Ladataan...

Tänä älypuhelinten ja taskutietokoneiden modernina aikana, kun voimme napsia kuvia kaikesta, mihin silmämme ulottuvat ja lähettää ne näkymättömästi kumppanin tai kaverin taskuun, napsimme kuvia todellakin kaikesta, mitä eteemme sattuu. 

Ajattele nyt. Sen sijaan, että kuvailisit kiinnostavaa tapettia tai kaakelia äidillesi puhelimessa, otat siitä kuvan ja lähetät sen tekstarina hänelle. Kun reissussa oleva kämppiksesi saa postissa laskun, et lähetä sitä eteenpäin, vaan tallennat sen kuvana puhelimeen ja välität hänelle sähköpostilla. Et ehkä kuvaile työpalaverissa kadulla näkemääsi mainosta, jonka ideaa voisitte käyttää, vaan otat siitä kuvan ja lataat sen työpaikan slack-tiimiin. Kun selässäsi on luomi, josta olet huolissasi, et vääntäydy hankalaan asentoon peilin eteen - ehei. Otat (tai pyydät jotakuta ottamaan) siitä kuvan, jotta voisit zoomailla tarkemmin, mistä on kyse. 

Kaikki tämä johtaa siihen, että puhelimemme ovat päivä päivältä enemmän pullollaan mitä hämmentävimpiä kuvia, joista on kontekstista irrotettuna mahdotonta ymmärtää, mihin ne liittyvät. (Parasta on muuten, kun Facebook tekee niistä sellaisia slideshow-spektaakkeleita: sain kerran villillä teknomusiikilla ryyditetyn kuvakavalkadin kirjanpitokuiteistani wohoo-tyyppisellä neonvärisellä Saturday Night! -otsikolla. Ystäväni sai puolestaan kokoelman rautakaupan tuotekuvia, kun oli Motonetissä shoppaillessaan varmistanut miesystävältään, oliko tämä nyt se liima/ruuvi/saha mikä minun piti ostaa. Ihania muistoja!)

Tässä minun puhelimeni rullasta löytyvät hämmentävimmät kuvat - ilman filttereitä ja asiaankuuluvine selityksineen. 

28. heinäkuuta. Tämän kuvan otin demonstroidakseni, miten paha mieli Snapchatin "kokeile kaverin kanssa" -tekstistä tulee, kun ei ole kaveria. Tulkitsen tämän kautta yksinäisyyttä modernissa yhteiskunnassa (ja ennen kaikkea näytän tosi hyvältä). Lisää yhtä laadukasta matskua löytyy nimimerkin @tiiamarietta takaa.  

6. elokuuta. Instagramiin tarkoitettu ruokakuva, joka jäi jostakin tuntemattomasta syystä käyttämättä. Kokeneen remontoijan ravitseva välipala: mehujäätelö ja jallupaukku.

14. elokuuta. Kaverini otti sääristäni niin hyvän kuvan Flow-festareilla, että pyysin häntä lähettämään sen minulle. Jotta muistaisin, miten hyvältä sääreni näyttivät 2016. I kid you not

15. elokuuta. Minulla ei ole minkään valtakunnan aavistusta siitä, mitä tarkoitusta tämä kuva palvelee (toisin kuin kaikkien muiden kohdalla). Näen kuvassa sumeat jalat ja Snapchat-filtterin, joten todennäköisesti kyseessä on jotakin suunnattoman hyödyllistä ja merkittävää esimerkiksi tuleville sukupolville.

19. elokuuta. Katso, kulta, kelmutin suihkun tulevien veritöiden varalta! #dexter

28. elokuuta. Sain synttärilahjaksi maailman pienimmän kalakukon suoraan Kuopiosta. Pic or it didn't happen.

31. elokuuta. No tälle kuvallehan on tietenkin ihan päivänselvä syy: mallia huoneentaululle! Tai sisustustarralle olohuoneeseen. Tietenkin.

29. syyskuuta. Puhelimeni on lähestulkoon tukossa pullean kisun kuvista, mutta tämä vie kyllä voiton kaikista. (Mihinkään tätä ei voinut kuitenkaan ladata, koska kisu kisuuu:n ympärillä on niin paljon sotkua, joka ei someen sovi.)

