Ladataan...

Yhteistyössä Majestique Beauty

(Varoitus: jos ihokarvoitus on mielestäsi ällöä, ei tätä tekstiä kannata lukea.)

Jyväskylässä 23.8.1983 syntyi lapsi, joka herätti lempeitä nauruntyrskähdyksiä kaikissa, jotka hänen tielleen osuivat. Vauva oli nimittäin yltä päältä tumman, nukkaisen karvan peitossa. "Sulla on apinalapsi", äidilleni sanottiin. Äitiä nauratti, ja hän hipsutteli vauvan yläselän peittävää mustaa, pehmeää karvaa ja toivoi (saatana sentään), ettei se koskaan lähtisi irti. 

Voi perkele äiti minkä teit. 

Ei meinaan apinalasta palio naurattanut. Muistan, kun huomasin ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana kaverin rippijuhlissa, että lyhyestä hameesta vilkkuvia reisiäni pitkin kasvaa pitkää, tummaa karvaa, jota en ollut aiemmin pannut merkille. Istuin juhlatalon pimeimmässä nurkassa niin pitkään kuin kehtasin ja livahdin bussilla kotiin sheivaamaan jalkojani heti, kun kaverin silmä vältti. Mietin, että mitä hittoa. Eivät ne naiset Gilleten mainoksissakaan koskaan ajele sääriään polven yläpuolelta. Olen varmana joku luonnonoikku.

Vaikka olen jo aikuinen, karvaisuus hävettää, vituttaa ja tekee kipeää. Yläselkäni on onneksi vuosien saatossa muotoutunut melko karvattomaksi (äidin hipsuttelu saattoi jopa auttaa asiaa), mutta koska naisen pitäisi – ja let's face it, minä haluaisin – olla sileä, on karvoja silti tuhottomasti liikaa ja joka paikassa. Pahinta on se, että minulla on voimakkaan ja tumman karvankasvun lisäksi paksu nahka, jolle karvat häviävät aina kaksintaistelussa. Siksi karvatupet tulehtuvat usein, etenkin höyläämisestä, ja sääreni ovat arvista ja näpyistä jatkuvasti läikikkäät. Olen jopa käynyt leikkauksessa, jossa minulta on kirurgisesti poistettu voimakkaasta karvankasvusta johtuva paise, jonka minulle kerrottiin olevan varsin yleinen 18-40-vuotiailla karvaisilla miehillä. Miehillä. (Olen sittemmin oppinut, että vaiva koskettaa niin miehiä kuin naisiakin, mutta kiitos vaan kovasti sille lääkärille, joka sai minut tuntemaan itseni mieheksi.)

(Minähän varoitin, ettei tätä tekstiä kannata välttämättä lukea.)

Olen onneksi iän myötä oppinut olemaan enemmän sinut karvoitukseni kanssa. Kutsun esimerkiksi reidessäni olevaa tatuointia, jossa on naisen kasvot, leikkimielisesti Conchita Wurstiksi, koska sille kasvaa toisinaan tumma, miehekäs sänki. Odottelen vielä sitä, että se puhkeaisi lauluun.

Mutta se ei tarkoita sitä, että osaisin antaa karvojen olla. Sokerointi on käytännössä pelastanut elämäni. Se on ehdottomasti minun iholleni paras, pysyvin ja hellävaraisin keino karvanpoistoon. Tiedän, että esim intiimialueen sokerointi ei ole tänä päivänä enää kauhean in, mutta on meitä, joille se on oikeastaan pakollista (se "miesten vaiva" voi uusia, kiva). Ja minulle on sattunut käymään sillä tavalla onnekkaasti, että olen löytänyt sokeroijan, joka on ehdottomasti Helsingin paras.

