Ladataan...

Olen pelottavan koukussa henkirikoksista kertoviin dokumentteihin. True crime -ohjelmat ovat olleet nautintoni jo vuosikaudet, mutta viime vuonna kävi niin, että satunnainen herkuttelu muuttui pikku hiljaa ensin tavaksi ja sitten pakkomielteeksi – ja nykyisin olen ihan täysiverinen tappo-tv-nisti.

Murhadokkaririippuvuus on asia, josta en ole kauheasti voinut julkisesti puhua ennen Netflixin Making a Murderer -sarjan nousua suosioon. Sitä ennen katsoin kaikki mahdolliset ohjelmat vanhempieni luona Investigation Discovery -kanavalta. Niillä on hauskoja nimiä, joiden perusteella ohjelmia voisi usein luulla ihan toisenlaisiksi aikuisten ohjelmiksi. (South Parkissa on muuten yksi jakso, jossa muistaakseni Stanin vanhemmat koukuttautuvat juuri ID-kanavan true crime -murhadokkariin nimeltään Southern Fried Homicide, ja muistan jaksoa katsellessani ajatelleeni, että vitsi miten hyvän parodianimen ne ovat murhaohjelmalle keksineet, kunnes selvisi, että se on ihan oikea sarja.)

Vaikka murhaohjelmaharrastuksen kanssa voikin nykyisin jo tulla kaapista, on se edelleen melko outoa. Onnekseni minulla on yksi ystävä, jonka kanssa jaamme sairaalloisen kiinnostuksen tosielämän rikoksiin. Seuraamme ajankohtaisia tapauksia uutisista ja minfosta (=murha.info), kerromme tarinoita rikoksista, joista olemme kuulleet, kuuntelemme podcasteja aiheesta (tai siis minä kuuntelen ja sitten kerron niistä ystävälleni puhelimessa) ja ennen kaikkea linkkaamme toisillemme kiinnostavia dokumentteja, jotka ovat jostain syystä jääneet näkemättä. 

(Toivon muuten todella, että siellä lukijoissa on joku myös näistä pitävä. Jos ei, aion väittää, että koko tämä postaus on vitsi.)

Harrastus on hetkittäin hankala, koska hyviä true crime -dokumentteja ei tule liukuhihnalta (ah, tulisipa, jos tulisi, parkkeeraisin sen liukuhihnan päähän ahnas syli avoinna) ja parhaat on nopeasti katsottu. Eikä sitä toisaalta voi oikein toivoakaan, että kukaan tekisi uusia, kiinnostavia murhia, jotta minä saisin katseltavaa samalla kun pilkon sipulia pastakastiketta varten. (Vai voiko? Ei. Ei voi.)

Ensi viikolla on kuitenkin harvinaista kyseenalaista herkkua luvassa, kun HBO:n suoratoistopalvelussa julkaistaan tiistaina 24. tammikuuta dokumentti, joka kertoo karmaisevan tarinan: Beware the Slenderman. Se kertoo muutaman vuoden takaisesta järkyttävästä tapauksesta, jossa ikätoverit puukottivat 12-vuotiaan tytön, koska fiktiivinen hahmo oli kuulemma käskenyt tappamaan. Katso traileri alta, jos uskallat.

(EDIT: Kirjoitin ensin virheellisesti, että tyttö menetti henkensä, kunnes eräs toinen murderino muistutti, että tyttöhän selvisi. Juuri ja juuri. Onneksi. Kiitos H!) 

(Kuva ja video: HBO Nordic)

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Minulla on yksi huulipuna, joka on ihan ylitse muiden.

Tai oikeastaan se on huulilakka – sellainen, jota levitetään kuten huulikiiltoa, sellaisella vanupuikkoa muistuttavalla töpöttimellä, mutta joka ei kuitenkaan käsittääkseni ole kutsuttavissa huulikiilloksi. Koska se ei oikeastaan kiillä. Tai jotain. (Tai en minä tiedä, jouduin googlaamaan koko sanan.)

