Ladataan...

Jos saisin ikinä elämässä jonkun blogipalkinnon, osaatteko arvata mikä se olisi? Itse veikkaisin jotakin Lidlin Uikkariobsession tai Vuoden Mukatamperelaisen tai Syksyn Yritteliäimmän Sementtiperseen Twerkkaajan palkintoa. Vaan toisin kävi. 

Toissaviikonloppuna Turussa tanssittiin Varjoawardseissa, bloggaajaporukan itsensä kehittelemässä pseudogaalassa (jossa ei ole muuten pseudoa mikään, ne olivat hoitaneet asialliset sponsorit ja kuvausseinät ja lahjakassit ja kaikki, itse vain nautin menemään), jossa jokainen gaalailija voittaa. Ja minä poika voitin siellä ihan muina henkilöinä vuoden Paulo Coelhon palkinnon! Jossakin syvällä sielussani aina ehkä tiesinkin, että niiden paperilappusten leikkeleminen ja puhelimen asetteleminen tiskikaappiin on kaiken sen arvoista.

Onneksi Missä olet Laura kysyi minulta juuri ennen juhliin lähtöä, olenko valmistellut kiitospuheen. Kädet shokista täristen googlasin "voi vittu unohdin" "hyvä kiitospuhe" taksissa, ja tuloksissa luki yksiselitteisesti, että hyvään puheeseen tulee valmistautua huolellisesti etukäteen. Pikagooglaus taksissa 15 minuuttia ennen juhlia lasketaan tästä lähtien huolelliseksi, koska puhe meni ihan hyvin. Kerroin siinä, että googlasin hyvän kiitospuheen taksissa.

Ylivoimaisesti paras ainoa blogigaala missä olen ikinä ollut, kiitos järjestäjille ja sponsoreille! Sivupalkintona sain gaalamatkalta myös korvatulehduksen. Ihanaa!

Mutta siellä samassa sielunmykkyrässä heräsi heti hirveä huoli siitä, että maailmassa on niin monta muutakin asiaa, jotka ansaitsivat palkinnon, eikä niille järjestetä gaaloja. Niin tässä minä nyt sitten jaan niitä, ja tämä olkoon nyt sitten samalla tällainen vuosikatsaus. Tiedän, ne ovat vähän leimejä, mutta kamoon, mulla on ollut blogi kohta kymmenen vuotta enkä ole vielä koskaan tehnyt tällaista. Gimmiabreik.

Vuoden such disappoint: sohva

Ostin noin vuosi sitten superkauniin sohvan, jota testasin ja mallasin ja tarkistin ja kokeilin, ja joka loppujen lopuksi osoittautui täysin mahdottomaksi hankinnaksi, koska siinä ei voi maata niin että voisi hengittää, nähdä telkkaria tai olla muutenkaan mitenkään mukavasti. 

Vuoden kysymys: "No miten teillä menee?"

Sen jälkeen kun keksimme keväällä muuttaa poikaystäväni kanssa erilleen, en ole käynyt kovin montaa keskustelua ilman että minulta oltaisiin kysytty vähän varovasti, että miten suhteemme nyt voi. Ihan hyvin hei. Kiitos kysymästä. Taas. 

Vuoden teknologinen huippu: kun Fanni sai puhelimen

Siskontyttöni Fanni aloitti syksyllä koulun, ja sen ansiosta puhelimeni tekstaus- ja videopuhelukulttuuri on ottanut massiivisen askeleen aktiivisempaan ja monipuolisempaan suuntaan: kakkaemoji on palannut käytetyimpien symbolien joukkoon ja huutomerkit ovat jälleen saaneet syyn olla olemassa. Pidän minään. 

Vuoden palvelujournalistisin blogipostaus: Montpensiers Fruit Drops, rankattuna

Koska kuka ei muka haluaisi lukea ihan blogista asti, että koska Fruit Dropseja pitää työntää suuhun aina kaksi kerrallaan, ovat mandariiniviipaleen näköiset karkit suutuntumaystävällisempiä kuin vadelman näköiset. Ja ne myös maistuvat paremmilta. Olkaa hyvät.  

Vuoden #mitähittoo: kun pääsin Turkissa neljään lehteen

Kävin toukokuussa blogimatkalla Turkissa, ja siellä oltiin niin kertakaikkisen häkeltyneitä minun säkenöivästä ulkomuodostani, että pääsin muistaakseni neljään sanomalehteen. Ei ole kyllä koskaan ollut samaan aikaan yhtä hämmentynyt ja tärkeä olo.

