Ladataan...

Olen ollut viimeiset pari viikkoa kipeänä on/off kuten koko muukin Suomen kansa (ainakin jos on somepäivityksiä uskominen). Olen huomannut, että jostakin syystä aina juuri silloin kun olen kipeänä, haluaisin tehdä valtavasti kaikenlaisia asioita, joita en tietenkään voi tehdä koska olen kipeänä. Jokseenkin kummallisesti ne ovat yhtä aikaa myöskin asioita, joita en koskaan muulloin halua tehdä (koska muuten tietenkin tekisin ne heti). 

Aina kun olen kipeänä, haluaisin

  • lähteä retkeilemään sadesäähän, tai ensin oikeastaan hankkimaan edes sateenkestävän takin jotta voisin (joskus kun olen taas uudelleen kipeänä) haluta lähteä retkeilemään sadesäähän
  • mennä trampoliinipuistoon ja ottaa sen riskin että pissaan housuun ensimmäisellä hyppyponnistuksella
  • opetella itse tekemään maailman parasta leipää, siten etten enää koskaan haluaisi syödä muuta leipää kuin itse tekemääni maailman parasta leipää
  • järjestellä vaatekaappini uusiksi (ihan hirveä harmi että tulin juuri kipeäksi niin en voikaan ryhtyä tähän puuhaan)
  • harjoitella virkkaamista niin että oppisin sen uudelleen
  • aloittaa lenkkeilyn, koska se on juuri se asia minkä ihan hirveästi haluaisin elämässäni tehdä
  • tehdä yritykseni kirjanpidon ja panna kaikki paperit oikeisiin kansioihin
  • startata sketsi-tubekanavan (oikeasti tekisin sen heti jos en olisi näin pahasti kipeänä)
  • suorittaa valtavan suursiivouksen
  • aloittaa jokapäiväisen tiukan jumppatreenin
  • mennä luksushierontaan/timanttikasvohoitoon/huippukampaajalle (ei vitsi ihan tosi tyhmää etten nyt pysty kun olenkin kipeänä, kyllä minulla muuten olisi tähän tietysti esim rahaa)
  • nyt vihdoin tutustua siihen että kukas hitto se blac chyna oikeasti olikaan

 

...mutta sitten en tietenkään pysty, koska olen niin hirveästi kipeänä. Voi harmi. 

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Ennen kuin vanhempani jäivät eläkkeelle, toivoin aina, että sitten kun se tapahtuisi, ne ostaisivat kämpän Etelä-Ranskasta tai jostakin ja viettäisivät talvet siellä. Sehän tarkoittaisi nimittäin sitä, että minullakin olisi käytännössä kakkoskoti (ja lomakämppä Nizzassa). Olen sillä tavalla katsokaas opportunisti. 

Sitten ne jäivät eläkkeelle, mutta eteläeurooppalaista talviasuntoa ei vaan kuulunut. Ehdin jo tirauttaa muutaman itsekkään kyyneleen, kunnes muutama vuosi sitten ne keksivät, että on olemassa sellainen paikka kuin Torremolinos. 

Noin neljän vuoden ajan vanhempani ovat vuokranneet kolmiota torremolinoslaisessa lähiössä aina noin kuukaudeksi kerrallaan, syksyllä tai keväällä (tai kumpaakin). Ja tiedättekö te, mitä se tarkoittaa? Sitä että en olisi koskaan uskonut käyväni näin usein Torremolinoksessa. Ja rakastavani sitä.

Käymme siskojeni ja siskontyttöjeni kanssa Torressa mahdollisuuksien mukaan aina, kun vanhempanikin ovat siellä. Tai ainakin joku meistä käy (ja muut jäävät kotiin tuijottelemaan katkerina somepäivityksiä sieltä). Viimevuotinen reissu oli spesiaali: mukana olivat lapset, lapsenlapset ja jopa lapsenlapsenlapsi. Tänä vuonna kukaan muu ei lähtenyt, ja eläkeläisillähän on siellä ihan tylsää yksin, joten minä uhrauduin. Merkittäköön historian isoon kirjaan, että nuorin tytär oli katraasta uhrautuvaisin, eikä suinkaan tehnyt itsestään koskaan numeroa.

Olen tosi onnellinen, etteivät ne ole ostaneet talviasuntoa Etelä-Euroopasta. Koska minusta olisi aika ankeea, jos vanhempani olisivat poissa kaikki talvet (paaaaitsi tietenkin jos viettäisin itsekin siellä kuukausikaupalla aikaa etätöitä tehden ja appelsiineja suoraan puista poimien, itse asiassa nyt kun mietin niin rupeaa vähän korpeamaan koko homma, olisivat nyt hommanneet sen asunnon kun kerran minä sitä niin kovasti toivoin). Nyt ne ovat suurimman osan ajasta lähellä Tampereella, ja minun elämässäni on pysyvyys ja rauha nyt ja iankaikkisesti.