Lakka on superpinkki, eikä kovin peittävä, ja aluksi kun sain sen, olin ihan että jassoo tämä on joku pimeässä hohtava, ilotulituksia syöksevä vappulakka jota en tule koskaan käyttämään, mutta sitten kun ensi kertaa kokeilin sitä (sattumalta vappuna, muuten) ihastuin siihen täyttä päätä. Mutta värin sijaan rakastuin siihen, että puna on niin pysyvä, että pelottaa.

Kun käytän sitä, katson tottumuksesta aina syömisen ja juomisen jälkeen neuroottisena peiliin ja pelkään, ettei punasta ole mitään jäljellä. Joka kerta se on täysin koskematon, vaikka leuasta roikkuisi majoneesi poikineen. Poikaystävänikin on oppinut, että pinkkejä huulia voi pussailla mielin määrin ilman, että itse saa punat huulilleen. Yhden juhlaillan jälkeen poistin silmämeikin öljyllä ja pyyhin kasvot misellivedellä, mutta unohdin putsata huulet, ja aamulla herätessäni minulla oli täydellinen huulimeikki edelleen päällä

 

Kuulostaa niin hyvältä, että pää räjähtää? Kyllä. Mutta yllätys, tässä kohtaa tuleekin mutta. En voi nimittäin suositella tätä lakkaa kenellekään.

Koska en tiedä, minkä merkkinen se perkele on.

Lakka on niin kiistattoman hyvä, että se on kulkenut meikkipussissa mukana jo kuukausia. Siksi kaikki logot, tekstit ja tunnusmerkit ovat kuluneet pois. Mutta siis maailman paras lakka, olkaa hyvät.

Vielä kun keksisi, mikä se on. 

 

Lue myös:

 

Share

Ladataan...

Käyn Yrjönkadun uimahallissa vesijuoksemassa pari, kolme kertaa viikossa ja rakastan sitä. Se on yllättävää, koska en yleensä pidä erityisemmin liikunnasta, teen sitä vain koska on pakko. (Jos ette ole koskaan käyneet Yrjönkadun uimahallissa, suosittelen lämpimästi. Se on Suomen vanhin uimahalli ja ihan mielettömän kaunis paikka. Parasta on mennä sinne tyttökavereiden kanssa, maksaa yläkerran lepohuoneista ja syödä kylpytakissa Café Yrjön antimia. Ja kyllä, alkoholiakin myydään.)

Tykkään siitä kenties siksi, että uimahallissa käyminen on treenikerran sijaan kuin pieni terapiasessio: miljöö on kaunis, sitä ei juuri hikoile ja saa olla alasti koko ajan. Lopuksi pääsee vielä saunaan rentoutumaan. 

Mutta parasta Yrjönkadun uimahallissa ovat seuraavat asiat:

Vuorot. Yrjönkadulla on erikseen miesten ja naisten päivät, ja siksi siellä ei ole uimapukupakkoa. En aluksi ollut kovin innoissani siitä, että pallerehtisin uimahallissa alasti, mutta nyt rakastan sitä, enkä ota enää uimapukua edes "varmuuden vuoksi" mukaan. (Aluksi otin, ja päädyin käyttämään sitä saunapeflettinä.) On maailman helpointa, kun kassissa ei tarvitse kanniskella läpimärkää mönttiä uinnin jälkeen. Ja on maailman vapauttavinta olla alasti urheiluharrastuksessaan. (Tykkään välillä pohtia, millä tavalla halli muuttuu vuoron vaihtuessa. Puheensorina mörenee, kenties. Vai onko sitä ollenkaan? Ovatko miehet yhtä mielellään alasti kuin naiset? Onko vesijuoksuradalla ruuhkaa? Tilaavatko nekin skumppaa?)

Mummot. Mummelit, nuo uimahallin OG:t, ovat itseoikeutetusti suurimman kunnioituksen ansainneita hallihierarkiassa. Ne tervehtivät aina toisiaan (respect), toivottavat aina hyvää joulua tai uutta vuotta reilusti etukäteen ja pitkälle jälkikäteen (respect) ja täyttävät aina vesisangon saunaan (mad respect). Jos joskus täytät saunan vesisangon ja paikalla on mummo joka huomaa sen, pääset takuulla piireihin. (Tein kerran niin, ja mummo nyökkäsi minulle niin upealla hyväksynnäntäyteisellä liikkeellä, että koen nyt olevani jo kiinteähkö osa mummomafiaa. Jenginimeni voisi olla vaikka Sankotyttö.)