Olen oikeastaan yrittänyt vaalia luottosokeroijani salaisuutta mahdollisimman pitkään, sillä en halua hänen ruuhkautuvan niin, etten enää saisi häneltä itse aikaa. En tekisi tällaista yhteistyötä kenen tahansa kanssa: olen itse käynyt Julialla sokeroinnissa varmaan jo ainakin seitsemän vuotta, ja hän on ehdottomasti kokemukseni perusteella edullisin, nopein, joustavin ja hellävaraisin sokeroija, jolla olen koskaan käynyt. (Tosin brassisokeroinnista ei kyllä saa hemmottelua tekemälläkään.) Nyt hän avasi uuden Majestique Beauty -hoitolan Helsinginkadulle Kallioon ja keksi, että voisi tarjota lukijoilleni alekoodin.

Tartuin heti mahdollisuuteen. Mutta sitten mietin, että mitä jos kaikkia ei kiinnostakaan sokerointi, mutta he haluaisivat silti tutustua hoitolan toimintaan. Julia oli samaa mieltä ja sanoi:

"Niin. Kaikki eivät ole yhtä karvaisia kuin sä." 

Sad but true. Mutta alekoodi toimii siis myös esimerkiksi volyymiripsiin ja ripsihuoltoihin, joista minä taas en ymmärrä mitään. (Alekoodilla voi siis oikeastaan joko poistaa karvoja kehostaan tai lisätä niitä sinne.) Eli horinat sikseen ja itse asiaan:

Arvonta: jos haluat osallistua ilmaisen brassisokeroinnin arvontaan, jätä kommenttikenttään mikä tahansa kommentti, esimerkiksi joku missä kehut Kustaata monisanaisesti, ja muista jättää sähköpostisi. Sähköposti ei näy kenellekään muulle kuin minulle. Jätä kommentti perjantaihin 6.10. klo 12 mennessä, arvon sokrun yhteystietonsa jättäneiden kesken silloin. EDIT 6.10.: ilmainen sokerointi on arvottu. Onnea voittajalle ja kiitos kaikille osallistumisesta!

Alekoodi: koodilla TIIA25 saat aika hyvät 25 prosenttia alennusta kaikista normaalihintaisista Julian tekemistä hoidoista (sokeroinnit, vahaukset, ripset, kulmat) Majestique Beautyssa lokakuun loppuun saakka. Toimi näin: mene ajanvaraukseen hoitolan sivuilla, varaa hoito lokakuulle, valitse tekijä (JuliaS) ja aika, ja kirjoita lisätietoja -kenttään koodi TIIA25. Alennus on voimassa uusille asiakkaille kerran per henkilö. 

 

Lue myös: 

 

Share

Ladataan...

Kirjoitin muutama viikko sitten uudesta harrastuksestani. Tanssitunneista, joilla olen tajunnut, ettei minulla ole pakaroita (tai ainakaan sellaisia, jotka heiluisivat), etten ole enää kovin nuori tai kovin hyvä tanssimaan ja ennen kaikkea sen, etten kerta kaikkiaan ymmärrä twerkkausta. 

Okei. Maailmassa on varmaan aika paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä twerkkausta ilmiönä. Ne sanovat, että se näyttää siltä kuin perse saisi sairaskohtauksen. Minä tarkoitan, etten ymmärrä sitä liikkeenä. En tajua, miten kankut saadaan heilumaan niin, että ne olisivat ikään kuin irrallaan muusta kehosta? Omani tuntuvat jököttävän paikallaan kuin ne olisi valettu betonista. (Ja se olisi ihan hyvä, jos elettäisiin 90-lukua ja buns of steel olisi vielä kova juttu, mutta nyt eletään tätä päivää ja pakaroiden tulee heiluman, kyllä heiluman pakaroiden tulee.)

Ja kun tanssiope käski meitä menemään tällaiseen asentoon:

...ja heiluttamaan peppua, ei omani liikkunut milliäkään. Ja kuulkaa voi kuinka minä yritin. 

