tavataan sana nyt, eikä lorutella huvikseen sattumanvaraisia äänteitä. Ennen tätä oivallusta olin ajattelematta olettanut, että laskea voisi ihan yhtä hyvin skii-blää-flem-NYT!

Hurry up: Olin 14, kun oivalsin, että isäni hoputus horioppia ei ollutkaan kiinnostava ja eksoottinen hevostermi, vaan suomalaisväännös varsin tavanomaisesta englanninkielisestä sanonnasta hurry up.

Rusinat ovat viinirypäleitä. Tämän tajusin (onneksi) aika paljon ennen 23-vuotissyntymäpäiviäni, mutta oivallus oli kenties sitäkin voimallisempi. Siis rusina onkin kuivattu rypäle! Vieläkään en tosin ymmärrä, miksi niitä tehdään. Tai pannaan pullaan. 

Idea on englanniksi idea. Tiedän, että monella muulla on sama harhaluulo, joka minulla oli 13-vuotiaaksi asti, enkä tiedä kuka törppö sitä tuolla levittelee, mutta sellaista sanaa kuin aidiör ei ole olemassakaan. Se on idea. Ilman ärrää.

Talpap: Hävettää myöntää, mutta olin vasta parikymppinen kun oivalsin, että nimitys, jolla perheessäni kutsuttiin talouspaperia, tulikin vain sen lyhennelmästä ostoslistassa tai lehtimainoksessa. "Tiia, muista ostaa talpappia!" Luulin, että talpappi oli jokin nokkela perhevitsi, kunnes tajusin, että ostoslistassa lukee tal. pap. 1 pkt.

A-oikeudet. En edes kehtaa myöntää, kuinka lyhyt aika on siitä, kun tajusin, että että anniskeluoikeuksia on A-, B- ja C-tasoisia. Onkin yhtäkkiä katsokaas niin, että A ei olekaan vain lyhennys anniskelusta. A-oikeudet ei siis tarkoita samaa asiaa kuin anniskeluoikeudet. Minäkin tiedän sen (nyt). 

 

Share

Ladataan...

Helvetissä auringonkin tiellä on koko ajan pilvi. Muttei kokonaan,
vaan sillä tavalla vittumaisesti, että näkee, mikä sieltä pilkottaa.

 

Luulit varmaan, että kesällä ei korpea mikään? Korpeaapas. Olen kerännyt sellaisia asioita kauniiden kesäpäivien aikana puhelimeni muistiinpanoihin, kun en ole viitsinyt valittaa. Kun kävin muistiinpanot läpi, tajusin, että ne kuvailevat varmasti sitä, millaista helvetissä on. 

Olen varma, että helvetti on paikka, jossa on käsienkuivaimia, jotka puhaltavat liian kuumaa ilmaa vauhdilla, jolla kaksivuotias puhaltaa synttärikynttilänsä. Jos et ole koskaan nähnyt kaksivuotiaan puhaltavan, voin kertoa että voimakkuus on suunnilleen tätä luokkaa: phuh.

Helvetin ravintolassa tarjoillaan annoksia, joissa on aina liian vähän kastiketta tai majoneesia. Eikä sitä saa lisää. Voissa ei ole siellä yhtään suolaa, ja pakkasaltaasta ovat Kingis-minttupuffetjäätelöt aina loppu. 

Sen kylpyhuoneissa on suihkut, joista tulee vettä niin harvassa ja niin huonolla paineella, että suuttimen alla kastuu vain, jos tamppaa siinä edestakaisin. Lämpötilan säätely on lainattu maallisesta helvetistä eli Brittein saarilta, jossa kuuma ja kylmä vesi tulevat täysin keskiaikaisesti eri vääntimistä, eikä lämpötilaa saa millään sopivaksi. 

Helvetissä musiikkia kuunnellaan tehokkaiden äänentoistolaitteiden sijaan matkapuhelimien ja läppärien omista kaiuttimista, ja joka toinen biisi on Nopsajalkaa. 

Kun helvetissä lakataan kynnet, on kynsilakkapullo aina lähes tyhjä. Mutta ei tarpeeksi tyhjä. Juuri sen verran täynnä, että lakan kuvittelee vielä riittävän kaikkiin kynsiin. Mutta se ei koskaan riitä.

Helvetti on paikka, jossa pikkuhousut ovat aina hiukan liian pieniä, juomalasien reunat säröillä ja kännykän näytön valosäätö juuttunut himmeimmälle. 

 

Share

Ladataan...

Vietin keväällä pari kuukautta New Yorkissa, ja vaikken oikeasti haluaisi sanoa paikasta mitään kielteistä, koska rakastan sitä niin paljon, on minun pakko raportoida hämmentävistä tuotteista, joita jokaisen amerikkalaisen elintarvikekaupan hyllystä löytyy. 

Sukupuolitesti. Ei - kyse ei ole sukupuolitautitestistä, vaan testistä, jolla voi kotona testata, kumpaa sukupuolta naisen vatsassa kasvava cashew-pähkinä edustaa. Varmasti täysin luotettava ja Dr. Shubwayakarmabamalamadingdongin suosittelema.

Hammaspaikka. Kyllä, Amerikan vakuutusperusteisen terveydenhuoltojärjestelmän pakottamana kaikki happohyökkäyksen valtaamat surkeat sielut voivat paikata hampaidensa reiät yksinkertaisesti (ja turvallisesti) itse kotona. Ei ole ollenkaan olemassa riskiä, että edellä mainittu sielu nielee paikkamateriaalin ja tukkii sillä reiän sijasta vaikka henkitorvensa.

Kaikkea vesimelonin makuisena. Vesimeloni on hyvää, vesimeloniesanssi ei. Eivätkä varmaan myöskään ne väriaineet, joilla vesimelonikarkkeihin ja -purukumeihin tehdään tummanvihreitä, vaaleanvihreitä, vaaleanpunaisia ja mustan siemenen värisiä osioita.

Naisten korvatulpat. Ne ovat kirkkaan pinkit, ja nanomillin miesten korvatulppia pienemmät. (Ja nerokkaat, koska ostin niitä. Kolme pakettia. Hups.)

Tyhjät lääkekapselit. Jotta voisit vaikka naamioida tulevalle uhrillesi tarkoitetun lamaannuttavan huumeen aspiriiniksi tai salakuljettaa kokaiinia tullin läpi. Tai, tiedäthän, kehitellä oman lääkekapselin. Minun omaani tulisi sitä suussa sihisevää karkkijauhetta, joka alkaisi porista ja paukkua mahassa vasta, kun kapseli sulaa. Buhahaha.

Fat free -karkkeja. Kaikissa tuotteissa, joissa on kuusi kiloa sokeria, muttei yhtään rasvaa, muistetaan mainita, että ne ovat rasvattomia. Tosin tottahan tuo. Saisinko yhden vesimelonin makuisen?

EDIT: +1: Vajayjay-lätkä. Nykissä asuva ystäväni lähetti minulle juuri kuvan kaupasta löytämästään tuotteesta, jonka nmi on CAMEL-NOT, ja joka on osastoa swim essential. Se on lätkä, joka sujautetaan bikinien alaosaan, ja sillä vältetään camel toe. Todellakin oleellinen tavara uimarille.

Share
Ladataan...