Ladataan...

Pääsin toissaviikolla pikavisiitille Milanoon Camparin lehdistömatkalle, ja ai että kuulkaa kuinka toi Italia vie kerta kerralla suuremman palan minulta sydämestä. (Se on minulle tosi yllättävää, koska olen aina ollut enemmän Ranska- ja Espanja-orientoitunut. Ja siis ihminenhän ei kerta kaikkiaan voi rakastaa kolmea eurooppalaista ulkomaata yhtä aikaa, luoja paratkoon.)

Mukana oli onneksi Eeva "Milanon-minkki" Kolu, koska ilman sitä olisin löytänyt vain oman hotellini baarin, istunut siellä ja huudellut Allora! aina kahdenkymmenen minuutin välein kuin jokin heikkopäinen käkikello. Suurimmasta osasta vinkkejä kuuluu siis kiitos Eevalle, joka muuten julkaisi tätä paremman minkkilistan vinkkilistan juuri Uudessa Muusassa

 

Syö:

La Locanda del Gatto Rosso

Perinteinen italialaisrafla Galleria Vittorio Emanuele II:ssa. Söin milanolaisen sahramirisoton, joka tarkoiltiin parmesaanista tehdyssä kulhossa. Parmesaanista tehdyssä kulhossa. PARMESAANISTA TEHDYSSÄ KULHOSSA.

Tartufotto

Kaikkea tryffelillä. Todella kaikkea. Jokaiseen annokseen voi valita budjettinsa mukaan joko mustaa tai valkoista tryffeliä. Ja jos pöytäseurueessa on joku, joka ei pidä tryffelistä, tulee häntä läpsiä vähän hän voi valita annoksen tyystin ilman tryffeliä. 

Drogherie Milanesi

Viimekesäisellä Cinque Terren -matkalla vietimme yhden yön Milanossa ja päädyimme kaverin suosituksesta ihanaan Drogheria Milanese -ravintolaan, joita on kaksi. Söimme Carrobbion pisteessä, jonka kaikki tarjoilijat olivat jumalaisen hyvännäköisiä. Ravintolan alakerrassa on 60-lukulainen salakapakka, johon mennään vaatekomeron läpi ja johon jumalaisen hyvännäköiset tarjoilijat kutsuvat kuulemma vain kaverinsa (yeah right).

Luini

Kun tarvitset pientä, halpaa syötävää shoppailun lomassa, mene Luiniin. Täytettyjä taikinakääröjä eli panzerottoja take awayna myyvä Luini on niin suosittu, että siinä on jatkuvasti jono ja edessä skarppiin pukuun pukeutunut portsari, whaat? Rasvaisia kääröjä on kymmenillä eri täytteillä ja ne maksavat vain muutaman euron. Huom! Täällä käy vain käteinen.

 

Juo:

Camparino in Galleria

Legendaarinen Campari-baari Galleria Vittorio Emanuele II:ssa. Aperitiivibaari on avattu jo 1915! Vinkki: tilaa jokin Campari-pohjainen cocktail. (Älä ole yksi niistä tyypeistä, jotka kysyvät Corona-baarissa, saako sieltä Solia.)

Bar Luce

Vaikka Fondazione Pradassa sijaitseva Bar Luce on avattu vasta muutama vuosi sitten, se näyttää, tuntuu ja kuulostaa ihan 1950-luvulta. Se on kuin elokuvasta, eikä ihme: sen on suunnitellut ohjaaja-käsikirjoittaja Wes Anderson. Jukeboksista voi soittaa italialaisia ikivihreitä, ja drinkkiä tai kahvia odotellessa peleta vaikka Steve Zissou -teemaista flipperiä. Siis jos pystyt olemaan edes hetken räpsimättä kuvia.

 

Ihastele:

Villa Invernizzin flamingot

Villa Invernizzi on vanha milanolainen kartano, jonka puutarhassa tepastelee ihan muina kaupunkilintuina toistakymmentä vaaleanpunaista flamingoa. Näky on kertakaikkisen maaginen. Linnut ovat kuulemma asustelleet puutarhassa jo 70-luvulta saakka, eivätkä ole lentäneet mihinkään vaikka voisivat. Taisi Milano viedä niidenkin sydämet.