Jokaisella tunnilla ope teetti meillä saman liikkeen. Minusta tuntui, että sementtipakarani oikein juuttuivat kerta kerralta jymäkämmin lantiooni kiinni. Mutta sitten tapahtui jotakin kummallista. Tuli järjestyksessään viides tanssitunti, ja jälleen kerran ope pani meidät tuohon nöyryyttävään asentoon. Kohdistin kaikki ajatukseni pepun heiluttamiseen, ja se alkoi hyllyä, saatana sentään. 

Sellaista todella kömpelöä, mikroskooppisen kokoista naurettavaa pikku liikettä. Mutta sellaista, mihin betoni ei kyllä pystyisi, edes viiden tanssitunnin jälkeen. En ole koskaan ollut ylpeämpi pakaroistani.

Ja silloin tajusin yhden asian: on liian kauan siitä, kun olen viimeksi oppinut jotakin. 

Muistatteko esimerkiksi yläasteen matikan- tai kemiantunnit? Kun aluksi numerot ja kirjainyhdistelmät olivat yhtä sotkua, ja ne olisivat voineet merkata vaikka että "kyllä, tuo opettaja on oikeasti itse kuolema ja tuomiopäivä on hänen nimipäivänsä kuten te 8B-luokalla olette aina sanoneet" tai että "kyllä, se ihana lökäpöksypoika bussissa on huomannut myös sinut ja kirjoittanut sinusta romanttisen räpkappaleen", ja ne olisivat voineet muuttaa elämäsi, muttet olisi koskaan tiennyt sitä, koska et ymmärtänyt niistä viivaakaan. Ja sitten kun tarpeeksi opea kuunteli, rupesivat natriumkloridit ja derivaatat aukeamaan suorastaan silmissä (valitettavasti ne eivät kertoneet mitään kovin kiinnostavaa ja nyt ne ovat taas menneet kiinni, enkä osaisi nyt oikeastaan kertoa mitä ne edes ovat). Se oivalluksen mahtava tunne on ainakin omassa elämässäni yhä harvinaisempi. Mutta kun käy kerran viikossa tanssitunnilla, huomaa hyvin äkkiä, että yhdellä tunnilla pystyykin johonkin sellaiseen, mikä ei viime tunnilla vielä sujunut. Ja se on kuulkaa mahtavaa. Niin mahtavaa, että olen vähän liikuttunut löystyneistä pakaroista.

Tästä innostuneena ajattelinkin nyt opetella kokkaamaan (sillä tavalla ihan saatanan hyvin, koska osaanhan minä jo esimerkiksi tehdä tosi hyvät aamiaisleivät), piirtämään (voisin aloittaa vaikka tuosta twerkkaavasta pakarahirviöstä) ja soittamaan kitaraa (tai ehkä ukuleleä, koska se on söpömpi). Koska lempo soikoon - minähän voin vaikka oppia jotakin!

P.S. Jos sinäkin haluat oppia twerkkaamaan, tässä Kustaan sertifioidut ohjeet. Näitä noudattamalla onnistut varmasti!

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Rakastan työtäni toimittajana ja harrastustani bloggaajana, mutta niiden lisäksi minulla on yksi homma, joka on aivan ylitse muiden. Tätiys.

Minulla on kaksi isosiskoa: Miisu, joka on minua 16 vuotta vanhempi ja Emmi, jonka kanssa meillä on kaksi vuotta ikäeroa. Molemmilla on kaksi lasta, ja koska Miisu sai omat lapsensa alle kolmekymppisenä, on minusta tullut täti jo 10-vuotiaana. Se on siis rooli, josta minulla on jo noin 24 vuoden kokemus. (Toimittajana tai bloggaajana en pääse vielä lähellekään.) 