Pointtini siis oli, että lähden ensi tiistaina lähes vuosittaiselle Torren reissulle ja lomailen siellä viikon kolmen kesken vanhempieni kanssa. Ja se tekee minut aivan valtavan onnelliseksi. Mutta ei siksi, että Torremolinos olisi minusta mikään maailman ihanin matkakohde. Siksi, että mun iskä ja äiti on maailman parhaat tyypit. 

Ai niin, ja katsokaa miten hauskaa meillä siellä aina on:

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Tämä kirjoitus olkoon kunnianosoitus Officestakin tutun näyttelijä/tuottaja/käsikirjoittaja/monilahjakkuus B.J. Novakin kehittelemälle li.st-listaussovellukselle, joka vastikään valitettavasti lopetettiin. Sovellus oli mahtava: ihmiset (ja mediat) loivat toinen toistaan hauskempia, koskettavampia ja mielenkiintoisempia listoja erilaisista aiheista kuten esimerkiksi Asioita, joita lapsena luulin ja Parhaimmat ja huonoimmat leffakäsikirjoitusideani ja Ketä Officen hahmot äänestäisivät presidentinvaaleissa ja Mistä tiesin, että hän on se oikea. Sovellus pantiin vähäisen käyttöasteen vuoksi jäihin, ja uutta, parempaa ollaan kuulemma rakentamassa, joten sillä välin kopioin sieltä (taas yhden) juttuidean: selitä ensimmäinen kuva puhelimesi kamerarullalta.

Tässä se on:

Missä ja milloin: kuva on otettu 17. syyskuuta 2015 Suomen parhaassa kaupungissa eli Tampereella. (Pelottavaa muuten huomata, miten nopeasti puhelin vanhenee. Ekasta kuvasta on lähes tasan kaksi vuotta aikaa, ja puhelimeni on enää pelkkä rutku. Vanhenee nopeammin kuin passi, vaikka se se vasta tuntuu nopeasti vanhenevan.)

Mitä: minä, lempipuuhissani eli hampurilaisaterian äärellä Neljä vuodenaikaa -ravintolan Pyynikin toimipisteessä. Olimme tamperelaisen kenkämerkki Palmrothin (jonka mustia lakerikenkiä haluaisin muuten käyttää joka päivä) tilaisuudessa, ja kuvan otti Missä olet Laura, jonka tapasin sinä iltana ensimmäistä kertaa. Taputtelen vieläkin itseäni olalle siitä, että kehtasin morjestaa ihmistä, jonka tunsin vain blogin kautta, sillä a) en tuntenut tilaisuudesta ketään muuta ja b) päädyimme Lauran kanssa sinä iltana juomaan yhdet kahdet muutamat lasit viiniä ja c) olemme juoneet viiniä, vettä ja kahvia useasti sittemminkin. Joskus olemme jopa syöneet jotakin.

Miksi: olen säilyttänyt kuvaa varmastikin siksi, että olen ajatellut siinä olevan potentiaalia vaikka mihin. No ei vais. Todellisuudessa minulla ei ole minkään valtakunnan aavistuksen rippeitäkään siitä, miksi kuva on minulla edelleen. Muistan kuitenkin, että vihasin kuvaa pitkään, koska näytin siinä mielestäni lihavalta. Nyt olen lihonut niin paljon lisää, että kuva on mielestäni kerta kaikkiaan loistava! Olen siinä laiha ja kuuma kuin mikä! Tämä sen perimmäinen tarkoitus ehkä olikin.

 

Nyt: paljastakaa omat ekat kuvanne – kertokaa, mitä niissä on sekä missä, milloin ja miksi ne on otettu!

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Yhteistyössä Majestique Beauty

(Varoitus: jos ihokarvoitus on mielestäsi ällöä, ei tätä tekstiä kannata lukea.)

Jyväskylässä 23.8.1983 syntyi lapsi, joka herätti lempeitä nauruntyrskähdyksiä kaikissa, jotka hänen tielleen osuivat. Vauva oli nimittäin yltä päältä tumman, nukkaisen karvan peitossa. "Sulla on apinalapsi", äidilleni sanottiin. Äitiä nauratti, ja hän hipsutteli vauvan yläselän peittävää mustaa, pehmeää karvaa ja toivoi (saatana sentään), ettei se koskaan lähtisi irti. 

Voi perkele äiti minkä teit. 

Ei meinaan apinalasta palio naurattanut. Muistan, kun huomasin ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana kaverin rippijuhlissa, että lyhyestä hameesta vilkkuvia reisiäni pitkin kasvaa pitkää, tummaa karvaa, jota en ollut aiemmin pannut merkille. Istuin juhlatalon pimeimmässä nurkassa niin pitkään kuin kehtasin ja livahdin bussilla kotiin sheivaamaan jalkojani heti, kun kaverin silmä vältti. Mietin, että mitä hittoa. Eivät ne naiset Gilleten mainoksissakaan koskaan ajele sääriään polven yläpuolelta. Olen varmana joku luonnonoikku.

