Ladataan...

Pupulandian Jenni eli tuttavallisemmin Pupu-Jenni teki nostalgiset ja heitti minulle blogihaasteen. Tehtävänä on luetella kolme hyvää asiaa itsestä, elämästä ja blogista. Haasteen saatteeksi hän kirjoitti: "Haluaisin kuulla, onnistuuko maailman hauskin nainen, Mua vieläkö lemmit, Kustaa -blogin Tiia, vääntämään tämänkin vitsiksi vai nähdäänkö neitokaisesta kerrankin vakavampi puoli."

Toim. huom. En itse lisännyt tuota maailman hauskin nainen -kohtaa tuonne, vaikka siis olisin kyllä lisännyt, jos se ei olisi siellä valmiiksi ollut. Mutta samalla olisin kyllä korjannut blogini nimen oikein :D

Kolme hyvää asiaa päivissäni: alastomuus, pyykinpesu, telkkari.

Koska työskentelen kotoa, voin tehdä mitä tahansa (eli olla alasti, pestä pyykkiä ja katsoa töllöä) ihan milloin vaan. Tuntuu suorastaan hirveältä, että ainoa aika, jolloin voisi nakuilla, pyykätä tai uppoutua häämekko-ohjelmien maailmaan olisi iltaisin töiden jälkeen. Kyllä ihmisellä on kuulkaa asiat hyvin silloin kun hän voi katsoa telkkaria ja pestä pyykkiä keskellä päivää. Esimerkiksi alasti.

Kolme hyvää asiaa minussa: kielitaito, kynnet, vitsit.

Lähdin miettimään tätä tuttavieni ja läheisteni silmin. Olen sillä tavalla hyödyllinen kaverina, että jos pitää vaikka ymmärtää ruokalistaa Espanjassa tai kiroilla Italiassa, voin todennäköisesti olla avuksi. Lisäksi minulla on aina takataskussani vitsi tai pari ja myös kerron niitä aina, kun tulee mahdollisuus, joten jos tykkää vitseistä niin se on kai ihan hyvä juttu. Vahvoista, pitkistä, luonnollisen kauniista kynsistäni ei ole kenellekään muulle mitään hyötyä, mutta onpahan yksi asia vähemmän josta tuntea itse kelpaamattomuutta hei!

Kolme hyvää asiaa elämässäni: perhe, yksin asuminen, internet.

Mulla on niin helvetin upea perhe, etten aina tiedä, mistä minut on nykäisty siihen joukkoon. On ihaninta, kun viihtyy oman perheensä seurassa. Mutta sitten toisaalta on ihanaa, kun niiden (tai kenenkään muunkaan) kanssa ei tarvitse olla koko aikaa: minä rrrrrakastan asua yksin. Voi katsoa häämekko-ohjelmia alasti vaikka aina, eikä kukaan arvostele yhtään. Ja internet? No onhan se nyt aika helmi hei.

 

Kolme hyvää asiaa tänä vuonna: podcast, työt, kesäloma.

Minun ja ystäväni Annan podcast Kaverin puolesta kyselen on menestynyt uskomattoman hyvin, ja meillä onkin siihen liittyen pian tosi kivoja uutisia (HAH pääsinpäs kerrankin tekemään tämän raivostuttavan blogiheruttelun!). Tänä vuonna kivaa on myös se, että työskentelen aidommin yrittäjänä ja mulla on ihan huippukivoja duuneja, jotka muun muassa vievät minut parin viikon päästä Meksikoon MEKSIKOON JES. Niiden lomassa aion pitää ainakin kuukauden kesäloman (julistaa hän helmikuussa, katsotaan miten muijan käy).

Kolme hyvää asiaa blogissani: nimi, kommentit, darra.

