Ladataan...

Kirjoitin tammikuussa maailman parhaasta, superkestävästä huulipunasta, joka pysyy huulilla biletykset, pussailut, kebabit ja jopa yöunet. Valitettavasti huulipuna (tai itse asiassa huulilakka) oli kovassa käytössä menettänyt kaikki tunnisteensa, enkä voinut olla varma, mikä se oikeasti on. Mutta nyt minä sen tiedän!

Italian-matkan viimeisillä metreillä päätin, että nyt selvitän, mikä suosikkihuulipunani on ja ostan uuden. Epäilimme blogissa kollektiivisesti lukijoiden kanssa, että kyseessä olisi M.A.C.in tuote. Niinpä marssin viikko sitten Milanon lentokentällä M.A.C.in meikkipisteeseen ja kaivoin repusta nuhjuuntuneen, vanhan hylsyn. Hyllystä ei löytynyt mitään vastaavaa, mutta myyjä tiesi oitis, mistä on kyse, ja kaivoi salajemmastaan kourallisen punia. Niiden joukosta löytyi oikea sävykin: ceaseless energy. (Muistelin, että purkissa luki niin, mutta se olikin siis sävyn, eikä itse huulilakan nimi.)

Tässä se on: M.A.C. Versicolour Stain, joka on siis firman itsensä mukaan huulitussin ja -kiillon hybridi (gloss/stain hybrid). Pysyy niin saamarin hyvin, että melkein v*tuttaa. Mua lemmitkö vielä Kustaa suosittelee.

 

Lue myös: 

 

Share

Ladataan...

Tulin kahden kaverini kanssa sunnuntaina kotiin Italiasta, enkä voi lopettaa hokemasta allora ja grazie mille ja giovanni ribisi ja allora ja prego ja tiziano ferro ja allora. Olimme viikon Cinque Terressä, ja minun on kerta kaikkiaan pakko neuvoa sullekin, miten ja miksi sinne kannattaa mennä. 

Info:

Wikipediatekstinomaisesti kerrottakoon, että Cinque Terre on viiden kalastajakylän rypäs Ligurianmeren rannalla. Eteläisimmästä pohjoisimpaan ne ovat Riomaggiore, Manarola, Corniglia, Vernazza ja Monterosso al Mare. Kylät ovat rannikkokallioiden päälle rakennettuja pastelliunelmia täydellisen turkoosin meren äädellä, joten instagram-matsku on taattu for dayzzzz. Jos haluaa majoittua jossakin kylistä, kannattaa olla aikaisin liikkeellä: ne täyttyvät pian, ja meille oli jäljellä enää kuppaisia koloja. Siksi emme majoittuneet siellä. (Ja jos haluaa majoittua jossakin kylistä, suosittelen jokaisessa kylässä muutaman tunnin verran käyneen asiantuntemuksella Monterossoa, pohjoisinta ja suurinta kylistä, sillä siellä on varmaan myös eniten tekemistä. Siellä on myös pisimmät pätkät uimarantaa. Mutta sen, mitä Monterosso voittaa koossa, häviää se suloisuudessa. Tosin täytyy kyllä sanoa, että kylien ihastuttavuudelle turtuu yllättävän äkkiä, ja se, mikä näyttää paikan päällä korkeintaan "meh":ltä, näyttää nyt kotisohvalta käsin aivan järkyttävän upealta.)

 

Logistiikka:

Lensimme Finskillä Helsingistä Milanoon (n. 270 euroa / nuppi) ja matkustimme junalla Milanosta La Speziaan (n. 20 euroa / nuubi). Majoituimme La Speziassa Bellavista-nimisessä huoneistohotellissa, joka on vasta valmistunut (n. 940 euroa / 7 yötä / 3 henkilöä) ja niin uusi, ettei sillä ole edes nettisivuja. Varaussivustoilta hakemalla löytyy. Bellavistassa on kolme huonetta, joista saimme isoimman ja parhaan ja kattoterassillisen, koska meitä oli kolme. Muut huoneet ovat tietääkseni romantillisia kahden hengen huoneita pariskunnille. Hotelliin pitää kivuta 119 rappusta, joten siellä asuakseen täytyy olla valmis vähän kuolemaan sisältä joka kerta kun haluaa huoneeseen. La Spezia on n. 90 000 asukkaan kylä Spezianlahdella, ja sieltä pääsee helposti junalla Cinque Terren kyliin (3 päivän passi 41 euroa / nubu). Emme onnistuneet löytämään itse Speziasta uimarantaa, mutta sammutimme uimishimomme ja sytytimme nahkamme tuleen uima-altaalla Spezian satamassa (15 euroa / nupukka / iltapäivä).

