Ladataan...

Kirjoitin muutama viikko sitten uudesta harrastuksestani. Tanssitunneista, joilla olen tajunnut, ettei minulla ole pakaroita (tai ainakaan sellaisia, jotka heiluisivat), etten ole enää kovin nuori tai kovin hyvä tanssimaan ja ennen kaikkea sen, etten kerta kaikkiaan ymmärrä twerkkausta. 

Okei. Maailmassa on varmaan aika paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä twerkkausta ilmiönä. Ne sanovat, että se näyttää siltä kuin perse saisi sairaskohtauksen. Minä tarkoitan, etten ymmärrä sitä liikkeenä. En tajua, miten kankut saadaan heilumaan niin, että ne olisivat ikään kuin irrallaan muusta kehosta? Omani tuntuvat jököttävän paikallaan kuin ne olisi valettu betonista. (Ja se olisi ihan hyvä, jos elettäisiin 90-lukua ja buns of steel olisi vielä kova juttu, mutta nyt eletään tätä päivää ja pakaroiden tulee heiluman, kyllä heiluman pakaroiden tulee.)

Ja kun tanssiope käski meitä menemään tällaiseen asentoon:

...ja heiluttamaan peppua, ei omani liikkunut milliäkään. Ja kuulkaa voi kuinka minä yritin. 

Jokaisella tunnilla ope teetti meillä saman liikkeen. Minusta tuntui, että sementtipakarani oikein juuttuivat kerta kerralta jymäkämmin lantiooni kiinni. Mutta sitten tapahtui jotakin kummallista. Tuli järjestyksessään viides tanssitunti, ja jälleen kerran ope pani meidät tuohon nöyryyttävään asentoon. Kohdistin kaikki ajatukseni pepun heiluttamiseen, ja se alkoi hyllyä, saatana sentään. 

Sellaista todella kömpelöä, mikroskooppisen kokoista naurettavaa pikku liikettä. Mutta sellaista, mihin betoni ei kyllä pystyisi, edes viiden tanssitunnin jälkeen. En ole koskaan ollut ylpeämpi pakaroistani.

Ja silloin tajusin yhden asian: on liian kauan siitä, kun olen viimeksi oppinut jotakin. 

Muistatteko esimerkiksi yläasteen matikan- tai kemiantunnit? Kun aluksi numerot ja kirjainyhdistelmät olivat yhtä sotkua, ja ne olisivat voineet merkata vaikka että "kyllä, tuo opettaja on oikeasti itse kuolema ja tuomiopäivä on hänen nimipäivänsä kuten te 8B-luokalla olette aina sanoneet" tai että "kyllä, se ihana lökäpöksypoika bussissa on huomannut myös sinut ja kirjoittanut sinusta romanttisen räpkappaleen", ja ne olisivat voineet muuttaa elämäsi, muttet olisi koskaan tiennyt sitä, koska et ymmärtänyt niistä viivaakaan. Ja sitten kun tarpeeksi opea kuunteli, rupesivat natriumkloridit ja derivaatat aukeamaan suorastaan silmissä (valitettavasti ne eivät kertoneet mitään kovin kiinnostavaa ja nyt ne ovat taas menneet kiinni, enkä osaisi nyt oikeastaan kertoa mitä ne edes ovat). Se oivalluksen mahtava tunne on ainakin omassa elämässäni yhä harvinaisempi. Mutta kun käy kerran viikossa tanssitunnilla, huomaa hyvin äkkiä, että yhdellä tunnilla pystyykin johonkin sellaiseen, mikä ei viime tunnilla vielä sujunut. Ja se on kuulkaa mahtavaa. Niin mahtavaa, että olen vähän liikuttunut löystyneistä pakaroista.

Tästä innostuneena ajattelinkin nyt opetella kokkaamaan (sillä tavalla ihan saatanan hyvin, koska osaanhan minä jo esimerkiksi tehdä tosi hyvät aamiaisleivät), piirtämään (voisin aloittaa vaikka tuosta twerkkaavasta pakarahirviöstä) ja soittamaan kitaraa (tai ehkä ukuleleä, koska se on söpömpi). Koska lempo soikoon - minähän voin vaikka oppia jotakin!