Blogin nimi herättää jatkuvasti paitsi kysymyksiä, myös herkullisia muunnoksia, kuten Valeäitikin vastikään kirjoitti: Mua muisteletko Kustaa, Oletko vielä Kustaa, Saako vielä kusta, Minäkö oletko Kustaa, Lempeä vai Kustaa jne. Niistä irtoaa hyvin huumoria. Vielä parempaa on kuitenkin se, että saan todella, todella harvoin inhottavia kommentteja blogiini. Kommentoijat ovat yleensä maailman ihanimpia ja haluaisin tarjota heille kaikille kaljan.  Ja vaikka krapula on mielestäni hieno ilmiö, en tarkoita tässä nyt sitä, vaan sitä, että blogissa on yksi vanha postaus, joka saa minut vieläkin nauramaan: Tulevaisuudesta päättää darra. Jos et ole lukenut sitä, lue se. Mieluummin darrassa.

Kolme bloggaajaa joiden toivon vastaavan kysymyksiin: Tämän kylän homopoika -Eino, Missä olet Laura? -Laura, Juliaihminen-Julia.

Oikeastaan toivoisin että tämän tekisivät ihan kaikki, oli blogia tai ei. Minusta oli nimittäin ainakin yllättävän vaikea keksiä hyviä asioita ilman, että niihin yhdistäisi jonkin negatiivisen disclaimerin. Tyyliin "hyvää minussa: tukka, vaikka se onkin tuollainen luiru" tai "hyvää päivissäni: aikatauluttomuus, mutta on siinä huonojakin puolia kuten se ettei ole enää minkäänlaista otetta elämästä". Että kannattaisi varmaan harjoitella hiukan tuota ihan peruspositiivisuutta.

 

Lue myös: 

 

Ladataan...

Sain blogin kommenteissa kysymyksen, miten päädyin lähtemään sosiaalialalta ja ryhtymään toimittajaksi. Lupasin kirjoittaa aiheesta oman tekstin ja tajusin samalla, etteivät kaikki ehkä tiedä, että olen ylipäätään opiskellut sosionomiksi. 

No, olen aiemmalta koulutukseltani sosionomi. There. 

Mutta nuorempana halusin opiskella musiikkia. Ja jos ihan totta puhutaan, olin vakuuttunut, että minusta tulisi Suomen Erykah Badu. Kuvittelin vissiin, että sellaiseksi voi tulla, jos kirjoittaa vihkoon tarpeeksi pseudopoliittista spoken word -materiaalia ja kietoo tukkaan paksun huivin. Ja kuuntelee Erykah Badun levyä 19 tuntia päivässä. 

Kävin lukion jälkeen ulkomailla ja tein töitä, ja sitten tein vuoden mittaisen musiikkiteatterilinjan. En kuitenkaan koskaan päässyt musa-alan korkeakouluihin, koska olin korkeintaan Suomen Tiia Rantanen. Tavallinen talliainen, joka diggasi Erykah Badusta. Vuosien yrittämisen jälkeen päätin, että minun on pakko keksiä jotakin, jolla voin oikeasti elättää itseni (ainakin niin kauan kunnes minusta kuoriutuisi edes jokin-badun-kaltainen), ja ruksin yhteishaussa ensin musakouluja ja viimeiseksi hakuvaihtoehdoksi sosiaalialan koulun. En oikeasti edes hirveän hyvin tiennyt, mitä se tarkoittaa, mutta tiesin että kouluun ei ole pääsykoekirjoja ja että koulutuksesta voi saada lastentarhanopettajan pätevyyden. Sitä ajattelin voivani tehdä. (Fast forward: olen pätevä lastentarhanopettaja, mutten ole tehnyt töitä lastentarhassa päivääkään.)

Meikä sosionomina kesällä 2010. Kyllä, mulla oli ihan oikeasti nuo silmälasit nuorisotyössä enkä saanut kertaakaan turpaan. Sitä minä varmaan tuossa kuvassakin naureskelen: "tampiot eivät tajunneet edes tirvaista, lololoo".

Kolme ja puoli vuotta myöhemmin valmistuin sosionomiksi. Tein kaksi vuotta töitä Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksessa ensin nuorisotiedotuksessa ja sitten työttömien nuorten työllistämiskokonaisuudessa. Olin hyvä työssäni ja pidin siitä. Kunnes yhtenä päivänä tajusin: vittu mää tätä halua tehdä.

