Ladataan...

Yhtenä päivänä poikaystäväni (kirjoitin tähän muuten ensin pikaystävä, ja minua alkoi naurattaa niin, että kahvit olivat tulla nenästä, vaikkei se olekaan ehkä kovin hauskaa) innostui pyöräilystä. Kahden Googlessa vietetyn päivän jälkeen hän tuli kotiin uusi pyörä kainalossa, päästä varpaisiin teknisiin pyöräilyvaatteisiin sonnustautuneena. Nyt hän kulkee pyörällä kaikkialle ja asuntomme näyttää tältä. 

Minä taas olen miettinyt kuusi vuotta, että haluaisin aloittaa tanssimisen uudelleen. Olen kysynyt kavereilta, googlannut paikkoja, lukenut tuntikuvauksia, harjoitellut askeleita, miettinyt, haluanko tanssia lattareita vai swing-tansseja vai pitäisikö minun kokeilla jotakin kokonaan uutta, katsonut reittioppaasta, kuinka kauan eri tanssisaleille kestää matkustaa, päättänyt, että harrastan tanssimisen sijaan mieluummin vaikka voisilmäpullia, kysynyt kavereilta uudestaan, liittynyt kuntosalille, jotten olisi tanssitunnilla kaikkein huonokuntoisin, juonut kavereiden kanssa vähän viiniä ja valittanut siitä, miten vaikeaa harrastuksen löytäminen on, katsonut Footloosen ja Greasen ja Flashdancen ja Dirty Dancingin ja loppujen lopuksi päättänyt, että minun pitää vielä pikkuisen miettiä, haluanko aloittaa tanssimisen uudelleen. 

 

Lue myös: 

 

Share

Ladataan...

Minulla on ollut tapana pitää Snapchatissa joulukuussa joulukalenteri (ja kesäkuussa kesäkalenteri), joka siis käytännössä tarkoittaa täysin vajaamielistä huolellisesti suunniteltua huonoa sketsishowta kuratoitua sisältöä kuun jokaisena päivänä joulu- tai juhannusaattoon saakka. Löysin juuri puhelimestani kuvat, jotka nappasin talteen esitellessäni snäppijoulukalenterin 13. luukussa vanhoja silmälasejani asiaankuuluvin kampauksin. 

Joku fiksu on joskus sanonut, että silmälasit ovat kuin koru, ja ne kannattaa valita yhtä huolellisesti. Joku fiksumpi (eli minä) olen sanonut siihen, että ajattele nyt niitä paineita perkele, ei mikään koru ole kenelläkään keskellä naamaa joka päivä aamusta iltaan

Paineen alla kakkuloita valitessa voi sattua kaikenlaista. Kuten tästä kavalkadista voimme huomata:

 

1997. Tällaiset kivat ja huomaamattomat. (Silmälasit nolottivat niin paljon, että toivoin, ettei kukaan näkisi niitä. Realistinen toive.)

 

1999. Silmälasit saivat jo näkyä. Niin paljon, että korpesi, kun kaikilla oli feikkilasit, jotka näyttivät ihan samoilta kuin omat silmälasini. Mutta ainakin jakaukseni oli kauempana sivulla kuin kenelläkään. 

 

2003. Mitä kapeemmat, sitä mageemmat. Aina kun kävin baarissa, tukkani oli noin ja toppini oli mallia halterneck (ja se todennäköisesti kimalteli). 

 

2009. Miksi kukaan antoi minun tehdä tämän kasvoilleni?

 

2011. Ei ollut varaa Wayfarereihin. Muistan, että näissä laseissa kävi flaksi (ei mikään ihme, kun katsoo noita edellisiä).

 

2012. Ostin tällaiset tosi erilaiset lasit noihin edellisiin verrattuna (flaksilla lienee jotakin tekemistä asian kanssa). 

 

2013. Ostin ensimmäiset pyöreät lasini ja aloin hamstrata niitä. Nämä olivat kolmannet. (Luulin, että kaikki pyöreät lasit näyttävät yhtä kivoilta, mutta näissä näytän siltä NCIS-ohjelman pikkuruiselta mummelilta. Googlaa "Linda Hunt glasses", niin ymmärrät, mitä tarkoitan). Käytin näitä ehkä kolme kertaa kunnes palasin edellisiin. 

 

Suosikkini on ehdottomasti tuo vuoden 2009 aivovamma. Mikä helkkari minut sai ostamaan nuo lasit? Työskentelin silloin Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksella ja olin ihan oikeasti asiakastehtävissä. Kyllä nuorisolla on ainakin ollut hauskaa, jollei muuta. (Parasta muuten on, että muistan, kun kerran valtavien vintagesilmälasien aikakaudella yksi kaveri tunnisti minut silmälaseista takaapäin. Pikkuisen isommat pellekakkulat sitten.)

 

Lue myös:

 

(P.S. Seuraa myös Snapchatissa (ja Instagramissa): @tiiamarietta!)

 

Share

Ladataan...

Olen pelottavan koukussa henkirikoksista kertoviin dokumentteihin. True crime -ohjelmat ovat olleet nautintoni jo vuosikaudet, mutta viime vuonna kävi niin, että satunnainen herkuttelu muuttui pikku hiljaa ensin tavaksi ja sitten pakkomielteeksi – ja nykyisin olen ihan täysiverinen tappo-tv-nisti.