Kaksi vuotta sitten vanhin siskontyttöni antoi minulle ylennyksen ja teki minusta lukuisten palveluvuosieni jälkeen isotädin. Lapsia, joille saan tätilöidä, on nyt siis jo viisi, ja ne ovat iältään 2–23-vuotiaita. Olen siis paitsi pitkän, myös monipuolisen kokemuksen omaava täti. 

Tätinä oleminen on kerta kaikkiaan parasta

1. Saa aina laulaa saman iltalaulun (vuonna 1996 se oli TLC:n Waterfalls, nyt se on ollut jo viitisen vuotta Puff, lohikäärme), eivätkä mukulat koskaan valita, että taasko tuo sama. Päinvastoin, ne oikein odottavat, että laulat sen, koska tädin iltalaulut ovat harvinaista, eksoottista herkkua.

2. Lapsosille saa aina tuoda tuliaisia, viedä niitä aina kakkupalalle, jäätelölle tai hampparille, eikä melkein koskaan joudu syöttämään niille parsakaalia, sieniä, sipulia tai punajuurta tai mistä ne nyt ikinä eivät tykkää, ja kun joku muu syöttää niille niitä, voi irvistellä niille salaa myötätuntoisesti pöydän toiselta puolelta.

3. Saa olla mukana sotkemassa niiden pikkuisia nuppeja oikein toden teolla. Siskontyttöni Veera luuli viisivuotiaana, että ikkunoista saattaa toisinaan hyppiä sikoja, jotka täysin varoittamatta sanovat "niks" ja niin se asia sitten on. Ja siitä on yksinomaan minua kiittäminen. 

4. Kun ne saavat ensimmäisen puhelimen, ne lähettävät tädilleen ihania "mulla on sua ikävä" ja "millon sä tuut" -viestejä. 

5. Ne haluavat aina istua/nukkua/syödä/kävellä/olla tädin vieressä. Saa tuntea itsensä sillä tavalla suosituksi.

6. Tätinä saa todella paljon enemmän kakkua ja Carneval-keksejä kuin jos elämässä ei olisi yhtään lasta. Ja synttäreillä lahjaksi riittää joskus vaikka puupalikka. (Kuva siskontyttärentyttären Netan 2-vuotissynttäreiltä viikonlopulta. Söin kaikkea. Ihan helvetisti.)

7. Ne eivät vaadi sinulta, tai keneltäkään muultakaan, mitään kovin ihmeellistä. Fanni, joka on nyt 7-vuotias, näki joskus muutama vuosi sitten puussa muovipussin ja ihmetteli, miten se oli sinne joutunut. Keksimme mahdollisen skenaarion, ja siitä lähtien Fanni pyysi aina iltasaduksi kertomaan muovipussista. Minä ja Fannin vanhemmat olemme keksineet satoja muovipussitarinoita, joista jokaisessa muovipussi päätyy puuhun ja joista jokainen loppuu sanoihin "ja siellä se lirputtaa vielä tänäkin päivänä". 

8. Saa käyttää ihan omaa nimeä, eikä mitään typeriä lempinimiä kuten vaikka mummo/vaari/isä/äiti tms. (Ajatelkaa nyt, noissa rooleissa joutuu käytännössä luopumaan omasta nimestään. Nöyryyttävää.)

9. Niistä saa todella paljon materiaalia (lue: sisältöä) somekanaviin.

10. Ja aina saa lähteä viimeistään parin päivän päästä kotiin. 

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Olen ihan koukussa Jodeliin. Kaikki alkoi kesällä, kun todistin erään ystäväni kanssa Jodel-tapaamista, joka meni jokseenkin näin: miesoletettu jodlaaja laittoi aurinkoisena sunnuntaina Helsingin Jodeliin viestin, että kesäpäivää Eiran rannassa olisi kivempi viettää, jos viereen löytyisi mirkku. Moni jodlaaja vastasi, kyseli tuntomerkkejä, vitsaili asianmukaisesti ja penäsi tarkoitusperiä. Ketjun aloittaja kertoi, miltä näyttää ja mistä hänet löytää. Naisoletettu jodlaaja vastasi ja sanoi tulevansa pyörällä pian paikalle.