Myönnän, että paine tuli ainakin osittain ulkopuolelta: kaverit olivat arkkitehteja ja graafikoita tai opiskelivat hienoissa maisteriohjelmissa. Minä kökötin toimistossa 7h 39min päivässä voimatta oikeasti edes auttaa ketään, koska byrokratia. Aloin miettiä, mitä haluaisin tehdä. Badu-toiveet olivat muuten tässä vaiheessa hajonneet kuin suuhun sulanut pureksimaton purkka. Naapurini (josta tuli sittemmin mielettömän upeasti menestynyt valokuvaaja, hänen nimensä on Veikko Kähkönen) oli opiskellut journalismia ja tajusin ensimmäistä kertaa, että minäkin voisin tehdä niin. Olin siihen asti ajatellut, että toimittajat ovat jotakin yli-ihmisiä (no itse asiassa niinhän me olemmekin, krhm), fiksumpia kuin kaikki muut (no krhm itse asiassa sekin pitää paikkansa), eikä minulla olisi mitään asiaa edes yrittää alalle (en vielä silloin tajunnut, että olenkin yli-ihminen ja fiksumpi kuin kaikki muut). 

Sattumalta Haaga-Helian journalismin koulutusohjelmaan oli juuri silloin haku auki. COINCIDENCE??? Kaivelin mieleni poimuista muistojen rippeitä ja pintaan pulpahti paitsi ensimmäinen lapsuusmuistoni (joka on se, että istuin vessanpöntöllä ja huusin isääni pyyhkimään, mutta kun hän tuli, tein hänelle jäynän ja pissasin hänen kädelleen - hän ei edes huomannut koko juttua, koska lasten pissan määrä on laskettavissa suurin piirtein teelusikallisissa) myös muisto siitä, että olen aina rakastanut kirjoittaa, ja lapsena halusin palavasti kirjailijaksi. Hylkäsin unelman samassa kohtaa kun keksin, etten muka olisi yli-ihminen. Sillä lailla sitä ihminen voi luulla melkein koko ikänsä olevansa ihan normaali vaikka onkin ihan mieletön superlahjakkuus (joka pissii ihmisten käsille). 

Pääsin kouluun (rimaa hipoen rehellisesti sanoen, mutta ei puhuta siitä), valmistuin niin nopeasti kuin pystyin, kriiseilin helvetisti siitä että miksi en keksinyt tätä aikaisemmin, kun kaikki muut ovat minua nuorempia ja paljon pidemmällä, pääsin harjoitteluun Trendiin ja aloin kirjoittaa deittijuttuja vaikka minusta piti tulla yhteiskunnallisten epäkohtien terävin kynä ja tässä sitä nyt ollaan. 

Unelmahommissa.

 

Oletko sinä unelmahommissasi?

 

Lue myös: 

 

Ladataan...

Sain blogin kommentteihin viime kuussa vienon pyynnön, joka kuului jotakuinkin näin: Voisitko nyt jo saatana kertoa mikä helvetti niissä podcasteissa oikein viehättää perkele kun en itse oikein ymmärrä niitä? eikun Miksi podcast?

 Keksin ainakin miljoona syytä, miksi podcasteista kannattaa tykätä. Ne ovat koukuttavia, kiinnostavia, opettavaisia, hauskoja ja niitä kuunnellessa tuntuu kuin tutustuisi uusiin ihmisiin (My Favorite Murderin juontajat Karen ja Georgia ovat nykyään parhaita ystäviäni. Varsinkin Karen). Mutta yksi syy on yli muiden. Podcastit ovat ihania, koska 

niitä voi kuunnella samalla kun tekee jotakin muuta. 