 

Parasta:

Manarola on kylistä auttamatta söpöin (ja helpoin lausua, joka sattuu sopivasti, koska söpöimmästä kylästä tekee mieli puhua eniten). Jos olet joskus googlannut sanat Cinque Terre, olet todennäköisesti nähnyt kuvan juuri Manarolasta. Tämä saattaa johtua siitä, että kylästä saa helposti kauniita kuvia kipuamalla vastapäisen pikku kukkulan laelle. Sieltä löytyy muuten myös kiva näköalaterassiravintola, Nessun Dorma, jonka pöydistä käsin voi seurata kylän värjäytymistä ilta-auringossa kauniin oranssiksi. (Ruoka ei ole ihmeellistä, sandwicheja ja sensellaisia, mutta ihan hyvää.) Kukkulan toiselle puolelle aukeavat mielettömät auringonlaskunäkymät. Fun fact: Nessun Dorma on aaria Puccinin oopperasta Turandot, ja Pavarotti lipsynkkasi sen viimeiseksi jääneessä esiintymisessään Torinon olympialaisissa 2006. Se tarkoittaa, ettei kukaan nuku.

 

Soittolista: 

 

Virhe:

Vernazzasta voi patikoida Monterossoon (tai toisinpäin). Kannattaa ottaa kehotukset hyvistä kengistä, isosta vesipullosta ja haikkailuun sopivista vaatteista tosissaan. Matka on varmasti mukavampi taskullisissa sortseissa ja kunnon lenkkareissa kuin esimerkiksi mekossa ja flip flopeissa (keksin tämän tässä ihan hatusta, sillä tavalla esimerkiksi vain, meidän patikointimme meni ihan hyvin, miten niin?). Kaksi tuntia kestävä reitti on kyllästetty rappusilla ja superkapeilla poluilla, mutta näkymät ovat sen arvoiset, että kävely kannattaa. Sitä paitsi matkan varrella on erikoinen kissojen kylä. Suosittelen suuntaa Vernazza-Monterosso, sillä Monterosson pitkille rannoille pääsee heti uimaan, jos on tullut vaikka pikkuisen hiki (ihan sillä lailla esimerkkinä vain, emme me hikoilleet tai olleet ollenkaan likaisia, miten niin?). Vernazzassakin voi uida, mutta uimapaikat ovat hiukan pohjoisempaa sisarkylää hankalammat. 

 

Ruoka:

Pizzaa, pastaa, risottoa, mereneläviä, tuhottomasti proseccoa, aperol spritzejä ja camparisoodaa. Maassa maan tavalla, ja Italian ainoa oikea tapa on survoa naama täyteen sitruunasorbetteja. Mikään muu jäätelö maailmassa ei voi koskaan olla yhtä uskomattoman ihanaa kuin italialainen gelato al limone, grazie mille, allora, tiziano ferro

 

Bonari:

(Corniglia on kylistä ainoa, joka ei sijaitse merenrannassa, vaan ylhäällä kallioilla. Siksi se on myös helpoin jättää väliin. Siis jos ei vaikka esimerkiksi jaksa kiivetä. Ihan sillä tavalla esimerkiksi.) Lähistöllä on niin maan perkeleesti muitakin supersöpöjä kyliä, että kannattaa käydä muuallakin. Me teimme veneretken (12 euroa La Speziasta edestakaisin) Portovenereen, jonka edustalla on myös Palmarian saari. Rantaradan varressa matkalla pohjoista kohti Genovaan spottasimme koko liudan muitakin kivoja kyliä, kuten esimerkiksi Levanto, Sestri Levante, Chiavari ja Rapallo. 

 

Miksi:

Matkustimme Cinque Terreen, koska ystäväni osti neljä vuotta sitten Puerto Ricoon lähtiessämme lomakirjan, jossa oli kaunis kansi. Kun hän sai kirjan luettua (ei tietenkään lomamatkalla vaan vuosi sen jälkeen), halusi hän sinne itsekin. Seuraavaksi ajattelin ehdottaa, josko lähtisimme tänne:

 

Lue myös: 

 

Share

Ladataan...

Kerroin viime viikolla löytäneeni pari ala-asteaikaista runovihkoa aarteideni joukosta. Silloin narautin auki hevosvihon ja jaoin sen taiteellista antia kansalle, nyt on vuorossa vihko, jonka kantta koristavat uikkareissaan pallerehtivat trollit. (Tämän on siis pakko olla tyylikästä.)

Tämä vihko on ala-asteen kaveriporukkamme yhteinen vihko, josta kukaan muu ei lisäkseni oikein tainnut innostua, sillä kaikki kirjoitukset ovat minun tekemiäni. (Todennäköisempi selitys on kuitenkin se, etten suostunut antamaan vihkoa kenellekään muulle.) Kutsuimme nelikkoa kömpelösti nimellä JATE, koska ne olivat etunimiemme ensimmäiset kirjaimet: Johanna, Anna, Tiia ja Elina. Olimme ihastuneita THOM-nimellä ristittyyn poikaporukkaan: Tuomas, Heikki, Oskari ja Markus. Runot ovat todennäköisesti suurilta osin plagioitu joistakin Ajaston kalentereista tai Rakkautta on... postikorteista, mutta kokoelmassa on silti havaitavissa vaikuttava kronologinen kehitys. 