4. lokakuuta. Tuossa noin. Siinä on.... jotakin. Jotakin siinä on. 

6. lokakuuta. Nuo ovat minun polveni. Älä edes kuvittele mitään muuta. 

9. lokakuuta. Tuossakin on... tuota... jotakin. Siinä niin. On on.

20. lokakuuta. Kuva, josta koko postaus sai alkunsa. Toivon todella, että kuvassa ovat minun farkkuni, eivätkä kenenkään muun. 

 

Kas näin. Kaiken maailman paskaan ihmeellisyyksiin me aikaamme ja puhelimemme muisteja käytämme. En tykkää sanasta haaste, mutta jakakaa ihmeessä omasta puhelimestanne löytyvät randomeimmat otoksenne! 

Share

Ladataan...

Minua ahdistaa ihan sietämättömän paljon ajatus esiintyä kuvissa uimapuku päällä, olkoonkin uimapuku kaikkien unelmieni saksalaisvalmisteinen täyttymys, mutta selätän tässä postauksessa pelkoni. Pakotin siskoni miehen kuvaajaksi, ja kuvia otettiin niin paljon, että kuusivuotias siskontyttöni sanoi minulle tänään odottaessaan kärsimättömänä lähtöä uima-altaalle: "Noniin, ota uikkarit ja pyyhe ja avaimet ja uikkarinkuvausvälineet mukaan, mennään jo!"

Minulla meni tovi vakuutellessa sille, etten kuvaa uikkareitani yleensä joka päivä. Että tämä on erikoistapaus, koska Lidl. Se ei ymmärtänyt millään, miksi ihmeessä joku olisi kiinnostunut minun uikkaristani, enkä osannut sanoa muuta kuin että se taitaa olla minun herutteluni syytä. Sitten vietin hetken potkien itseäni sääreen. Tampio, olet ihan itse asettanut itsesi tähän asemaan. 

Kuvat on yritetty ottaa niin kaukaa, ettei niissä näy, kuinka äärimmilleen saumat on venytetty. Tarkkasilmäinen katsoja saattaa kenties huomata, etteivät mustat raidat säily täysin mustina, jos uikkarin pingottaa liian ison ruhon ylle. Mutta päällä se on (vaikkei sukeltaessa oikein pysy), ja tältä se näyttää: 

Jes!

Share

Ladataan...

Ah, Espanja. Tuo auringonpaisteen ja virtaavan halpisviinin luvattu maa. Vuoriston, rantamaisemien ja lukemattomien mustanruskeiden silmien mekka. 

Ja saatanallinen verenpaineen nostattaja. 

En kyllä sitten ymmärrä mikä perkele näitä paikallisia vaivaa, kun niillä ei ole koskaan kiire minnekään. Ei liukurappusissa, ei kaupan kassalla, ei jonossa, ei edes töissä.

Eivätkä ne onnistu ikinä tekemään kahta asiaa yhtä aikaa. Jos ne kävelevät kadulla ja vierustoveri alkaa jutella, ei auta. Pakko pysähtyä kuuntelemaan. Koska jalkojen nostelu vuorotellen on täysin mahdoton tehtävä, jos keskustelee samalla. Niin on myös kassan näpyttely tai viivakoodien lukeminen. Haluaisitko jutella ja väistää samalla muita ihmisiä? Ehei! Täällä keskitytään yhteen asiaan kerrallaan. 

Keskittymisvaikeuksista kielivät myös nämä paikalliset kaakelit.

Toisaalta enhän minä oikeastaan ymmärrä, minne minulla muka on niin kiire. Mutta kun nämä tällaiset tilanteet on vaan hoidettava pois alta ja päästävä eteenpäin. Ai minne? No EN MINÄ TIEDÄ. Mutta päästävä on, ja mielellään tuhahdeltava mielenosoituksellisesti matkalla. Koska voittaja on se, joka on ensimmäisenä ja vähän vihaisena paikalla. Ai missä? No en minä tiedä sitäkään, mutta ensimmäisenä siellä ollaan. Takuulla. 