Katson tuhottomasti Netflixiä ja HBO:ta ja muita suoratoistopalveluja. Kun kokkaan, yritän samalla vilkuilla Blacklistin toista tuotantokautta (olen aloittanut jakson numero 17 ainakin kahdeksan kertaa, koska en kerta kaikkiaan ehdi keskittyä. Sarja ei edes itse asiassa ole kovin hyvä, mutta kun nyt kerran aloitin...) ja kun meikkaan, laitan samalla edellisenä iltana kesken jääneen elokuvan lopun soimaan. Valtaosan ajasta en siis oikeasti edes katso mitään.

Suddenly, a wild podcast appears.

Podcasteja voi kuunnella siivotessa lenkkeillessä vaatteita silittäessä sipulia pilkkoessa epiloidessa ja meikatessa. (Jos siivoisin tai lenkkeilisin, kuuntelisin kyllä silloinkin jotakin podcastia.) Podcasteja voi kuunnella autossa bussissa pyöräillessä sohvalla istuessa. (Jos nousen joskus bussiin tai pyörän selkään, kuuntelen takuulla podcastia.) Podcasteja voi kuunnella salilla rannalla lentokoneessa ja kotona. (Minua tuskin tullaan enää salilla näkemään, mutta jos joskus joudun sinne, kuuntelen ihan varmasti sielläkin jotakin podcastia. Ja heti kun Lidliin tulee taas kivoja uikkareita, saatan uskaltautua myös rannalle, ja arvatkaa mitä aion siellä tehdä? Kuunnella podcastia.)

Jos et ole koskaan kuunnellut yhtään podcastia, teen muutaman täsmäsuosituksen. Aloita The Mystery Show'n jaksosta Case #2: Britney. Huonosti menestynyt kirjailija haluaa selvittää, onko Britney Spears todella lukenut hänen kirjoittamansa kirjan, jota Britney pitää kädessään eräässä paparazzi-kuvassa.

Kuuntele sitten internet-ohjelma Reply Allin neliosainen saaga On the Inside, tarina miehestä, joka bloggaa vankilasta. Jos se on liian raju, kuuntele jakso #56 Zardulu, tarina mysteerinaisesta, joka kouluttaa rottia New Yorkissa luodakseen nettisensaatioita. Tai kuuntele #79 Boy In Photo, jossa jäljitetään tyyppi random valokuvasta. 

Sitten kuuntele Criminalin jakso 71: A Bump in the Night, josta en uskalla kertoa mitään, jottei homman juoni paljastu. Ja sen jälkeen kuuntele jakso #15: He's Neutral, jossa mies onnistuu tuhoamaan ikkunansa alle muodostuvan roskakasan Buddha-patsaan avulla. 

Kuuntele myös Heavyweight-podcastin jakso #10 Rose, jossa juontaja selvittää, miksi Rose potkittiin ulos sisarkunnasta yli kymmenen vuotta sitten.

Ja sitten kuuntele rikospodcast Serialin ensimmäinen kausi.

Ja sitten rakastu podcasteihin ole hyvä, ja kuuntele kaikkien näiden podcastien kaikki jaksot aaaaaaa! Ai niin ja kuuntele myös minun ja ystäväni Annan podcast, Kaverin puolesta kyselen. Jaamme noloja tarinoita, jotta kenenkään ei enää tarvitsisi nolostella, ja samalla nauramme kaverille itsellemme hieman helvetisti. Uusi jakso joka maanantai ja perjantai! (Kamoon, pakkohan minun on sitä tässä mainostaa.)

 

Lue myös:

 

Ladataan...

Lilyssä on käynnissä #uraoivallus-kampanja. Ongelma on se, että minä olen maailman paskin oivaltaja. Tai siis joudun aina pakokauhun valtaan kun joku kysyy että mitä olet oivaltanut vaikka elämästä tai työstä ja ihan-mistä-tahansa-asiasta, koska ajattelen aina, että elämä on niin kesken, ettei vielä voi mitään oivallella menemään. Todennäköisesti opin vielä jotakin, jolla kumoan kaikki tähänastiset oivallukset, eikä niitä silloin voi sanoa oivalluksiksi.