P.S. Jos sinäkin haluat oppia twerkkaamaan, tässä Kustaan sertifioidut ohjeet. Näitä noudattamalla onnistut varmasti!

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Rakastan työtäni toimittajana ja harrastustani bloggaajana, mutta niiden lisäksi minulla on yksi homma, joka on aivan ylitse muiden. Tätiys.

Minulla on kaksi isosiskoa: Miisu, joka on minua 16 vuotta vanhempi ja Emmi, jonka kanssa meillä on kaksi vuotta ikäeroa. Molemmilla on kaksi lasta, ja koska Miisu sai omat lapsensa alle kolmekymppisenä, on minusta tullut täti jo 10-vuotiaana. Se on siis rooli, josta minulla on jo noin 24 vuoden kokemus. (Toimittajana tai bloggaajana en pääse vielä lähellekään.) 

Kaksi vuotta sitten vanhin siskontyttöni antoi minulle ylennyksen ja teki minusta lukuisten palveluvuosieni jälkeen isotädin. Lapsia, joille saan tätilöidä, on nyt siis jo viisi, ja ne ovat iältään 2–23-vuotiaita. Olen siis paitsi pitkän, myös monipuolisen kokemuksen omaava täti. 

Tätinä oleminen on kerta kaikkiaan parasta

1. Saa aina laulaa saman iltalaulun (vuonna 1996 se oli TLC:n Waterfalls, nyt se on ollut jo viitisen vuotta Puff, lohikäärme), eivätkä mukulat koskaan valita, että taasko tuo sama. Päinvastoin, ne oikein odottavat, että laulat sen, koska tädin iltalaulut ovat harvinaista, eksoottista herkkua.

2. Lapsosille saa aina tuoda tuliaisia, viedä niitä aina kakkupalalle, jäätelölle tai hampparille, eikä melkein koskaan joudu syöttämään niille parsakaalia, sieniä, sipulia tai punajuurta tai mistä ne nyt ikinä eivät tykkää, ja kun joku muu syöttää niille niitä, voi irvistellä niille salaa myötätuntoisesti pöydän toiselta puolelta.

3. Saa olla mukana sotkemassa niiden pikkuisia nuppeja oikein toden teolla. Siskontyttöni Veera luuli viisivuotiaana, että ikkunoista saattaa toisinaan hyppiä sikoja, jotka täysin varoittamatta sanovat "niks" ja niin se asia sitten on. Ja siitä on yksinomaan minua kiittäminen. 

4. Kun ne saavat ensimmäisen puhelimen, ne lähettävät tädilleen ihania "mulla on sua ikävä" ja "millon sä tuut" -viestejä. 

5. Ne haluavat aina istua/nukkua/syödä/kävellä/olla tädin vieressä. Saa tuntea itsensä sillä tavalla suosituksi.

6. Tätinä saa todella paljon enemmän kakkua ja Carneval-keksejä kuin jos elämässä ei olisi yhtään lasta. Ja synttäreillä lahjaksi riittää joskus vaikka puupalikka. (Kuva siskontyttärentyttären Netan 2-vuotissynttäreiltä viikonlopulta. Söin kaikkea. Ihan helvetisti.)

7. Ne eivät vaadi sinulta, tai keneltäkään muultakaan, mitään kovin ihmeellistä. Fanni, joka on nyt 7-vuotias, näki joskus muutama vuosi sitten puussa muovipussin ja ihmetteli, miten se oli sinne joutunut. Keksimme mahdollisen skenaarion, ja siitä lähtien Fanni pyysi aina iltasaduksi kertomaan muovipussista. Minä ja Fannin vanhemmat olemme keksineet satoja muovipussitarinoita, joista jokaisessa muovipussi päätyy puuhun ja joista jokainen loppuu sanoihin "ja siellä se lirputtaa vielä tänäkin päivänä". 

8. Saa käyttää ihan omaa nimeä, eikä mitään typeriä lempinimiä kuten vaikka mummo/vaari/isä/äiti tms. (Ajatelkaa nyt, noissa rooleissa joutuu käytännössä luopumaan omasta nimestään. Nöyryyttävää.)