Vaikka olen jo aikuinen, karvaisuus hävettää, vituttaa ja tekee kipeää. Yläselkäni on onneksi vuosien saatossa muotoutunut melko karvattomaksi (äidin hipsuttelu saattoi jopa auttaa asiaa), mutta koska naisen pitäisi – ja let's face it, minä haluaisin – olla sileä, on karvoja silti tuhottomasti liikaa ja joka paikassa. Pahinta on se, että minulla on voimakkaan ja tumman karvankasvun lisäksi paksu nahka, jolle karvat häviävät aina kaksintaistelussa. Siksi karvatupet tulehtuvat usein, etenkin höyläämisestä, ja sääreni ovat arvista ja näpyistä jatkuvasti läikikkäät. Olen jopa käynyt leikkauksessa, jossa minulta on kirurgisesti poistettu voimakkaasta karvankasvusta johtuva paise, jonka minulle kerrottiin olevan varsin yleinen 18-40-vuotiailla karvaisilla miehillä. Miehillä. (Olen sittemmin oppinut, että vaiva koskettaa niin miehiä kuin naisiakin, mutta kiitos vaan kovasti sille lääkärille, joka sai minut tuntemaan itseni mieheksi.)

(Minähän varoitin, ettei tätä tekstiä kannata välttämättä lukea.)

Olen onneksi iän myötä oppinut olemaan enemmän sinut karvoitukseni kanssa. Kutsun esimerkiksi reidessäni olevaa tatuointia, jossa on naisen kasvot, leikkimielisesti Conchita Wurstiksi, koska sille kasvaa toisinaan tumma, miehekäs sänki. Odottelen vielä sitä, että se puhkeaisi lauluun.

Mutta se ei tarkoita sitä, että osaisin antaa karvojen olla. Sokerointi on käytännössä pelastanut elämäni. Se on ehdottomasti minun iholleni paras, pysyvin ja hellävaraisin keino karvanpoistoon. Tiedän, että esim intiimialueen sokerointi ei ole tänä päivänä enää kauhean in, mutta on meitä, joille se on oikeastaan pakollista (se "miesten vaiva" voi uusia, kiva). Ja minulle on sattunut käymään sillä tavalla onnekkaasti, että olen löytänyt sokeroijan, joka on ehdottomasti Helsingin paras.

Olen oikeastaan yrittänyt vaalia luottosokeroijani salaisuutta mahdollisimman pitkään, sillä en halua hänen ruuhkautuvan niin, etten enää saisi häneltä itse aikaa. En tekisi tällaista yhteistyötä kenen tahansa kanssa: olen itse käynyt Julialla sokeroinnissa varmaan jo ainakin seitsemän vuotta, ja hän on ehdottomasti kokemukseni perusteella edullisin, nopein, joustavin ja hellävaraisin sokeroija, jolla olen koskaan käynyt. (Tosin brassisokeroinnista ei kyllä saa hemmottelua tekemälläkään.) Nyt hän avasi uuden Majestique Beauty -hoitolan Helsinginkadulle Kallioon ja keksi, että voisi tarjota lukijoilleni alekoodin.

Tartuin heti mahdollisuuteen. Mutta sitten mietin, että mitä jos kaikkia ei kiinnostakaan sokerointi, mutta he haluaisivat silti tutustua hoitolan toimintaan. Julia oli samaa mieltä ja sanoi:

"Niin. Kaikki eivät ole yhtä karvaisia kuin sä." 

Sad but true. Mutta alekoodi toimii siis myös esimerkiksi volyymiripsiin ja ripsihuoltoihin, joista minä taas en ymmärrä mitään. (Alekoodilla voi siis oikeastaan joko poistaa karvoja kehostaan tai lisätä niitä sinne.) Eli horinat sikseen ja itse asiaan:

Arvonta: jos haluat osallistua ilmaisen brassisokeroinnin arvontaan, jätä kommenttikenttään mikä tahansa kommentti, esimerkiksi joku missä kehut Kustaata monisanaisesti, ja muista jättää sähköpostisi. Sähköposti ei näy kenellekään muulle kuin minulle. Jätä kommentti perjantaihin 6.10. klo 12 mennessä, arvon sokrun yhteystietonsa jättäneiden kesken silloin. EDIT 6.10.: ilmainen sokerointi on arvottu. Onnea voittajalle ja kiitos kaikille osallistumisesta!