Vuoden saavutus: kuntosalijäsenyyden onnistunut irtisanominen

En tiedä, mitä sanoa. En vieläkään usko, että tämä on oikeasti tapahtunut enkä ole (vielä) liittynyt uudelleen. 

 

Paljon onnea kaikille voittajille!

Kuvat: Eino Nurmisto

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Huomenna on joulukuun ensimmäinen päivä, ja sehän tarkoittaa tietenkin sellaista korkeakulttuurin riemuvoittoa kuin Timpsin snäppijoulukalenteri!

Olen nyt muutamana vuonna tehnyt snäppijoulukalenterin, ja myös kesäsnäppikalenterin (kesäkuun ensimmäisestä juhannukseen), ja jos se on jäänyt sinulta huomaamatta, saanen kertoa että jokaisesta luukusta paljastuu jokin ihana yllätys eli joka kerta minä snäppäämässä.

Tänä vuonna pyrin erityisesti hyötynäkökulmaan ja haluan, että luukuista on niiden katselijalle jotakin konkreettista hyötyä. Minä muun muassa opetan demonstroin erilaisia murteita ja aksentteja (jotta pärjää sitten vaikka Tampereella tai Pariisissa), kerron vitsejä (hirveän hyödyllistä esimerkiksi vitsirepertuaaria ajatellen), imitoin sketsejä tai ihmisiä (no tuota tämän hyötykulma on minulla vielä vähän hakusessa) ja kerron, miten tehdä tilanteesta kuin tilanteesta laulu (jos vaikka joutuu yllättäen keskelle musikaalia niin ei sitten jää ihan tuppisuuksi). 

Ajattelin ensin siirtää koko homman instastoorien puolelle, mutta kourallinen snäppiseuraajiani älähti, ja koska minusta on järkevää miellyttää niitä kahtakymmentäyhtä ihmistä, teen kalenterin sekä snäppiin että instaan. Double the work fun!

Luin Jodelista, että joulukuu on blogimaailmassa karmeinta aikaa, kun kaikki tekevät tyhjänpäiväisiä joulukalentereita, arvontoja ja täytepostauksia. Tässä siis sullekin lisää ajanhukkaa ihan jokaiselle päivälle! Siis jouluaattoon saakka. 

Joulukalenteri löytyy tililtä @tiiamarietta.

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Kuinka hyvä voi alle seitsemän euron huulipuna olla? No aika hyvä.

Maalasin huuleni viime torstaina Kikon huulitussilla ja päätin tehdä testin: kestääkö tussi illallisen? (Kiko on italialainen halpiskosmetiikkamerkki, josta kuulin vasta viime kesänä, mutta joka on ilmeisesti käymisen arvoinen liike aina kun sellaisen kohdalle osuu. Kävin siellä ensin Italian-matkalla kerran ja seuraavalla reissulla olinkin jo omaksunut opitun pakkomielteen, koska vierailin Espanjassa viikon matkalla Kikossa neljästi. Ja ostin joka kerta jotain. Noku niillä oli niin kivoja naamioita ja kaikkia!)

Ajatukseni oli, etten lisäisi punaa ollenkaan illan aikana, ja ottaisin kuvat ennen ja jälkeen illallisen. Ja niin myös tein, vaikka matkan varrella sattuikin pikku stiplu. Punasin huuleni kello 17.51 ja ne näyttivät silloin tältä:

Oikeasti olin jo ennen sitä syönyt punat huulissani yhden Kingis-puikon (kyllä, söin välipalaksi jäätelön ennen ravintolaan lähtemistä) ja juonut kupillisen Finrexiniä. Punaa jäi hiukan kuppiin, vaikkei sitä tuntunut huulista lähteneen yhtään. Nuoleskelin myös jonkin verran huuliani: ensin vahingossa ja sitten ihan tarkoituksella kun huomasin, että tämä tussihan maistuu perhana sentään jollekin makealle. Kingis ei vissiin riittänyt makeanhimoni taltuttamiseksi.