Tänään ostin yhdestä kaupasta vahingossa väärän tuotteen. Kun menin vaihtamaan sen toiseen, kävin kolmen asiakaspalvelijan luona ja jonotin kahdessa eri jonossa. Oli vuoronumeroa ja monivalintatehtävää. Vaihtoani hoitava myyjä printtasi tulostimella neljä sivua asiakirjoja palautusta varten. Laitoin niihin kaksi allekirjoitusta, ja kolmen uuden kuitin pinoon vielä yhden. Enkä tietenkään voinut vaihtaa tuotetta toiseen, koska ne olivat - luoja paratkoon - eri hintaiset. Ensin piti palauttaa yksi ja sitten veloittaa toinen, koska kortinlukija menisi muuten sekaisin. Otsani verisuoni uhmaavana tykyttäen hillitsin haluni kertoa myyjälle, että ei muuten menisi. Että tätä tehdään tuolla meillä 4000 kilometrin päässä ihan koko ajan. 

Mutta on tämä Espanja kyllä sitten ihana paikka.

Share

Ladataan...

Lähden huomisaamuna seitsemän jälkeen Espanjaan. Valvon vielä, koska pakkaan katson murhadokumentteja YouTubesta ja nypin säärikarvojani pinseteillä.

Vanhempani viettivät maanantaina 46-vuotishääpäiväänsä (joo, ällöä, minäkin vihaan niitä) ja sen, viime vuoden hääpäivän ja molempien vanhempien menneiden ja tulevien synttäreiden kunniaksi ne lähtivät kuukaudeksi Espanjaan. Me lapset ja lapsenlapset sitten lennämme sinne morottamaan ja onnittelemaan niitä (ja tietysti nauttimaan itsekin vähän) kukin kerrallaan. Huomenna on minun vuoroni, ja arvatkaas mitä se tarkoittaa?

No sitä että Lidlin uikkari pääsee vihdoin käyttöön.

Tiedoksenne, että se Lidlin markkinointiosaston minulle lähettämä 38 oli auttamatta liian pieni, joten se säästetään ensi sitä seuraavaan kesään. (Sillä tottahan joka tytöllä pitää yksi Lidlin tavoiteuikkari olla.) Ihana lukijani Sanni kuitenkin kertoi ostaneensa sellaisen koossa 40, muttei tykännytkään siitä, ja myi sen minulle. (Tykkään ajatella, että se oli Kurkisuon Sanni. Tai ehkä Aikakoneen Sani, joka kirjoitti innoissaan oman etunimensä väärin. Tykkäävät molemmat niin kovasti tästä minun blogistani.) Myönnettäköön, ettei sekään ole kyllä ihan oikean kokoinen, mutta uskon, että lentomatkan aikana Malagaan siihen tarttuu maagista tähtipölyä sateenkaarista ja hattarapilvistä, ja kun pääsen perille, se istuu kuin hanska. Tai vaikkei istuisikaan..  ei minulla ole vaihtoehtoa. 

(Uikkarithan venyvät vähän ihan helvetisti kastuessaan?)

Ja sitten, ehkä vihdoin joudun julkaisen kuvan siitä päälläni. 

Share

Ladataan...

Poikaystäväni äidin kissa on ollut meillä hoidossa kuukauden. Se on lihava, harmaa, pehmeä tyyppi, jonka turkissa on vaaleanpunaisia laikkuja. Ihan kuin joku olisi kaatanut sen päälle joskus valkaisuainetta.

Olen oppinut siltä, että mihinkään ei voi ikinä luottaa. Yhtenä hetkenä se möllöttää maailman välinpitämättömimpänä pahvilaatikossa, toisena kiehnää ja kerjää rapsutuksia - kunnes sekunnin sadasosassa päättää että nyt riitti, mäykäisee vihaisesti, puraisee sormesta ja kynsii varmuuden vuoksi päälle. Koska kehtasit rapsuttaa sitä. Ääliö.

Aamuisin se herättää minut asettelemalla lihavan ruhonsa huolellisesti rintani päälle niin, että meinaan tukehtua, ja kun herään ja sanon sille että voisitko kissa siirtyä hieman, en voi hengittää ja tisseihini sattuu, se katsoo minua näin:

Se oli tonnin seteli. 

Share

Pages