Olimme ystäväni kanssa aivan siinä vieressä ja jäimme seuraamaan, mitä tapahtuu. Ja niin kävi, kuten Jodelissa oli kirjoitettu, että sinisen pyyhkeen päällä makasi musiikkia kuunteleva mies, jonka viereen kurvasi pian pyörällä nainen, ja he aloittivat keskustelun. (Myöhemmin tyypit vielä raportoivat Jodeliin, että kivaa oli ollut.) Mahtavaa!

Jodel oli saman tien kerta kaikkiaan niin koukuttava, että sinne oli suorastaan pakko mennä kerta toisensa jälkeen katsomaan, josko tänäänkin tapahtuisi jotakin. Se on parempaa viihdettä kuin television remonttiohjelmat (ja ne ovat parasta viihdettä ever), luoja paratkoon!

Olen todistanut tilannetta, jossa lomalle lähdössä ollut nainen löysi poikaystävänsä repusta täyden paketin kondomeja, vaikka pariskunta itse käytti muuta ehkäisyä. Nainen kysyi Jodelilta neuvoa tilanteeseen, otti asian kumppaninsa kanssa puheeksi ja lähti lopulta seuraavana päivänä sinkkuna lomalle katkaistuaan suhteen petturimieheen.

Olen seurannut keskustelua, jossa nainen kääntyi huolissaan Jodelin puoleen, kun poikaystävästä ei kuulunut. Poikaystävä lähetti mystisiä viestejä ja soitti, ettei nainen saa avata ovea kenellekään tai uskoa, mitä poikaystävästä puhutaan. Lopulta selvisi, että kyseessä oli trolli (tai luu rango huu tai jokin sellainen) kuten moni jodlaaja epäilikin, mutta koukuttavaa se oli niin kauan kuin sitä kesti.

Sanomattakin on siis selvää, että nuhjuan Jodelissa melko paljon. Suurin osa touhusta on turhaa, koska a) en ymmärrä mistä puhutaan b) en tiedä keistä puhutaan ja c) minua ei kiinnosta, mutta ainakin olen oppinut Jodelista jotakin (oppimieni asioiden hyödyllisyydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta ainakin ne auttavat kohtaan a).

Jodelista olen oppinut, että...

  • kaikki rakastavat sitä Trivago-naista ja se on oikeasti Annika Poijärvi, näyttelijä ja Riku Niemisen vaimo
  • on olemassa muitakin kuin Julius Konttinen joita kutsutaan ihanalla hellittelynimellä "huumetukka"
  • ei ole sellaista päivää, joka ei olisi turhanpäiväisen innie/outie -keskustelun arvoinen
  • täysin keinotekoisen pistesaldon (eli karman) kasvattaminen alkaa ennen pitkää kiinnostaa ketä hyvänsä
  • on niin paljon snäppääjiä, joita en tunne
  • on niin paljon snäppääjiä, joista en olisi halunnut koskaan kuullakaan
  • nykyisin on aivan hyväksyttävää lyhentää sanat poikaystävä ja tyttöystävä kirjoittamalla py ja ty (esim "ty ei halua lapsia" tai "haluaisin muuttaa pyn kanssa yhteen") ja minä olen todennäköisesti ainoa, joka luulee joka kerta, että puhutaan joistakin opiskelijajärjestöistä
  • eniten ärsyttää kaikki
  • paitsi perunavenla, joka on best
  • maailmankaikkeuden paras Jodel-kanava on @KaverinPuolestaKysyn 
  • maailmankaikkeuden toisiksi paras Jodel-kanava on @kirjekerho.

 

Paljasta! Jodlaatko?

 

P.S. Jos et tiedä mikä Jodel on, lue tämä toimituksen juttu

Lue myös: 

 

Share

Pages