Mutta kun nyt tällä tavalla kehotettiin osallistumaan ja kirjoitin näin pitkän disclaimerinkin tähän alkuun niin menköön. Nämä asiat olen oivaltanut omalla urallani toimittajana:

Tutustu ihmisiin. Koska joka ikisestä tuntemastasi ihmisestä voi olla sinulle hyötyä (ei sillä lailla opportunistisesti, vaan niin, että jokaisella on kiinnostavia tarinoita kerrottavinaan ja sinä saat kertoa ne). Olen saanut kavereiden ja tuttujen kautta superhyviä haastatteluja tarjoushaukoilta, sinkuilta, tubettajilta, etäsuhteessa olevilta, päihdeongelmista selvinneiltä, äideiltä, iseiltä, siskoilta, veljiltä ja kerta kaikkiaan upeilta ihmisiltä.

Jos et halua tehdä viikonloppuisin töitä, älä koskaan sovi deadlinea maanantaiksi. Lukemattomia ovat ne sunnuntaiyöt, jotka olen viettänyt tuskanhiessä kylpien ja tukkatolloja päästä repien. Vuoden alusta olen ottanut käyttöön uuden säännön: ei maanantaidediksiä. Kun joku ehdottaa sellaista, siirrän sen edelliselle perjantaille, ja jos kuitenkin tulee kiire, tiedän, että maanantaikin riittää asiakkaalle.

Imartelu tekee kaikkien työstä helpompaa. Hankalankin haastateltavan saa avautumaan kehumalla uutta levyä, kirjaa, elokuvaa, instakuvaa tai huimaa nousua julkisuuteen. Eräskin pahantuulinen poptähti kieltäytyi ensin poseeraamasta kuvissa, mutta kun hehkutin haastattelussa monisanaisesti hänen upeaa uraansa, kuoriutui tyypistä herttainen mussukka toista kuvaussessiota varten. 

Älä koskaan oleta, että mikään on helppoa. Edes imartelemalla. Ajattelimme kerran opiskelukaverini kanssa, että pääsemme koulun galluptehtävästä helpolla, jos teemme sen koiranomistajista. Ne kun kertovat mielellään aina koiristaan. Parkkeerasimme koirapuistoon pariksi tunniksi ja ajattelimme, että helppo nakki. No tapasimme ehkä kolme koiraa, joiden omistajista yksi suostui puhumaan meille, jouduimme lumen saartamiksi ja saimme tehtävästä välttävän.

Sano aina usein kyllä. Olen päässyt Lontooseen, New Yorkiin, Torontoon, Kööpenhaminaan, Milanoon, nosturiin, flyboardaamaan, luksushotelleihin, mielettömiin ravintoloihin ja Gerard Butlerin kainaloon – ja tehnyt kaiken tämän työkseni vain siksi, että olen vastannut myöntävästi kiinnostaviin ehdotuksiin. Toisaalta kaikkeen ei aina kannata lähteä: esimerkiksi vartiksi Lontooseen. (Ai miksi? No koska siihen menee koko päivä, kymmeniä junamatkoja ja tukku hermoja. Se on sen arvoista vain, jos saat viettää sen vartin esimerkiksi Madonnan tai jonkun kanssa. Itse vietin sen 5 Seconds of Summerin kanssa. Pahoittelut, mutta not worth it. Kivoja sällejä ne kyllä olivat.)

On mukavaa olla tärkeä, mutta on vielä tärkeämpää olla mukava. Kliseistä, mutta totta. Tämän mulle muuten sanoi myös huippumalli Coco Rocha, jota haastattelin ensimmäisellä ulkomaan-työmatkallani. (Samasta haastattelutuokiosta opin myös sen, ettei kaikkien julkkishaastateltavien kanssa kannata ottaa kuvaa, varsinkaan jos ne ovat huippumalleja ja itse muistuttaa lähinnä uuniperunaa. Sitten taas Bull Mentulan kanssa kannattaa aivan ehdottomasti ottaa se kuva.)

 

Lue myös:

 

Pages