 

Kirjoittaja lähtee liikkelle yksinkertaisuudesta. Sillä jos ei ole yksinkertaisuutta, ei ole mitään, mistä lähteä.

Rakastan päivin, rakastan öin,
rakastan sua päivin ja öin. 

 

Pikku hiljaa kirjoituksissa alkaa esiintyä lievää pakkomielteisyyttä rakkauden suhteen:

Sinä kai
Olet kai
Minun kai
TOTTAKAI!

 

Pian pakkomielteisyys saa jo huolestuttavia piirteitä:

Rakkaani,
ei tonttuja ole olemassa. Jäljet ikkunasi alla ovat minun. 

 

Kirjoittajan kokemat elokuvissa näkemät Sinä&Minästä lukemat järkyttävät elämäntapahtumat heijastuvat katkeruutena seuraavissa teksteissä:

Rakkautta ei voi mitata. 
Rakkautta ei voi ostaa/myydä.
On 1 asia jota rakkaudella voi tehdä. Rakkaudella voi leikkiä.

 

Seuraavassa teoksessa kirjoittaja heittäytyy leikkisäksi. (Haluan muistuttaa, että kirjoittaja on arviolta 10- tai 11-vuotias, eikä ole epäilystäkään, etteikö hän tietäisi, mistä puhuu. Krhm. Olettakaamme, että pienellä hän tarkoittaa vaikka väärän kokoista Mighty Ducks -lippistä.)

Markalla annan, pennillä en, penni on pieni, tiedäthän sen. 
Sängyssä annan, autossa en, auto on pieni, tiedäthän sen. 
Muille annan, sulle en, sulla on pieni, tiedäthän sen. 

 

Hiukan yllättäen selviää, että kirjoittaja ei ole lisääntymismyönteinen:

Yhden yön ihanuus,
9 kuukauden lihavuus, 
loppuelämän häpeä.

 

Kokelmassa puhutaan myös lämpötiloista tunteiden kuvina. Jostakin syystä taiteilija on tullut siihen lopputulokseen, että melkein jäätynyt vesi on kylmempää kuin jää. 

Rakkaus on kuumaa kuin tulivuoren laava. 
Viha on kylmää kuin melkein jäätynyt järvi. 
Kaipuu on kipeää kuin viiltävä kuolema. 

 

Ja viimeiseksi, kokoelman kiistaton helmi, realistinen, mutta näkemyksellinen porkkanateos, jossa yhdessä pysytään, vaikka rakkaus viilenee (ehkä jopa yhtä kylmäksi kuin melkein jäätynyt järvi).

RAKKAUS ON KUIN PORKKANA:

1. Suhde alkaa suuresta rakkaudesta. 
2. Rakkaus, ihme kyllä, vähenee yhdessä olon myötä. 
3. Tulee avioliitto, lapset & niiden mukana elämän juuret. 

 

Lue myös: 

 

Share

Ladataan...

Olin pari viikkoa sitten ystävieni kanssa pienellä road tripillä (tai siis road reipillä, kuten sitä epäonnisen typon vuoksi aloimme kutsua) Pohjanmaalla, ja kuten kesäreissuun kuuluu, söimme matkalla litrakaupalla herneitä. Matkaseuraani hämmensi ja varmasti ihastutti supertehokas ja käytännöllinen tapani syödä herneitä. Tapa, jollaista he eivät olleet ennen nähneet. Ja näin se sujuu:

Meitä oli matkalla neljä aikuista naista, eikä kukaan minun lisäkseni ollut koskaan ennen syönyt herneitä näin. Luonnollisesti oletan, että tämä on nyt jokin maailmanlaajuinen epidemia, eikä kukaan tiedä, miten herneitä pitäisi oikeasti syödä.

Kysynkin nyt, miten helvetissä te syötte niitä herneitä, jollette näin? Sormilla poimien yksi kerrallaan, luoja paratkoon? Siinähän menee ikuisuus! (Ja tämä ei ole mikään retorinen kysymys. Haluan ihan oikeasti tietää.)

 

P.S. Samalla ilmoitan, että tämän ensimmäisen julkisen YouTube-videon julkaistuani olen valmis ottamaan vastaan työtarjouksia taiteellisiin ja teräväkuvaisiin videoteoksiin liittyen. Kuten näette, olen niissä aivan käsittämättömän lahjakas.

 

Lue myös: 

 

Share

Pages