Nuoriso. Vielä kannuksiaan ansaitsemassa olevat nuorisokävijät (nuori = ei mummo) toimivat viihdykkeenä muille uimahallin kävijöille. En pysty sormin laskemaan, kuinka monista epäonnistuneista Tinder-treffeistä olen kuullut vesijuoksuradalla nuorisokaverusten takana tai saunan lauteilla niiden vieressä. (P.S. Se Tinder-match, johon törmäsit bileissä ja joissa se pussaili ja halaili toisen naisen kanssa? Älä juttele sille enää.) 

Ohittelijat. Hätähousuilla on uimahallimaailmassa oma viihdearvonsa. Yrjönkadulla uidaan ja vesijuostaan ympyrässä. Kaikki eivät ole mielestäni tajunneet, että jos ohittelet ympyrässä, et pääse perille yhtään nopeammin. Loppujen lopuksi käy niin, että ohittelijat vesijuoksevat omassa pikku ympyrässään muiden keskellä ja näyttävät siltä, etteivät tiedä, missä ovat. (Vinkki: rinki on myös ikään kuin liikenneympyrä, johon saa liittyä vasta, kun tulee sopiva aukko. Ei survoa alastonta ruhoaan toisten päälle.)

Uimahalli. Itse halli on oikeasti henkeäsalpaavan kaunis. Jopa pukukopit ja istumahytit, jotka on pidetty entisellään (tai entisöity hienosti, en minä tiedä), ovat minusta ihan uskomattoman upeita. Ja niissä on saattanut istuskella muun muassa Mannerheim!

 

Lue myös: 

 

Share

Ladataan...

Järjestimme viikonloppuna äidilleni 70-vuotisyllätysjuhlat, ja ostin Tigerista juhlarekvisiitaksi kirjainviirin, jossa lukee PARTY TIME. En halunnut heittää sitä roskiin juhlien jälkeen (eikä ollut tarvettakaan, koska se on yllättävän tukevaa tekoa eikä kärsinyt kemuista lainkaan), joten keksin, että voisin vinssata sen vaikka oman kotini seinään. 

Ja ei sillä, että siinä olisi mitään vikaa, mutten halua, että oman kotini seinällä lukee jatkuvasti PARTY TIME. Siitä tulee liikaa mieleen vessanseinätekstit tyyliin call samantha for a good time. Keksin sitten, että voin järjestellä kirjaimet uudestaan. Vaihtoehtoni ovat nyt nämä::

  • ME RAP IT
  • EMPTY RAT
  • PITY ME
  • PRIME TIT
  • PAY TERM
  • TIT MAP
  • RAPE MITT
  • MAT TYPE
  • RIPE MATTY
  • EAT RAMP
  • PRETTY MA
  • PRAM TIT
  • RIP MATTE
  • TRAMP IT EY

(Näistä suosikkejani ovat ME RAP IT, koska se inspiroisi minua joka päivä räppärin urallani, ja PRIME TIT, koska tissini ovat ihan priimaa. Toisaalta minun pitää ajatella myös asuinkumppaniani, poikaystävääni, jonka nimi on Matti ja joka on ikäisekseen kypsä. Voitaisiin siis sanoa että hän on RIPE MATTY.)

Tai sitten voisin valita jotakin suomenkielistä:

  • PERTTI YM
  • PETY IRMA
  • RYTMI PATE
  • YP MARTTI
  • METRI PAT
  • PATTERI YM

(Näistä ykkösenä on tällä hetkellä RYTMI-PATE, jonka ajattelen olevan tribuutti legendaariselle kanssatamperelaiselle, Ikurin Turbiinille. Toisaalta tykkään ajatuksesta, että seinälläni olisi julkkiksen sijaan joku tavallinen tallaaja, kuten Facebook-ryhmän ylläpitäjä YP MARTTI tai kasvukipujen kanssa kamppaileva wannabe-mafioso METRI-PAT.)

Minkä valitsisin?

 

Lue myös:

Share

Pages