 

Lue myös:

 

Ladataan...

Vihaan kuvioitua talouspaperia. En tiedä mitään turhempaa koko maailmassa. (Tai no okei, tiedän montakin turhempaa asiaa. Esim muovi. Ja vesivessa. Ja muovi tomaattipakkauksissa. Ja vesivessa, jossa ei ole huuhtelun säädintä. Mutta vihaan silti kuvioitua talouspaperia.)

(Kuvioidut talouspaperinpalat näyttävät minusta yhtä paljon serveteiltä kuin tämä sheet mask aidolta tiikeriltä.)

En tiedä, kuinka paljon talouspaperin kuvittaminen maksaa, mutta luulen, ettei se ole ihan halvimmasta päästä. Jokuhan ne sirpit ja kolmiot ja viivat niihin suunnittelee, tai maksaa muumien käyttöoikeudesta, ja jollakin ne on niihin painettava, ja värjättävä, ja sitten vielä tuotettava uudet pakkaukset, joissa lukee että IHANA KUVIOITU TALOUSPAPERI DESIGN BY PAPERIFIRMAN INNOVATIIVINEN SUUNNITTELUOSASTO vaikka oikeasti se kuvio on ihan turha. 

Talouspaperi nimittäin näyttää silti talouspaperilta, vaikka se olisi kuvioitu Nazcan linjoilla. Sen imukyky tai teho tai käyttöaste ei parane ollenkaan sillä, että rullaan on lätkitty viivoja sinne tänne. Eikä se edes näytä hyvältä (tai no, muumit best, mutta kaikki muut kuviot crap). Siksi olen sitä mieltä, että kuvioitu taluspaperi on yhtä hyödyllinen tuote kuin...

... paskalta haiseva oksennus

... luomi

... väritön huulipuna

... paperihaava

... kuvioitu räkä

... kofeiiniton kahvi

... herpes

... "näkymättömät" silikoniolkaimet rintaliiveissä

... nappikuulokkeet, joissa ei ole mikkiä.

 

Turhia kaikki tyynni.

 

Lue myös: 

 

Ladataan...

Sitä aina nuorena ajattelee, että minusta ei muuten takuulla tule sitä sellaista ehhehe-tyyppiä, tätiä tai setää, joka heittää joka ikisessä mahdollisessa tilanteessa kuluneimman vitsin tai käytetyimmän kliseisen lausahduksen. Ja sitten sitä yhtäkkiä huomaa päästävänsä sellaisen suustaan.  

Olen tullut siihen tulokseen, että meissä kaikissa asuu pieni ehhehe-kommentoija, eikä sen esiintuloa kerta kaikkiaan voi estää. Voi olla kuitenkin avuksi, jos tunnistaa tilanteet, joissa nämä todella omaperäiset lauseet yleensä karkaavat huulilta. Silloin niitä vastaan saattaa oppia taistelemaan. Klassisimpia ovat nämä "no sun ei kyllä tarvii" -osaston ehhehe-kommentit:

  • Remontti- tai muuttomiehelle: "No sun ei varmaan tartte paljo salilla käydä!"
  • Vaatesuunnittelijalle tai ompelijalle: "No sun ei varmaan tartte ikinä ostaa mitään vaatteita!"
  • Postinkuljettajalle: "No sun ei varmaan paljo tartte kävelylle lähteä! Askelmittari aivan tapissa!"
  • Siistijälle: "No sulla on varmaan kotonaskin aina ihan siistiä!"
  • Julkisen liikenteen kuljettajalle: "No sää et varmaan kyllä autoo paljo tartte!"
  • Suomalaiselle: "No sulla ei varmaan oo ikinä kylmä kun oot tottunu!"