Murhadokkaririippuvuus on asia, josta en ole kauheasti voinut julkisesti puhua ennen Netflixin Making a Murderer -sarjan nousua suosioon. Sitä ennen katsoin kaikki mahdolliset ohjelmat vanhempieni luona Investigation Discovery -kanavalta. Niillä on hauskoja nimiä, joiden perusteella ohjelmia voisi usein luulla ihan toisenlaisiksi aikuisten ohjelmiksi. (South Parkissa on muuten yksi jakso, jossa muistaakseni Stanin vanhemmat koukuttautuvat juuri ID-kanavan true crime -murhadokkariin nimeltään Southern Fried Homicide, ja muistan jaksoa katsellessani ajatelleeni, että vitsi miten hyvän parodianimen ne ovat murhaohjelmalle keksineet, kunnes selvisi, että se on ihan oikea sarja.)

Vaikka murhaohjelmaharrastuksen kanssa voikin nykyisin jo tulla kaapista, on se edelleen melko outoa. Onnekseni minulla on yksi ystävä, jonka kanssa jaamme sairaalloisen kiinnostuksen tosielämän rikoksiin. Seuraamme ajankohtaisia tapauksia uutisista ja minfosta (=murha.info), kerromme tarinoita rikoksista, joista olemme kuulleet, kuuntelemme podcasteja aiheesta (tai siis minä kuuntelen ja sitten kerron niistä ystävälleni puhelimessa) ja ennen kaikkea linkkaamme toisillemme kiinnostavia dokumentteja, jotka ovat jostain syystä jääneet näkemättä. 

(Toivon muuten todella, että siellä lukijoissa on joku myös näistä pitävä. Jos ei, aion väittää, että koko tämä postaus on vitsi.)

Harrastus on hetkittäin hankala, koska hyviä true crime -dokumentteja ei tule liukuhihnalta (ah, tulisipa, jos tulisi, parkkeeraisin sen liukuhihnan päähän ahnas syli avoinna) ja parhaat on nopeasti katsottu. Eikä sitä toisaalta voi oikein toivoakaan, että kukaan tekisi uusia, kiinnostavia murhia, jotta minä saisin katseltavaa samalla kun pilkon sipulia pastakastiketta varten. (Vai voiko? Ei. Ei voi.)

Ensi viikolla on kuitenkin harvinaista kyseenalaista herkkua luvassa, kun HBO:n suoratoistopalvelussa julkaistaan tiistaina 24. tammikuuta dokumentti, joka kertoo karmaisevan tarinan: Beware the Slenderman. Se kertoo muutaman vuoden takaisesta järkyttävästä tapauksesta, jossa ikätoverit puukottivat 12-vuotiaan tytön, koska fiktiivinen hahmo oli kuulemma käskenyt tappamaan. Katso traileri alta, jos uskallat.

(EDIT: Kirjoitin ensin virheellisesti, että tyttö menetti henkensä, kunnes eräs toinen murderino muistutti, että tyttöhän selvisi. Juuri ja juuri. Onneksi. Kiitos H!) 

(Kuva ja video: HBO Nordic)

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Minulla on yksi huulipuna, joka on ihan ylitse muiden.

Tai oikeastaan se on huulilakka – sellainen, jota levitetään kuten huulikiiltoa, sellaisella vanupuikkoa muistuttavalla töpöttimellä, mutta joka ei kuitenkaan käsittääkseni ole kutsuttavissa huulikiilloksi. Koska se ei oikeastaan kiillä. Tai jotain. (Tai en minä tiedä, jouduin googlaamaan koko sanan.)

Lakka on superpinkki, eikä kovin peittävä, ja aluksi kun sain sen, olin ihan että jassoo tämä on joku pimeässä hohtava, ilotulituksia syöksevä vappulakka jota en tule koskaan käyttämään, mutta sitten kun ensi kertaa kokeilin sitä (sattumalta vappuna, muuten) ihastuin siihen täyttä päätä. Mutta värin sijaan rakastuin siihen, että puna on niin pysyvä, että pelottaa.

Kun käytän sitä, katson tottumuksesta aina syömisen ja juomisen jälkeen neuroottisena peiliin ja pelkään, ettei punasta ole mitään jäljellä. Joka kerta se on täysin koskematon, vaikka leuasta roikkuisi majoneesi poikineen. Poikaystävänikin on oppinut, että pinkkejä huulia voi pussailla mielin määrin ilman, että itse saa punat huulilleen. Yhden juhlaillan jälkeen poistin silmämeikin öljyllä ja pyyhin kasvot misellivedellä, mutta unohdin putsata huulet, ja aamulla herätessäni minulla oli täydellinen huulimeikki edelleen päällä

 

Kuulostaa niin hyvältä, että pää räjähtää? Kyllä. Mutta yllätys, tässä kohtaa tuleekin mutta. En voi nimittäin suositella tätä lakkaa kenellekään.

Koska en tiedä, minkä merkkinen se perkele on.

Lakka on niin kiistattoman hyvä, että se on kulkenut meikkipussissa mukana jo kuukausia. Siksi kaikki logot, tekstit ja tunnusmerkit ovat kuluneet pois. Mutta siis maailman paras lakka, olkaa hyvät.

Vielä kun keksisi, mikä se on. 

 

Lue myös:

 

Share

Pages