Alekoodi: koodilla TIIA25 saat aika hyvät 25 prosenttia alennusta kaikista normaalihintaisista Julian tekemistä hoidoista (sokeroinnit, vahaukset, ripset, kulmat) Majestique Beautyssa lokakuun loppuun saakka. Toimi näin: mene ajanvaraukseen hoitolan sivuilla, varaa hoito lokakuulle, valitse tekijä (JuliaS) ja aika, ja kirjoita lisätietoja -kenttään koodi TIIA25. Alennus on voimassa uusille asiakkaille kerran per henkilö. 

 

Lue myös: 

 

Share

Ladataan...

Kirjoitin muutama viikko sitten uudesta harrastuksestani. Tanssitunneista, joilla olen tajunnut, ettei minulla ole pakaroita (tai ainakaan sellaisia, jotka heiluisivat), etten ole enää kovin nuori tai kovin hyvä tanssimaan ja ennen kaikkea sen, etten kerta kaikkiaan ymmärrä twerkkausta. 

Okei. Maailmassa on varmaan aika paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä twerkkausta ilmiönä. Ne sanovat, että se näyttää siltä kuin perse saisi sairaskohtauksen. Minä tarkoitan, etten ymmärrä sitä liikkeenä. En tajua, miten kankut saadaan heilumaan niin, että ne olisivat ikään kuin irrallaan muusta kehosta? Omani tuntuvat jököttävän paikallaan kuin ne olisi valettu betonista. (Ja se olisi ihan hyvä, jos elettäisiin 90-lukua ja buns of steel olisi vielä kova juttu, mutta nyt eletään tätä päivää ja pakaroiden tulee heiluman, kyllä heiluman pakaroiden tulee.)

Ja kun tanssiope käski meitä menemään tällaiseen asentoon:

...ja heiluttamaan peppua, ei omani liikkunut milliäkään. Ja kuulkaa voi kuinka minä yritin. 

Jokaisella tunnilla ope teetti meillä saman liikkeen. Minusta tuntui, että sementtipakarani oikein juuttuivat kerta kerralta jymäkämmin lantiooni kiinni. Mutta sitten tapahtui jotakin kummallista. Tuli järjestyksessään viides tanssitunti, ja jälleen kerran ope pani meidät tuohon nöyryyttävään asentoon. Kohdistin kaikki ajatukseni pepun heiluttamiseen, ja se alkoi hyllyä, saatana sentään. 

Sellaista todella kömpelöä, mikroskooppisen kokoista naurettavaa pikku liikettä. Mutta sellaista, mihin betoni ei kyllä pystyisi, edes viiden tanssitunnin jälkeen. En ole koskaan ollut ylpeämpi pakaroistani.

Ja silloin tajusin yhden asian: on liian kauan siitä, kun olen viimeksi oppinut jotakin. 

Muistatteko esimerkiksi yläasteen matikan- tai kemiantunnit? Kun aluksi numerot ja kirjainyhdistelmät olivat yhtä sotkua, ja ne olisivat voineet merkata vaikka että "kyllä, tuo opettaja on oikeasti itse kuolema ja tuomiopäivä on hänen nimipäivänsä kuten te 8B-luokalla olette aina sanoneet" tai että "kyllä, se ihana lökäpöksypoika bussissa on huomannut myös sinut ja kirjoittanut sinusta romanttisen räpkappaleen", ja ne olisivat voineet muuttaa elämäsi, muttet olisi koskaan tiennyt sitä, koska et ymmärtänyt niistä viivaakaan. Ja sitten kun tarpeeksi opea kuunteli, rupesivat natriumkloridit ja derivaatat aukeamaan suorastaan silmissä (valitettavasti ne eivät kertoneet mitään kovin kiinnostavaa ja nyt ne ovat taas menneet kiinni, enkä osaisi nyt oikeastaan kertoa mitä ne edes ovat). Se oivalluksen mahtava tunne on ainakin omassa elämässäni yhä harvinaisempi. Mutta kun käy kerran viikossa tanssitunnilla, huomaa hyvin äkkiä, että yhdellä tunnilla pystyykin johonkin sellaiseen, mikä ei viime tunnilla vielä sujunut. Ja se on kuulkaa mahtavaa. Niin mahtavaa, että olen vähän liikuttunut löystyneistä pakaroista.

Tästä innostuneena ajattelinkin nyt opetella kokkaamaan (sillä tavalla ihan saatanan hyvin, koska osaanhan minä jo esimerkiksi tehdä tosi hyvät aamiaisleivät), piirtämään (voisin aloittaa vaikka tuosta twerkkaavasta pakarahirviöstä) ja soittamaan kitaraa (tai ehkä ukuleleä, koska se on söpömpi). Koska lempo soikoon - minähän voin vaikka oppia jotakin!

P.S. Jos sinäkin haluat oppia twerkkaamaan, tässä Kustaan sertifioidut ohjeet. Näitä noudattamalla onnistut varmasti!

 

Lue myös:

 

Share

Pages