Mutta onhan niitä muitakin:

  • Alkon myyjälle, kun hän kysyy henkilöllisyystodistusta: "Kyllä mulla ikää on, vähän liikaakin!"
  • Valokuvaajalle: "No säähän voit sitte fotoshopata musta paremman näköisen!"
  • Lentokentän turvatarkastajalle: "Kaikki nesteet on mulla mahassa!"
  • Kaverille, joka kehuu siskon lasta: "On tullut tätiinsä kato!"
  • Käytetyn tavaran myyjälle: "No tää on varmaan ilmainen kun tässä ei oo hintaa!"
  • Kaupan kassalle, kun hän tarjoaa kuittia: "Emmää tarvii, ei mee verotukseen!"
  • Lentokentän kahvilan kassalle, kun hän toivottaa hyvää matkaa: "Kiitos samoin! EHHEHE"

(Tietäjät jo varmasti tietävätkin Rontticomicsin klassikoksi muodostuneen sarjakuvan aiheesta.)

 

Oletko sinä ehhehe-kommentoija?

 

Lue myös: 

 

Ladataan...

Olen pitänyt viime päivinä melko tarkkaa ruokapäiväkirjaa selvittääkseni, miten voisin syödä järkevämmin. Viivyttelen vahingossa syömistä usein niin pitkään, että voin huonosti, ja haluan oppia tekemään asialle jotain. 

Jokainen, joka on joskus pitänyt ruokapäiväkirjaa tietää, että se on eha herveetä hommaa. On nöyryyttävää kirjata ylös, että on syönyt pussillisen sipsiä illallisen sijaan tai jälkiruokaa päivän jokaisella aterialla – aamu- ja välipalaa myöten. Siksi ainakin minulla on tapana näköjään vähän selitellä syömisiäni. Tällaisia merkintöjä ruokapäiväkirjastani nimittäin löytyy:

Perjantai klo 15.00: olut. Ihan sellainen pieni olut. Oikeasti. 

Lauantai klo 10.30: kaksi piiiikkuruista suklaadonitsia. Oikeastaan niitä voisi kutsua kekseiksi. Joo, kaksi keksiä.

Lauantai klo 21.10: lasi punaviiniä. Okei, kaksi. Vittu. Kolme. Noniin, me juotiin melkein koko tonkka.

Sunnuntai klo 13.25: kahvi, kaksi avokadoleipää. Heräsin kyllä paljon aikaisemmin mutta en vaan jotenkin syönyt tai silleen tai siis kyllähän eilen meni vähän myöhään mutta täytyyhän sitä joskus antaa itselleen lupa vähän nauttia ja sillä lailla.

Sunnuntai 22.30: kingis (palkinnoksi kävelylenkistä, emmäämuute).

Maanantai 15.15: puolikas dallaspulla. Hyvä minä!

Maanantai 16.00: puolikas dallaspulla. Krhm.

Tiistai: 14:00: maapähkinä-bataattikeittoa, parsakaalia, kukkakaalia, kidneypapuja. Lähes normaaliin lounasaikaan. YAAASSS. Olen maailman keisari! Kyllä! Pystyn mihin vaan! Oikeat ruokailuajat for life, täältä tullaan!

Keskiviikko 11.30: lasi lehtikuohuvaa. HUOMIO! ALKOHOLITON. 

Keskiviikko 12.00: olut, lasi valkoviiniä, lasi punaviiniä. Hups.

 

(Toim. huom.: syön toki paljon muutakin.)

 

Opettakaa mut valehtelemaan paremmin ruokapäiväkirjassa jooko.

 

Lue myös: 

 

Ladataan...

Olen aina halunnut tehdä oman parfyymin. Ja kuvitellut tietysti, että siitä tulee ihana, eikä esimerkiksi hienhajuinen. No, olin puoliksi oikeassa.

Pääsin viime perjantaina tutustumaan lifestylekauppa TREssä Helsingissä avattuun konseptiparfymeriaan, jossa voi luoda ihan oman öljytuoksun. Frantsilan Scent Lab on tuoksunrakennuskonsepti, jossa saa ostaa kolmellakymmenellä eurolla oman pikku putelin jojobaöljyä, johon voi lätkiä eteerisiä öljyjä. Tai no ei lätkiä. Tiputella sillä tavalla varovasti ohjeiden mukaan. Parasta on, että lätkittäviä öljyjä muutellaan vuodenaikojen myötä: nyt kaupassa olevat pipetit tiputtelevat lähinnä talvisia tuoksuja, ja valikoima on sitten keväämmällä vähän erilainen. Ja koska pullo on pikkuinen, voi tuoksuja tehdä monta tai tulla sitten vuodenaikojen vaihtuessa tekemään uuden.