9. Niistä saa todella paljon materiaalia (lue: sisältöä) somekanaviin.

10. Ja aina saa lähteä viimeistään parin päivän päästä kotiin. 

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Olen ihan koukussa Jodeliin. Kaikki alkoi kesällä, kun todistin erään ystäväni kanssa Jodel-tapaamista, joka meni jokseenkin näin: miesoletettu jodlaaja laittoi aurinkoisena sunnuntaina Helsingin Jodeliin viestin, että kesäpäivää Eiran rannassa olisi kivempi viettää, jos viereen löytyisi mirkku. Moni jodlaaja vastasi, kyseli tuntomerkkejä, vitsaili asianmukaisesti ja penäsi tarkoitusperiä. Ketjun aloittaja kertoi, miltä näyttää ja mistä hänet löytää. Naisoletettu jodlaaja vastasi ja sanoi tulevansa pyörällä pian paikalle.

Olimme ystäväni kanssa aivan siinä vieressä ja jäimme seuraamaan, mitä tapahtuu. Ja niin kävi, kuten Jodelissa oli kirjoitettu, että sinisen pyyhkeen päällä makasi musiikkia kuunteleva mies, jonka viereen kurvasi pian pyörällä nainen, ja he aloittivat keskustelun. (Myöhemmin tyypit vielä raportoivat Jodeliin, että kivaa oli ollut.) Mahtavaa!

Jodel oli saman tien kerta kaikkiaan niin koukuttava, että sinne oli suorastaan pakko mennä kerta toisensa jälkeen katsomaan, josko tänäänkin tapahtuisi jotakin. Se on parempaa viihdettä kuin television remonttiohjelmat (ja ne ovat parasta viihdettä ever), luoja paratkoon!

Olen todistanut tilannetta, jossa lomalle lähdössä ollut nainen löysi poikaystävänsä repusta täyden paketin kondomeja, vaikka pariskunta itse käytti muuta ehkäisyä. Nainen kysyi Jodelilta neuvoa tilanteeseen, otti asian kumppaninsa kanssa puheeksi ja lähti lopulta seuraavana päivänä sinkkuna lomalle katkaistuaan suhteen petturimieheen.

Olen seurannut keskustelua, jossa nainen kääntyi huolissaan Jodelin puoleen, kun poikaystävästä ei kuulunut. Poikaystävä lähetti mystisiä viestejä ja soitti, ettei nainen saa avata ovea kenellekään tai uskoa, mitä poikaystävästä puhutaan. Lopulta selvisi, että kyseessä oli trolli (tai luu rango huu tai jokin sellainen) kuten moni jodlaaja epäilikin, mutta koukuttavaa se oli niin kauan kuin sitä kesti.

Sanomattakin on siis selvää, että nuhjuan Jodelissa melko paljon. Suurin osa touhusta on turhaa, koska a) en ymmärrä mistä puhutaan b) en tiedä keistä puhutaan ja c) minua ei kiinnosta, mutta ainakin olen oppinut Jodelista jotakin (oppimieni asioiden hyödyllisyydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta ainakin ne auttavat kohtaan a).

Jodelista olen oppinut, että...

  • kaikki rakastavat sitä Trivago-naista ja se on oikeasti Annika Poijärvi, näyttelijä ja Riku Niemisen vaimo
  • on olemassa muitakin kuin Julius Konttinen joita kutsutaan ihanalla hellittelynimellä "huumetukka"
  • ei ole sellaista päivää, joka ei olisi turhanpäiväisen innie/outie -keskustelun arvoinen
  • täysin keinotekoisen pistesaldon (eli karman) kasvattaminen alkaa ennen pitkää kiinnostaa ketä hyvänsä
  • on niin paljon snäppääjiä, joita en tunne
  • on niin paljon snäppääjiä, joista en olisi halunnut koskaan kuullakaan
  • nykyisin on aivan hyväksyttävää lyhentää sanat poikaystävä ja tyttöystävä kirjoittamalla py ja ty (esim "ty ei halua lapsia" tai "haluaisin muuttaa pyn kanssa yhteen") ja minä olen todennäköisesti ainoa, joka luulee joka kerta, että puhutaan joistakin opiskelijajärjestöistä
  • eniten ärsyttää kaikki
  • paitsi perunavenla, joka on best
  • maailmankaikkeuden paras Jodel-kanava on @KaverinPuolestaKysyn 
  • maailmankaikkeuden toisiksi paras Jodel-kanava on @kirjekerho.