Sen jälkeen lähdin uuteen kasvisravintola Yes Yes Yesiin syömään (jota muuten suosittelen lämpimästi, niin hyvää ruokaa että sattuu vähän sieluun). Jaoimme kolmeen pekkaan kahdeksan eri ruokalajia, joimme parit drinkit ja pullon viiniä. Syömisen jälkeen olin jo autuaasti unohtanut koko testin, joten ehdin sipaista huuliin hiukan lisää huulipunaa ennen kuin muistin käskeä itseäni lopettamaan, ja tältä näytin, kun tulin kotiin kello 00.17:

Neljä ja puoli tuntia, kahdeksan ruokalajia, monta juomaa ja vain pikku lisäsipaisu ruoan jälkeen. Näytti aika hyvältä! Mutta sitten tuota noin meikkejä poistaessani ei puna lähtenyt jumalauta mihinkään. Huulet olivat vielä aamullakin ihan punaiset. Ja kuivaan kohtaan huulien sisäpintaan jäi ihan kuulkaa kahdeksi päiväksi. Pysyy siis kuin synti tai raskausarpi tai vauvahiukset ohimolla tai tarra lastenhuoneen ovessa – ei meinaa lähteä millään. Aika hyvin halpispunalle, vai mitä?

(Pahoittelen muuten tuota viimeisen kuvan mukaseksikästä makuuhuoneilmettä. Olin tosissaan juonut pari drinkkiä ja tykkäsin tuosta huulipunasta. Ehkä vähän liikaa.)

 

Kannattaiskohan sieltä Kikosta ostaa ensi kerralla jotain muutakin?

 

Lue myös: 

 

Share

Ladataan...

Olen ollut karkeasti arvioiden puolitoista ikuisuutta tai siis viikon kipeänä, ja olen siksi ehtinyt katsoa seitsemän kautta eli muutaman jakson How I Met Your Motheria Netflixistä ja opetellut muun muassa laulamaan tunnarin yhdeksällä eri tavalla eikun tehnyt listan sen ja Frendien yhtäläisyyksistä eikun saanut siitä niin monta ideaa tähän blogiin että kaikki kyllästyvät takuulla heti tai siis vasta muutaman postauksen jälkeen. Lopetetaanpa ennen kuin edes aloitetaanpa.

Kuudennen kauden 19. jaksossa Legendaddy Robin kertoo, että jokaisella meistä on elämässään joitakin tietotaitoaukkoja. Asioita, jotka kaikki muut osaavat, mutta mitkä ovat jostakin syystä jääneet itseltä oppimatta. Ted ei esimerkiksi osaa lausua sanaa chameleon, Marshall on surkea silmäniskijä, Barney ei tiedä miten työkaluja käytetään ja niin edelleen. 

Minulla on yksi ikäiseni kaveri, joka ei osaa uida. Enkä ole muuten itsekään siinä mikään mestari. Eräs toinen ystäväni oppi vasta parikymppisenä ajamaan kunnolla pyörällä. Entinen esimieheni puhui aina nihilismin sijaan nilihismistä, ja minäkin opettelen vasta käyttämään premissiä oikein. Olen tässä nyt katsonut itseäni peiliin, ja tunnustan – minun tietotaitoaukkoni ovat seuraavat:

En osaa napsutella sormiani. Kun yritän, kuuluu nakeistani vain pehmeä tussahdus.

Tunnistan ulkonäöltä ehkä vain kolme kukkaa ja kaksi lintua. Ruusu, pioni, lilja, pulu, lokki. Mutta koska en ole botanisti tai bongari, ei minun tarvitsekaan. Ja koska on internet. 

En pysty syömään ramen- tai pho -keittoja. Syytän umamia. (Jos tämä blogi olisi englanninkielinen, livauttaisin tähän väliin yo mama -vitsin umamitwistillä: umami so bad even Weird Al won't "eat it".)

Ainoa meri, jonka sijainnin tiedän melko varmasti, on Välimeri. 

En muista koskaan elokuvia, mitkä olen jo nähnyt. Saatan aloittaa leffan aivan innoissani ja tajuta vasta reilusti puolenvälin jälkeen, että hetkinen, olen kyllä varmaan jo nähnyt tämän, enkä silti muista, miten se loppuu. 

Olen ihan paska viheltäjä, enkä varsinkaan osaa vislata. Kompensoin huutelemalla kovaan ääneen FIFFIU aina kun se on paikallaan. (Eli aika usein.)

En tiedä yhtään, kuinka korkealla lentokoneet lentävät. Yksi ihminen voisi hyvin sanoa minulle että kyse on kilometristä, ja toinen heti perään puhua tuhansista kilometreistä ja uskoisin molempia. 

Kun kysyin poikaystävältäni, tuleeko hänelle mieleen vielä jotakin, josta en itse tajua etten osaa sitä, hän sanoi että tv-sarjojen tunnareiden hyräilyni ontuu joskus hiukan. Hän tarkoittaa sitä, että olen nyt viikon ajan laulanut kahdenkymmenen minuutin välein Himymin tunnaria sanoilla jambadi jambadi jambadi jambadi on väärässä. 

 

Lue myös:

 

Share

Pages