Kääntöpuolella sitten taas pelottavinta on se, että on täysin saatana mahdotonta tietää, millainen tuoksusta tulee, vaikka siihen miksaisi täydelliseltä tuntuvan valikoiman omia lempihajuja: sitruunaa, mustakuusta ja frankinsensiä. Onnistuin itse tekemään tuoksun, joka saattaa saada minut vähän yökkimään. Muistatteko Frendeistä sen, kun Phoebe kokeili tavaratalossa miesten tuoksua ja haisi sen jälkeen punajuurille ja venäläiselle taksikuskille? Vähän sellainen. Onneksi tein myös toisen, jossa pitäydyin vahvasti turvallisessa laventelissa.

Frantsilan edustaja sanoi tilaisuudessa, että Scent Lab on mahtava tilaisuus luoda oma tunnetuoksu. Voi tehdä itselleen vaikka rauhantuoksun tai rakkaustuoksun tai mitä sitä nyt ikinä haluaakaan juuri siihen hetkeen. Ja sitten hän kertoi sen, minkä me kaikki jo tiedämme: tuoksumuisti on yksi voimakkaimmista. Googlailin vähän menemään ja opin, että aivot tunnistavat tuoksuja samassa paikassa kuin tunteita, ja siksi ne yhdistyvät helposti toisiinsa. (Tai jotenkin noin se meni. Tässä blogissa faktat eivät ole ihan niin justiinsa.)

Tuoksuista ja muistoista inspiroituneena listasin vahvimmat tuoksumuistoni:

Ginger beer tuoksuu Ressulta (Snoopy, ei Redford). Isäni toi työmatkalta Yhdysvalloista Ressu-tarroja, jotka alkoivat tuoksua, kun niitä rapsutti. (Mutta nyt kun mietin, en ihmettelisi, vaikka Ressu Redfordkin tuoksuisi limulta kun sitä rapsuttaa.)

Tommy boy, tuo takavuosien kestosuosikki, miesten (lue: teini-ikäisten poikien) perusunivormuun 90-luvun lopulla kuulunut "parta"vesi tuoksuu teini-iän epävarmuudelta. Se saa minut myös tuntemaan viiman vatsanahkassani, kun farkut roikkuvat liian matalalla ja toppatakki on liian lyhyt. Jos tuoksu on oikein voimakas (ja sehän on), saattaa sormissa tuntua möhkäle nokialainen ja rinnassa matopelin jännitys.

Elnett-hiuslakka tuoksuu (tutummin löyhkää) ranskalaiselta pikkukylältä. Kun olin vaihto-oppilaana La Souterrainessa vuonna 2000, oli huivilla "huolettomasti" kietaistu supertuuhea suttunuttura, joka kesti 45 minuuttia laittaa, ainoa oikea kampaus. Très chic.

Huvipuisto tuoksuu romanttisilta treffeiltä. Eräs tyyppi vei minut kerran lokakuisille treffeille Lintsin Valokarnevaaleille, ja se on edelleen ihaninta, mitä tiedän. On jotakin niin ihastuttavan epäsuomalaista ja elokuvallista olla huvipuistossa silloin, kun on pimeää. 

Valkosipuli tuoksuu Mikolta. Musiikkiteatterikoulukaverini Mikko tykkäsi mausteisesta ruoasta ja tuoksui usein valkosipulilta. Moi vaan Mikko! Emme ole nähneet varmaan vuosiin, mutta ajattelen sinua aina, kun haistan valkosipulin. (Eli ihan helvetin usein.)

 

Millaisia tuoksumuistoja teillä on?

 

Lue myös: 

 

Pages