 

Paljasta! Jodlaatko?

 

P.S. Jos et tiedä mikä Jodel on, lue tämä toimituksen juttu

Lue myös: 

 

Share

Ladataan...

Kun tein viime vuonna remonttia (josta minulta muuten viimeksi toissapäivänä kysyttiin että joko se nyt vihdoin on valmis, ilmeisesti lakkaamatta valittaminen toimii ja ihmiset muistavat minusta vain iankaikkisen remontin), päätin, että uudistuneen asunnon myötä minustakin tulee ihminen, joka naulaa seinälleen jonkin taideteoksen. En tiedä teistä, mutta minusta sellaisilla ihmisillä on jotenkin tiukempi ote elämästä kuin sellaisilla, joilla on kaksi ryppyistä julistetta 90-luvulta rullalla ja vakaa aikomus ostaa niille joskus Tiimarista kehykset. Tai silleen. 

Äitini on eläköitynyt erityisopettaja päivisin ja lahjakas taidemaalari öisin. Tai no, tuo ei oikein sovi, kun maalaamiseen tarvitaan vissiin päivänvaloa. Hän ihan harrastaa maalaamista, sanotaanko nyt vaikka niin kuin asia on. Siksi tuntui luonnolliselta, että seinälleni naulattava taulu olisikin hänen tekemänsä. Minun suosikkini hänen teoksistaan (mökkimaisemia ja omakuvia ja sensellaisia) ovat 80-luvulta, ja tiesin jo valmiiksi, ettei mikään niistä ole asuntooni sopivan kokoinen tai tyylinen. Siksi pyysin häntä myymään kaikki periaatteensa ja persoonallisen tyylinsä ja tekemään minulle abstraktin taulun, jollaista hän ei olisi missään nimessä halunnut tehdä. Ihana tytär minä!

Onneksi tein niin. Sain mielettömän upean taulun, jota joka ikinen sen näkemä ihminen kehuu vuolaasti, ja se tekee minusta ihmisen, jolla on vieläkin tiukempi (suorastaan nyppylähanskainen) ote elämästä kuin pelkästään sellaisella, jolla nyt on vaan seinällä jokin taideteos. Minulla on seinälläni valtavan kaunis, oman äitini maalaama taulu, joka on hienompi kuin mikään, mitä olen koskaan nähnyt. Sen nimi on Pastelli. (Äiti keksi nimen tänään aamulla puhelimessa, koska on unohtanut, mikä työn alkuperäinen nimi oli.)

 

Pyysin äitiä kertomaan, miten taulu syntyi. (Varoitan, tämä ei ole kovin informatiivinen haastattelu.)

"Se on mun elämäni ensimmäinen tilaustyö. Ja sille oli asetettu rajat."

(Dramaattista. Halusin, että taulu on abstrakti ja että siinä on pastellivärejä, vaaleanpunaista ja ehkä purppuraa.)

"En osaa -- hei oho, meidän kuvasta on tykätty jo 32 kertaa! -- en osaa maalata abstraktia, mulla pitää olla aina joku aihe."

(Edellisenä iltana ottamamme yhteiskuva oli saanut 32 peukkua Facebookissa, joten äidin keskittyminen herpaantui ihan syystä.)

"Tässä piti olla väreillä leikittelyä, jota en meinaa millään osata. Mutta ei sitä silti ollut hirveää tehdä -- hei mun piti jo aiemmin sanoa että toi on aivan ihana toi sun vessanpönttö! -- sitten kun se lähti siitä juontumaan, niin sehän oli ihan ookoo."

(Minun vessanpönttöni on kuulemma upea. Huuhtelee hyvin ja on mukava istua. Ei ihme, että siitäkin keskittyminen herpaantuu.)

 

Muutama tuttu ja tuntematon on kysynyt, tekisikö äitini tauluja tilauksesta. Hänellä ei kuulemma ole mitään sitä vastaan, mutta hän haluaa harjoitella vielä hiukan. Päivänvalossa.

 

Mitä teillä on seinällä?

 

Lue myös:

 

Share

Pages